Mitä enemmän Italiasta lukee, sitä masentuneemmaksi käy. Kuinka kauan on siitä kun Italiaa saattoi viimeksi kutsua atribuuteilla rohkea, elävä tai innovatiivinen? Vastaukseksi kelpaavat niin 50 kuin 500 vuottakin. Tällä hetkellä jopa yliopiston patrioottisemmat professorit myöntävät rakkaan bel paesensa olevan suossa, ja syvällä. Nykyisiin ongelmiin kuuluvat vanhojen korruption, mafian ja kaaoksen lisäksi paljon tarkemmin määriteltävät valtion velkataakka, korkeat eläkekustannukset, alhainen palkkataso, väestön nollakasvu ja talouden pysähtyminen. Ja jalkapallonkin maine meni Calciopolin myötä, eikä kilpapyöräilystä kannata puhuakaan.
Aloittaen vaikka nyt fasisteista. Il Ducen lapsenlapsi istuu hallituksessa ja ratsastaa avoimesta il caro nonnon nimellä. I faschi ovat tunnustettu ja hyväksytty nuorisoryhmä missä tahansa kaupungissa. Lega Nord ja Berlusconi linjaavat itsensä suoraan fasistien perillisiksi.
Jatketaan virastosysteemillä aka lentocrazia (engl. slowocrazy). Keskimäärin italialainen kuluttaa normaalina vuotena (ei asunnon, nimen tai työpaikan muutoksia) yli kaksi viikkoa jonottaen erilaisissa toimistoissa. Päälle tulevat vielä ei-viralliset jonotukset ja liikenneruuhkat. On arvioitu, että maa menettää näin joka vuosi kuukauden työpanoksen yhtä työntekijää kohden. Akateemisten alojen palkat ovat niin pieniä, että lähes jokaisella on kaksi tai useampi sivutyö. Silti osastojen johtajat ovat niin kiireisiä, ettei edes tenttejä saada aina järjestettyä. Byrokratia (bureau-kratos) tarkoittaa "il potenza d'uffizio" toimiston voimaa, eikä se toteudu missään yhtä tehokkaasti, hyödyttömästi ja itseäänliikuttavasti kuin Italiassa.
Entä turistit sitten? Firenzekin myöntää hukkuvansa heihin. Kaupunki ei voi enää mainostaa itseänsä sillä kapasiteetti ei riitä nykyistenkään massojen ohjailuun. Jopa Davidin siirtämistä lähiöön on harkittu, jotta Galleria d'Accademian aluetta saataisiin rauhoitettua. Tunnetuimpien kaupunkien keskustan hinnat ovat karanneet täysin tavallisen kuluttajan käsistä. Jäljelle jää pelkkiä elämän kulisseja, joissa turistit tyytyväisenä tallustavat. Todellinen elämä tapahtuu jossain muualla.
Asunnot? Puolet sopimuksista tehdään yhä in nero. Tästä johtuen jatkuva kilpajuoksu asunnon omistajien ja virkamiesten välillä on huikea. Erityisesti arvopaikoilla sijaitsevissa taloissa ylin kerros on yleensä rakennettu luvatta ja siten virkamiesten näin halutessa purettavissa pois ilman omistajan suostumusta. Italiassa on yli miljoona asunnotonta, mutta yli kaksi miljoona asumatonta taloa. Osa näistä asunnoista on yhä keskeneräisiä, lähes kaikilta puuttuvat tarvittavat luvat niin ympäristön kuin asemakaavankin suhteen. Osan omistavat ulkomaalaiset sijoittajat, jotka hinnoittelevat asunnot vain rikkaalle eliitille sopiviksi. Surullisimpia näkyjä maailmassa ovat Sisilian kolme asumattomilla kerrostalojen luurankoilla ja rakennusjätteellä pilattua rantaa ja luonnonpuistoa. Samaan kastiin voidaan laskea ei-mistään ei-mihinkään johtavat nelikaistaiset maantiehirviöt pikkukylien keskellä.
Palkkataso: 40% väestöstä on huomattavia hankaluuksia saada tulonsa riittämään kuun loppuun. Suurin osa väestöstä on joutunut hyväksymään ettei voi koskaan ostaa omaa asuntoa tai autoa. Italialaisten puuttuminen muusta Euroopasta johtuu lähteiden mukaan lähinnä siitä, ettei kenelläkään ole varaa matkustaa Italian ulkopuolelle.
60 ja jotain väestö hallitsee reilua 70% vakinaisista, hyvinpalkatuista ja vakuutetuista työpaikoista. Työttömyys nuorten keskuudessa on yleistä, vaikka vain 60% työikäisistä naisista käy töissä. Joten työpaikkoja luulisi löytyvän. Rahojen puutteessa perheen perustaminen viivästyy. Yhä harvemmalla perheella on varaa tai tilaisuus useampaan kuin kahteen lapseen.
Väestön vanheneminen peilautuu kauniisti yhä vanhempaan poliittiseen eliittiin. Yhteiskunnan pysöhtyneisyyttä ja demokratian toimimattomuutta heijastanee se, ettei poliittinen eliitti ole kahteenkymmeneen vuoteen juuri muuttunut. Ai, mitäkö tapahtui 90-luvun alussa? Eräs rikas yritysjohtaja ja AC Milanon omistaja päätti siirtyä politiikkaan. Hallistusten kaatuminen alta ja ympäriltä ei ole juurikaan muuttanut siellä istuvien ihmisten asemaa tai vaikutusvaltaa. Pysähtyneisyys säilyttää myös hyvät suhteet mafiaan ja varmistaa, ettei ankkalammikkoa heilauttavia päätöksiä hevin tehdä.
Kukaan lehtiä lukeva ei voi olla ohittanut Napolin katastrofia. Nähdä Napoli ja kuolla on saanut jälleen uuden merkityksen. Joku voisi ehkä ihmetellä, miksi ongelma havaittiin vasta kun kasat ylsivät yli metrin korkeuteen. Mutta eihän tilanteessa ole mitään uutta tai erikoista. Jätteiden lajittelu tapahtuu kolmessa osassa: 1. carta: paperituotteet, myös pahvi 2. lattina e plastica: metalli ja muovit 3. kaikki muu. Italialainen käytännönsovellus on ohittaa kaksi vaikeaa askelta ja hypätä suoraan kolmanteen. Kaduilla on muutaman sadan metrin välein suuria roskalaatikoita, jotka palvelevat kaikkia lähistöllä majailevia. Mutta käytännössä roskat raahataan sisältä ulos ja toivotaan, että jäteauton poijjat jaksavat tehdä vähän ylimääräistä lenkkiä. Jos ei tällä viikolla niin ehkä seuraavalla. Yleinen uskomus näyttää myös olevan, että koiranpaska lannoittaa, myös asfaltilla. Tai ehkä italialaisten kenkien kiiltoon on jotain paljon synkempiä syitä...
Kaikesta tästä italialaiset ovat tilastojen mukaan toiveikkaita ja uskovat, että entistä ehompi tulevaisuus odottaa aivan nurkan takana. Ensi pitää vain ehkä kiertää muutama kortteli. Ontuvaa symboliikkaani jatkaakseni voisin ehkä ehdottaa italialaisia hylkäämään jo selkeästi kaikesta kiertämisestä pyöreäksi kuluneen talon tai ainakin hakkaamaan siihen lekalla muutama selkeä kulma ja nurkka.
Toisaalta kun italialaiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä seuraa täysi kaaos. Kuten kävi kansannousun yhteydessä II.MS jälkeen, kuten kävi mafia yhteydenotoissa 70- ja 80-luvuilla, kuten kävi poliittisissä kährämissä "in anni di piombo", kuten on käynyt tänä vuonna Firenzessä bussilakkojen yhteydessä ja kuten kävi myös Napolissa ihmisten yrittäessä hävittää roskakasoja polttamalla. Samalla meni pari taloa ja sairaalat täyttyivät henkitysongelmaisista.
P.S. en sitten takuulla vastaa minkään tiedon paikkaansa pitävyydestä, enkä linjaa lähteitäni. tämä on henkilökohtaista antipatiaa ja valitusta, ei akateemista tekstiä. ettäs tiedätte. mahdollisia vääriä faktoja saa kyllä yrittää korjata. kuuntelen mielelläni.
maanantai 28. tammikuuta 2008
Persoonapronominien problematiikkaa
Lueskelin matkalla Helsinkiin miehekkeeni englanninkielistä harjoitusainetta ja siinä nousi esille hieman ongelmallinen tilanne persoonapronominien suhteen. Koska mieheke pyrkii olemaan poliittisesti korrekti niin tekstissä käytetään sanaa "she" kun viitataan ihmisiin ylipäätään (joku joskus ehdotti, että "he" ja "she" korvattaisiin kollektiivisesti "e":lla, koska se voi mukavasti viitata kumpaan tahansa...). Kuitenkin ensimmäisen kerran sanaa käytetään tekstissä autojen käytön yhteydessä ja tarkennettuna vieläpä tilanteessa, että auto menee rikki ja kuski ei osaa sitä korjata, koska ei ymmärrä auton toimintaperiaatetta. Onko siis parempi käyttää "he":ta läpi tekstin ja suututtaa kaikki ne lukijat, jotka kiivastuvat lähtökohtaisesta ajatuksesta että kaikki ihmiset ovat miehiä vai antaa ymmärtää, että naiset eivät ymmärrä autoista mitään? Asiaan perehtyneet, antakaa sivistynyt akateeminen mielipiteenne asiasta, me emme ainakaan keksineet miten miehekkeeni voisi välttyä sovinistisian maineelta.
sunnuntai 27. tammikuuta 2008
Sunnuntaitunnustuksia
Oli hyvät bileet. Kiitos niistä. Tulee paha mieli aina kun muistan, että löin sitä yhtä tyhmää. Se oli minun puoleltani harvinaisen typerää toimintaa ihan normaaliinkin typeryyteen verrattuna. Lupaan, etten enää koskaan lyö ketään. Joten siitä anteeksi kaikille läsnä olleille. Valokuvamateriaali on täysin julkaisukelvotonta, mutta onneksi sitä on paljon!
Jos näkisitte, miten hirveä pää mulla on tänään, voisitte kuvitella, että osakseni on sattunut epätavallisen julma ja kohtuuton rangaistus. Olisitte väärässä. Olen ansainnut tämän. Tosin metrossa vastaan tullut tuttu väitti ystävällisesti, että ansaitsen vain noin puolet kurjuudestani (fyysisen puolen, en henkistä) mutta hänpä ei tiedäkään kuin osan totuutta.
Nyt pitää lisätä Purplen When a Blind Man Cries mun "sunday mourning" -soittolistalle, tajusin äsken kotimatkalla, että se aivan ehdottomasti kuuluu sinne ("I'm lying on the floor/ Whether I'm drunk or dead I really ain't too sure") ja sitten pitää siirtyä telkkarin eteen koomaamaan. Katsoimme viiden ihmisen ja viiden pitsan voimin Dr. Philiä aamummalla ja nyt toivon, että sieltä tulisi jotain yhtä tasotonta. Uu, joku teinidraamakomediasaippuasysteemi jossa on Kelly Osbourne! Telkkari tuntee mut niin hyvin!
Jos näkisitte, miten hirveä pää mulla on tänään, voisitte kuvitella, että osakseni on sattunut epätavallisen julma ja kohtuuton rangaistus. Olisitte väärässä. Olen ansainnut tämän. Tosin metrossa vastaan tullut tuttu väitti ystävällisesti, että ansaitsen vain noin puolet kurjuudestani (fyysisen puolen, en henkistä) mutta hänpä ei tiedäkään kuin osan totuutta.
Nyt pitää lisätä Purplen When a Blind Man Cries mun "sunday mourning" -soittolistalle, tajusin äsken kotimatkalla, että se aivan ehdottomasti kuuluu sinne ("I'm lying on the floor/ Whether I'm drunk or dead I really ain't too sure") ja sitten pitää siirtyä telkkarin eteen koomaamaan. Katsoimme viiden ihmisen ja viiden pitsan voimin Dr. Philiä aamummalla ja nyt toivon, että sieltä tulisi jotain yhtä tasotonta. Uu, joku teinidraamakomediasaippuasysteemi jossa on Kelly Osbourne! Telkkari tuntee mut niin hyvin!
perjantai 25. tammikuuta 2008
Aikuiselämän pieniä - tai vähän suurempia - järkytyksiä
Näin just telkkarissa pojan, jota oon pussannut ollessani kolmasluokkalainen. Sillä oli teekkarilakki päässä ja se lauloi karaokea. Sitä Notting Hill-tunnaribiisiä. Tampereella. Okei, enhän mä tietenkään voi olla vastuussa siitä, että kaikista mun tuntemista ihmisistä kasvaa kunnon kansalaisia, mutta kun näkee näin intensiivistä ja kaikenkattavaa urpoutta, ei voi olla miettimättä, onko siitä itse jotenkin vastuussa.
Joku roti sentäs!
Joku roti sentäs!
torstai 24. tammikuuta 2008
Aperetivi @ Flo
ChiaroScuro Via del Corso 36
Loistava kahvila, tosin täysin keskustahinnoissa eikä terassia. Ultrasuklaista kaakaota ja hyvää kahvia innovaatiivisina kokeiluina (mm. mansikkabalsamicosuklaakahvi pistaasipähkinöillä). Hyvä lounas, usein täyttä. Aperetivon teemat vaihtuvat päivittäin.
Rex Cafe Via Fiesolana 23
Suosikkejamme. Hyvät juomat, tunnelma ja cibokin on maittavaa, tosin välillä varsin innovatiivista. Jazz soi erilaisina versioina taustalla ja livemusiikkia aperetiivien jälkeen n. 10:30. Kohtalainen hintataso, erityisesti ennen kahdeksaa. Jumalainen BailaysCafe ja maailman sokerisimmat Caipiroskat. Aperetiviaika 18-21:30.
Oibo Borgo dei Greci 1
Aikas staili mesta, eikä cibo ole erityisen loistavaa. Komean näköistä kuitenkin. Santa Crocen aukion vieressä. Hyvät drinkit, 7 e ja aivan mahtava soundtrack. Varmimmin tilaa löytyy yläkerrasta. Vastapäätä pikkuruinen viinibaari.
Negroni Via de'Renai 17
Oltrearnon puolella pienellä aukiolla. Hyvä lämmitetty terassi, hyvin staili. Etnisiä cocktaileja ja aivan mahtava ruoka. Paljon lämpimiä vaihtoehtoja, joten nälkä lähtee varmasti. 8 e klo 20 eteenpäin.
Sei Divino! Borgo Ognissanti 42
Hieman kävelyä, mutta yhdellä Firenzen hienoimmista ostoskaduista. Loistava ruoka, erityisesti meksikolainen buffet maanantaisin on vakiopaikkojamme. Kauniisti koristellut ja hyvät juomat, myös paljon erilaisia viinejä. Auki käytännössä aina, ruokaa myös myöhään. Aperetivit 19-22, 7 e.
Slowly Via Porta Rossa 63
Firenzen poshein cocktaileria yhdellä tylsimmistä kaduista, mutta aivan palazzo Strozzin vieressä. Kallis, mutta dah place to be. Ruokaa buffetissa ja pöytään tuotuna. Hyvin androgyyni tarjoilija, jonka sukupuolta olemme kohta puolivuotta arvailleet. Jos käytte ja keksitte kertokaa. Maailman tyhmimmät verkkosivut.
Moyo Via dei Benci 23
Brassihumua, paljon tummia miehiä ja söpöt baarimikot. Palvelu paranee espanjalla tai portugalilla. Valtavat lautaset, joihin mahtuu paljon kamaa pastapainotteisesti cibosta. Klo 22 jälkeen valot himmenevät ja musiikki vaihtuu hyvin pehmeäksi. Kaikenlaiset caipiroskat, -rinhat ja -rissimat alla fragola, melone etc varmin valinta.
Twice Via Verdi 57
Tiistaisin paikallinen Erasmus-ilta. Halpa ja hyvän näköinen. Cibo ok. Muuttuu hurjaksi r'n b-rytkytykseksi klo 23. Paljon miehiä, myös tanssimassa.
Noir Lungarno Corsini 12/14
Hyvin hip. Myös livemusaa. Väittävät hyväksi, itselläni ei ole kokemusta.
Pop Cafe, Piazza Santo Spirito 18
Yhdellä suosikkiaukioistani ja kirkkokin saatiin viimein auki yleisölle. Oltrearno. Aina täynnä johtuen loistavasta tunnelmasta ja hinta/laatu-suhteesta Vain 5 e. Myös lounasta (vege!) ja livemusaa.
Mangia Poco, Borgo Santi Apostoli, Duomon puoleinen reuna
Tälle paikalle en nyt muista osoitetta, mutta tunnistaa helposti violettikeltaisesta julkisivusta. Pieni paikka, josta avautuu yllättäviä tiloja alakerrasta. Halpaa viiniä laseittain (4e!) ja kaupungin isoimmat cafellattet (lähes suomalaista lasikokoa!). Hyviä torttuja, kakkuja ja voileipiä. Aperetivit aikaisin klo 18-20, jonka jälkeen paikka sulkeutuu. Myös lounasta.
Shot Cafe Via dei Pucci 5
Varmin tapa törmätä ulkomaalaisiin. Aperetiivit vain torstaisin ja sunnuntaisin. Luultavasti kaupungin halvin 2,5 eurolla, tosin ruokavalikoima ei sitten päätä huimaa. Tiistaisin olut-ilta, jolloin tuoppi kolmella egellä.
PÄIVITYS!
Kitsch Viale Gramsci 3
Kuinka mä tämän saatoin unohtaa? Legenda! Aparetiivin ruokamäärä on huikea ja usein paikalla on jopa oma kokki säätämässä särvintä nääntyville. Hieman keskustan ulkopuolella vanhaa kaupunginmuuria seuraavan kehätien varrella. Mutta lähellä mun asuinseutuja. Sekalaiset aikataulut, mutta aperetiivit ainakin to-la 19-22. Muuten lounasta ja peruscocktailbaari.
Loistava kahvila, tosin täysin keskustahinnoissa eikä terassia. Ultrasuklaista kaakaota ja hyvää kahvia innovaatiivisina kokeiluina (mm. mansikkabalsamicosuklaakahvi pistaasipähkinöillä). Hyvä lounas, usein täyttä. Aperetivon teemat vaihtuvat päivittäin.
Rex Cafe Via Fiesolana 23
Suosikkejamme. Hyvät juomat, tunnelma ja cibokin on maittavaa, tosin välillä varsin innovatiivista. Jazz soi erilaisina versioina taustalla ja livemusiikkia aperetiivien jälkeen n. 10:30. Kohtalainen hintataso, erityisesti ennen kahdeksaa. Jumalainen BailaysCafe ja maailman sokerisimmat Caipiroskat. Aperetiviaika 18-21:30.
Oibo Borgo dei Greci 1
Aikas staili mesta, eikä cibo ole erityisen loistavaa. Komean näköistä kuitenkin. Santa Crocen aukion vieressä. Hyvät drinkit, 7 e ja aivan mahtava soundtrack. Varmimmin tilaa löytyy yläkerrasta. Vastapäätä pikkuruinen viinibaari.
Negroni Via de'Renai 17
Oltrearnon puolella pienellä aukiolla. Hyvä lämmitetty terassi, hyvin staili. Etnisiä cocktaileja ja aivan mahtava ruoka. Paljon lämpimiä vaihtoehtoja, joten nälkä lähtee varmasti. 8 e klo 20 eteenpäin.
Sei Divino! Borgo Ognissanti 42
Hieman kävelyä, mutta yhdellä Firenzen hienoimmista ostoskaduista. Loistava ruoka, erityisesti meksikolainen buffet maanantaisin on vakiopaikkojamme. Kauniisti koristellut ja hyvät juomat, myös paljon erilaisia viinejä. Auki käytännössä aina, ruokaa myös myöhään. Aperetivit 19-22, 7 e.
Slowly Via Porta Rossa 63
Firenzen poshein cocktaileria yhdellä tylsimmistä kaduista, mutta aivan palazzo Strozzin vieressä. Kallis, mutta dah place to be. Ruokaa buffetissa ja pöytään tuotuna. Hyvin androgyyni tarjoilija, jonka sukupuolta olemme kohta puolivuotta arvailleet. Jos käytte ja keksitte kertokaa. Maailman tyhmimmät verkkosivut.
Moyo Via dei Benci 23
Brassihumua, paljon tummia miehiä ja söpöt baarimikot. Palvelu paranee espanjalla tai portugalilla. Valtavat lautaset, joihin mahtuu paljon kamaa pastapainotteisesti cibosta. Klo 22 jälkeen valot himmenevät ja musiikki vaihtuu hyvin pehmeäksi. Kaikenlaiset caipiroskat, -rinhat ja -rissimat alla fragola, melone etc varmin valinta.
Twice Via Verdi 57
Tiistaisin paikallinen Erasmus-ilta. Halpa ja hyvän näköinen. Cibo ok. Muuttuu hurjaksi r'n b-rytkytykseksi klo 23. Paljon miehiä, myös tanssimassa.
Noir Lungarno Corsini 12/14
Hyvin hip. Myös livemusaa. Väittävät hyväksi, itselläni ei ole kokemusta.
Pop Cafe, Piazza Santo Spirito 18
Yhdellä suosikkiaukioistani ja kirkkokin saatiin viimein auki yleisölle. Oltrearno. Aina täynnä johtuen loistavasta tunnelmasta ja hinta/laatu-suhteesta Vain 5 e. Myös lounasta (vege!) ja livemusaa.
Mangia Poco, Borgo Santi Apostoli, Duomon puoleinen reuna
Tälle paikalle en nyt muista osoitetta, mutta tunnistaa helposti violettikeltaisesta julkisivusta. Pieni paikka, josta avautuu yllättäviä tiloja alakerrasta. Halpaa viiniä laseittain (4e!) ja kaupungin isoimmat cafellattet (lähes suomalaista lasikokoa!). Hyviä torttuja, kakkuja ja voileipiä. Aperetivit aikaisin klo 18-20, jonka jälkeen paikka sulkeutuu. Myös lounasta.
Shot Cafe Via dei Pucci 5
Varmin tapa törmätä ulkomaalaisiin. Aperetiivit vain torstaisin ja sunnuntaisin. Luultavasti kaupungin halvin 2,5 eurolla, tosin ruokavalikoima ei sitten päätä huimaa. Tiistaisin olut-ilta, jolloin tuoppi kolmella egellä.
PÄIVITYS!
Kitsch Viale Gramsci 3
Kuinka mä tämän saatoin unohtaa? Legenda! Aparetiivin ruokamäärä on huikea ja usein paikalla on jopa oma kokki säätämässä särvintä nääntyville. Hieman keskustan ulkopuolella vanhaa kaupunginmuuria seuraavan kehätien varrella. Mutta lähellä mun asuinseutuja. Sekalaiset aikataulut, mutta aperetiivit ainakin to-la 19-22. Muuten lounasta ja peruscocktailbaari.
Lost & Found (Souls)
Eilen oli loistava päivä. Piti käydä kaikkialla. Olin kotoa yhteen menoon matkalla pisteiden A-H välimaastossa sinkoilemassa n. 20 tuntia. Illalla kotiin vaappuessani olin harvinaisen onnellinen, kurkku oli vähän kipeä kaikesta juoruamisesta ja olin nähnyt pitkästä aikaa henkilöitä joita pitäisi nähdä useammin. Lisäksi olin toki pikkaisen humalassa, mutta ensisijaisesti siis onnellinen. Luennolla minun oli äsken huomattavan vaikea istua aloillani, tätä kirjoitan pöydän vieressä seisten.
Lisäksi kotona odotti illalla postikortti kaukaa (Kiitos Piks, ja sielulle terveisiä kun se sinut yhyttää) ja kutsu vanhan opettajan näyttelynavajaisiin. Ihmiset ovat harvinaisen jees ja oletan fiiliksen kestävän ainakin vuorokauden tai kaksi.
Lisäksi haluaisin pitkällisen pohdinnan tuloksena kysyä, minne kaikki aina katoaa? Tätä olen ihmetellyt. Jos joku tietää, missä päin maailmaa matkaavat mun Lunar Park, Supernaiivi, Virgin Suicides, No Logo, The Beach, (ja oletko Penni ihan varma, ettei se ole sun hyllyssä?) Survivor ja Haunted, puhumattakaan niistä uskoakseni monilukuisista niteistä, joita varmasti kaipaisin jos muistaisin kaivata, niin sanokaa niille terveisiä, että tulevat kotiin kun ovat nähneet maailmaa kylliksi. Tiedättehän te, etten ole kovin tarkka kamoistani, eikä mulla ole kiire saada niitä takaisin, haluaisin vain, etteivät ne katoa lopullisesti. Kirjoilla voi nimittäin olla tunnearvoa. (Olen sitä vastoin harvinaisen hyvin selvillä siitä, missä mun Hells Angels, The Mysterious Incident of the Dog in the Night-Time, Trainspotting ja Happiness (tm) ovat, joten niiden ei tarvitse lähettää elonmerkkejä itsestään.) Ilmiantoja otetaan vastaan ilahtuneesti.
Olen perustanut myös löydettyjen tavaroiden laatikon, jossa ovat ne yhdet alushousut (no kun et sit tullukaan käymään), ruskea villatakki (joo löysin sen), ruskeat rukkaset (kenen?), raidallinen skraga ja olkihattu. Tämä on mielestäni huono vaihtokauppa, tietäisin mieluummin, missä kirjani ovat lainassa.
Itsekunnioituskin on tallessa, sielu sensijaan on huikentelevaisella tuulella, yritän puhua siihen järkeä myöhemmin tänään. Nyt pitää mennä, mulla on vesijumppatreffit.
Lisäksi kotona odotti illalla postikortti kaukaa (Kiitos Piks, ja sielulle terveisiä kun se sinut yhyttää) ja kutsu vanhan opettajan näyttelynavajaisiin. Ihmiset ovat harvinaisen jees ja oletan fiiliksen kestävän ainakin vuorokauden tai kaksi.
Lisäksi haluaisin pitkällisen pohdinnan tuloksena kysyä, minne kaikki aina katoaa? Tätä olen ihmetellyt. Jos joku tietää, missä päin maailmaa matkaavat mun Lunar Park, Supernaiivi, Virgin Suicides, No Logo, The Beach, (ja oletko Penni ihan varma, ettei se ole sun hyllyssä?) Survivor ja Haunted, puhumattakaan niistä uskoakseni monilukuisista niteistä, joita varmasti kaipaisin jos muistaisin kaivata, niin sanokaa niille terveisiä, että tulevat kotiin kun ovat nähneet maailmaa kylliksi. Tiedättehän te, etten ole kovin tarkka kamoistani, eikä mulla ole kiire saada niitä takaisin, haluaisin vain, etteivät ne katoa lopullisesti. Kirjoilla voi nimittäin olla tunnearvoa. (Olen sitä vastoin harvinaisen hyvin selvillä siitä, missä mun Hells Angels, The Mysterious Incident of the Dog in the Night-Time, Trainspotting ja Happiness (tm) ovat, joten niiden ei tarvitse lähettää elonmerkkejä itsestään.) Ilmiantoja otetaan vastaan ilahtuneesti.
Olen perustanut myös löydettyjen tavaroiden laatikon, jossa ovat ne yhdet alushousut (no kun et sit tullukaan käymään), ruskea villatakki (joo löysin sen), ruskeat rukkaset (kenen?), raidallinen skraga ja olkihattu. Tämä on mielestäni huono vaihtokauppa, tietäisin mieluummin, missä kirjani ovat lainassa.
Itsekunnioituskin on tallessa, sielu sensijaan on huikentelevaisella tuulella, yritän puhua siihen järkeä myöhemmin tänään. Nyt pitää mennä, mulla on vesijumppatreffit.
Oulu raottaa enigmaattisuuden verhoa.
Jaa... Milloinkohan olen viimeksi kirjoitellut verkkojournaliimme?
Näemmä joskus joulun hujakoilla. No ehkä on sitten kohteliasta kirjoittaa hieman.
Joulu tuli ja meni ja sain paljon lahjoja. Kiitoksia paljon niistä kaikille osaanottajille! Alkaa epäilyttää, että tunnette minut liian hyvin nykyään. Pitää hankkia uusia kavereita..
Paluu Ouluun sattui niin paljon kuin vain voi odottaa. Tietysti tilanne, jossa en ollut tehnyt mitään aiottuja kouluhommia lomalla, pahensi tunnetta. Mutta kyllä ne siitä. Ei koulutyöt tekemällä lopu ja koululaiskuri ei tarvitse kolulaiskuria!
Olen huomannut minussa epäilyttäviä muutoksia. Olen vilpittömästi alkanut lisäämään kiinnostusta minulle täysin tuntemattomiin henkilöihin ja siihen, saavatko he kuljetettua pelivälineen aiottuun kohteeseen. Toisinsanoen olen pelottavasti kasvattanut kiinnostustani urheiluun. Tämä manifestoituu mm. erilaisina liikuntamuotoina ja parantuneena yleiskuntona. Voinkin kaikkien riemuksi ilmoittaa, että Oulun kirjeenvaihtajanne on käynyt taas kuntosalilla! Meinasin pyörtyä! Ja muskelit sattu ainaki viikon! Ja tarkoitus olisi käydä mahdollisimman pian uudestaan! Sitten me käydään pelaamassa jääkiekkoa. Ostin mailankin. Mustan. On se hieno.
Muuten urheilu keskittyy piirustusluokkaan taannoin asennetulla X-Boxilla PES5in (eli Pro Evolution Soccer 5:n) pelaaminen päivittäin. Oma "paina kaikkia nappeja ja ränkytä tatteja (pienet joystickit) niin pirusti" -tyyli tuntuu toimivan.
Jotain kekkereitä on ollut. En ole yrittänyt vielä pokailla tsiksejä, kuten oikean Peli Miehen(tm) tulisi. Se kirja on paha. Paha, paha, paha, ja tylsä. Huomenna on tiedossa hallituksenvaihto-illallinen ydinvoimalassa, eli kaupunkimme teatterissa.
Muuten aika on madellut rattoisasti koulutöiden ja niiden välttelyn parissa. Elokuvia on tullut nähtyä monia.
Uusimpina suosituksina:
-Persepolis
---vaan ihan liian hyvä leffa ja hyvä tietopaketti pahan akselin uudesta tasauspyörästöstä, Iranista.
-Control
---kiva, ja hyvin visuaalinen (kuvauksellisessa mielessä, ei sillee "piu-kräsh-whuum!" -mielessä) potretti Ian Curtisista.
-He Was A Quiet Man
---ihan jees musta komedia släsh draama. Christian Slater konttorirottana, jolla on pyssy.
Nyt pitäisi vaan nähdä Alien versus Predator 2, kun katsottiin kavereiden kanssa Predator 1. "If it bleeds, we can kill it".
Niin ja sitten ajattelin lähteä kuskaamaan vaihtareitamme Tukholmaan. Ajetaan pakuilla Turkuun ja hypätään laivaan. Eli Pixie, jos satut olemaan ~17.2. paikalla, niin törmäillään!
Eipä tässä tähän hätään muuta. Jatkan hissan harjoituksen vääntämistä...
PS. Miten saatoinkaan unohtaa!! Eräs nimeltämainitsematon ex-kollegani/malli kisaa Unelmien poikamiehen lemmestä tulevassa viihde-realityohjelmassa! O lawd!
Näemmä joskus joulun hujakoilla. No ehkä on sitten kohteliasta kirjoittaa hieman.
Joulu tuli ja meni ja sain paljon lahjoja. Kiitoksia paljon niistä kaikille osaanottajille! Alkaa epäilyttää, että tunnette minut liian hyvin nykyään. Pitää hankkia uusia kavereita..
Paluu Ouluun sattui niin paljon kuin vain voi odottaa. Tietysti tilanne, jossa en ollut tehnyt mitään aiottuja kouluhommia lomalla, pahensi tunnetta. Mutta kyllä ne siitä. Ei koulutyöt tekemällä lopu ja koululaiskuri ei tarvitse kolulaiskuria!
Olen huomannut minussa epäilyttäviä muutoksia. Olen vilpittömästi alkanut lisäämään kiinnostusta minulle täysin tuntemattomiin henkilöihin ja siihen, saavatko he kuljetettua pelivälineen aiottuun kohteeseen. Toisinsanoen olen pelottavasti kasvattanut kiinnostustani urheiluun. Tämä manifestoituu mm. erilaisina liikuntamuotoina ja parantuneena yleiskuntona. Voinkin kaikkien riemuksi ilmoittaa, että Oulun kirjeenvaihtajanne on käynyt taas kuntosalilla! Meinasin pyörtyä! Ja muskelit sattu ainaki viikon! Ja tarkoitus olisi käydä mahdollisimman pian uudestaan! Sitten me käydään pelaamassa jääkiekkoa. Ostin mailankin. Mustan. On se hieno.
Muuten urheilu keskittyy piirustusluokkaan taannoin asennetulla X-Boxilla PES5in (eli Pro Evolution Soccer 5:n) pelaaminen päivittäin. Oma "paina kaikkia nappeja ja ränkytä tatteja (pienet joystickit) niin pirusti" -tyyli tuntuu toimivan.
Jotain kekkereitä on ollut. En ole yrittänyt vielä pokailla tsiksejä, kuten oikean Peli Miehen(tm) tulisi. Se kirja on paha. Paha, paha, paha, ja tylsä. Huomenna on tiedossa hallituksenvaihto-illallinen ydinvoimalassa, eli kaupunkimme teatterissa.
Muuten aika on madellut rattoisasti koulutöiden ja niiden välttelyn parissa. Elokuvia on tullut nähtyä monia.
Uusimpina suosituksina:
-Persepolis
---vaan ihan liian hyvä leffa ja hyvä tietopaketti pahan akselin uudesta tasauspyörästöstä, Iranista.
-Control
---kiva, ja hyvin visuaalinen (kuvauksellisessa mielessä, ei sillee "piu-kräsh-whuum!" -mielessä) potretti Ian Curtisista.
-He Was A Quiet Man
---ihan jees musta komedia släsh draama. Christian Slater konttorirottana, jolla on pyssy.
Nyt pitäisi vaan nähdä Alien versus Predator 2, kun katsottiin kavereiden kanssa Predator 1. "If it bleeds, we can kill it".
Niin ja sitten ajattelin lähteä kuskaamaan vaihtareitamme Tukholmaan. Ajetaan pakuilla Turkuun ja hypätään laivaan. Eli Pixie, jos satut olemaan ~17.2. paikalla, niin törmäillään!
Eipä tässä tähän hätään muuta. Jatkan hissan harjoituksen vääntämistä...
PS. Miten saatoinkaan unohtaa!! Eräs nimeltämainitsematon ex-kollegani/malli kisaa Unelmien poikamiehen lemmestä tulevassa viihde-realityohjelmassa! O lawd!
keskiviikko 23. tammikuuta 2008
Lost soul disease
No siis kirjoittamattomuushan ei ole minun syy vaan teidän, sillä aina kun pääsen istahtamaan hetkeksi koneen ääreen vapaa-ajan aktiviteetit mielessä, niin koko aika humahtaakin vanhojen tekstien lukemiseen. Ei voi mitään.
Juha kertoi joskus tarinaa intialaisesta miehestä, joka istui muutaman päivän lontoolaisella lentokentällä. Kun joku virkailija meni sitten kysymään oliko joku vialla niin mies ilmoitii odotavansa sieluaan, joka ei pysynyt perässä lennon ajan. Samaistun tähän täysin. Sieluni saattoi toki palata Suomeen jossain vaihessa, mutta jos se ei pelästynyt pakkasta niin ainakin ajatusta neljästä kahdeksan aamusta viikossa (oikeasti, ei neljännen vuoden opiskelijoilla kuuluisi olla enää aikasia aamuja, piltit on olemassa niitä varten) ja nyt se varmaan köllöttelee jossain Goan rannikolla ja nauraa räkäisesti. Tämän seurauksena kuljen kotoa yliopistolle ja yliopistolta kotiin univelkaisena zombiena ja pohdin kosmisia kuplia, mutten juurikaan mitään muuta.
En uskalla luvata kommentteja kummempaa seuraavaan neljään viikkoon, joidenka aikana intensiivitankkaan päähäni avointen systeemien kvanttidynamiikkaa [onneksi aivan ihanan italialaisen luennoitsija avulla. Sabrina on energinen ja fiksu ja kaunis ja käyttää kivoja vaatteita ja koruja (niihin flanellipaitamiehiin kyllästyy loppujen lopuksi aika nopeasti) ja MEIKKAA (myös niihin naisiin, silloin kun niitä näkee, joita ei erota loskasta yrittämälläkään) ja pelastaa tammikuuni täysin. Olen ihan rakastunut...]. Tämän jälkeen omistan ainakin pari tuntia enemmän aikaa viikossa. lupaan yrittää panostaa teihin osan. Kunnes Tuomas alkaa pitää rahantahkomiskurssia, jonka jälkeen olenkin ahne kapitalistisika ja seuraan enää pörssikursseja...
Juha kertoi joskus tarinaa intialaisesta miehestä, joka istui muutaman päivän lontoolaisella lentokentällä. Kun joku virkailija meni sitten kysymään oliko joku vialla niin mies ilmoitii odotavansa sieluaan, joka ei pysynyt perässä lennon ajan. Samaistun tähän täysin. Sieluni saattoi toki palata Suomeen jossain vaihessa, mutta jos se ei pelästynyt pakkasta niin ainakin ajatusta neljästä kahdeksan aamusta viikossa (oikeasti, ei neljännen vuoden opiskelijoilla kuuluisi olla enää aikasia aamuja, piltit on olemassa niitä varten) ja nyt se varmaan köllöttelee jossain Goan rannikolla ja nauraa räkäisesti. Tämän seurauksena kuljen kotoa yliopistolle ja yliopistolta kotiin univelkaisena zombiena ja pohdin kosmisia kuplia, mutten juurikaan mitään muuta.
En uskalla luvata kommentteja kummempaa seuraavaan neljään viikkoon, joidenka aikana intensiivitankkaan päähäni avointen systeemien kvanttidynamiikkaa [onneksi aivan ihanan italialaisen luennoitsija avulla. Sabrina on energinen ja fiksu ja kaunis ja käyttää kivoja vaatteita ja koruja (niihin flanellipaitamiehiin kyllästyy loppujen lopuksi aika nopeasti) ja MEIKKAA (myös niihin naisiin, silloin kun niitä näkee, joita ei erota loskasta yrittämälläkään) ja pelastaa tammikuuni täysin. Olen ihan rakastunut...]. Tämän jälkeen omistan ainakin pari tuntia enemmän aikaa viikossa. lupaan yrittää panostaa teihin osan. Kunnes Tuomas alkaa pitää rahantahkomiskurssia, jonka jälkeen olenkin ahne kapitalistisika ja seuraan enää pörssikursseja...
Pus och kräm!
Pusuja ja kräämiä kaikille!
Ihania ihmisiä olette! Siis te jotka muistivat minua viestillä. Kiitän kauniisti ja niiata niksautankin vaikketten näe.
Toisaalta vahvistitte tietysti mun uskoani siihen, että saan mitä haluan kun hieman kovistelen ja pelottelen. Matroona Anne alistaa!
tai siis... niin. unohdetaan koko juttu, jookosta kookosta?
Tänään olen mm.
- nukahtanut lukusaliin ja joutunut herätetyksi kanssa-asiakkaan toimesta kirjasto Oblatessa
-muistanut viimein soittaa mummolle
-huutanut tyhmälle tietokoneelle suomalaisia kirosanoja edellä mainitussa kirjastossa
-katsonut loistavan espanjalaisen komedian "Reinas, il matrimonia che mancava", jonka palattuani näytän rakkaalle vanhalle hinaajalleni
-toiminut hansikas-stupparina ja eksynyt espanjalaisten keskelle toimittaessani tehtävääni
-selannut Suomen unelmien poikamiehen sivuja ja keskusteluja sattuneesta syystä
-yrittänyt italiantaa ruotsalaista sarjakuvaa ja epäonnistunut
-lukenut surkean vähän keskiajan pukeutumisesta
-pohtinut onkohan kyseinen kirja nyt ihan varmasti kirjoitettu italiaksi, kun en ymmärrä mitään ja masentuneena todennut, että kyllä se on
-siirtynyt käyttämään uutta reittiä keskustaan, koska ystävälliset vanhat sedät autokorjaamolla moikkaavat ihan liian usein eikä sellaista nyt jaksa
-selvittänyt pitopalveluita ja annosmääriä isälle, joka kahvittelee Klaken tk:n maanantaina
-syönyt pastaa aamupalaksi ja katsonut MTV:tä, päätellyt, että ehkä Graig Davidin Let's Dance (Hot stuff) on sittenkin ihan menevä (ja plus pisteet söpöstä tiikerinpennusta) ja kauhistunut omia ajatuksiani
-nukkunut ihan liian vähän ja joutunut tyytymään kamaliin vaatteisiin, koska mikään ei tule koskaan enää olemaan kuivaa
-saanut alistettua sekä ipodin että tietokoneen, mutta en ilmeisesti koskaan tän blogin taittoa, joka on taas päin "nether regions"
Vielä pitäisi ehtiä Duomolle, illalliselle, drinksuille ja löytää jostain vaatteet tähän kaikkeen.
Ihania ihmisiä olette! Siis te jotka muistivat minua viestillä. Kiitän kauniisti ja niiata niksautankin vaikketten näe.
Toisaalta vahvistitte tietysti mun uskoani siihen, että saan mitä haluan kun hieman kovistelen ja pelottelen. Matroona Anne alistaa!
tai siis... niin. unohdetaan koko juttu, jookosta kookosta?
Tänään olen mm.
- nukahtanut lukusaliin ja joutunut herätetyksi kanssa-asiakkaan toimesta kirjasto Oblatessa
-muistanut viimein soittaa mummolle
-huutanut tyhmälle tietokoneelle suomalaisia kirosanoja edellä mainitussa kirjastossa
-katsonut loistavan espanjalaisen komedian "Reinas, il matrimonia che mancava", jonka palattuani näytän rakkaalle vanhalle hinaajalleni
-toiminut hansikas-stupparina ja eksynyt espanjalaisten keskelle toimittaessani tehtävääni
-selannut Suomen unelmien poikamiehen sivuja ja keskusteluja sattuneesta syystä
-yrittänyt italiantaa ruotsalaista sarjakuvaa ja epäonnistunut
-lukenut surkean vähän keskiajan pukeutumisesta
-pohtinut onkohan kyseinen kirja nyt ihan varmasti kirjoitettu italiaksi, kun en ymmärrä mitään ja masentuneena todennut, että kyllä se on
-siirtynyt käyttämään uutta reittiä keskustaan, koska ystävälliset vanhat sedät autokorjaamolla moikkaavat ihan liian usein eikä sellaista nyt jaksa
-selvittänyt pitopalveluita ja annosmääriä isälle, joka kahvittelee Klaken tk:n maanantaina
-syönyt pastaa aamupalaksi ja katsonut MTV:tä, päätellyt, että ehkä Graig Davidin Let's Dance (Hot stuff) on sittenkin ihan menevä (ja plus pisteet söpöstä tiikerinpennusta) ja kauhistunut omia ajatuksiani
-nukkunut ihan liian vähän ja joutunut tyytymään kamaliin vaatteisiin, koska mikään ei tule koskaan enää olemaan kuivaa
-saanut alistettua sekä ipodin että tietokoneen, mutta en ilmeisesti koskaan tän blogin taittoa, joka on taas päin "nether regions"
Vielä pitäisi ehtiä Duomolle, illalliselle, drinksuille ja löytää jostain vaatteet tähän kaikkeen.
tiistai 22. tammikuuta 2008
X libris
Talvi on kirjaisaa aikaa. Takkatuli jää haaveeksi, sillä toi takka on jonkun arkkitehdin suunnittelema, (=savuttaa) eikä mulla ole myöskään lukulaseja eikä edes sellaista oleellista hefneriaanista aamutakkia, mutta villasukat on ja saavin kokoinen kahvikuppi.
Ensin tulee joulu, ja mun kirjeistäni joulupukille on viime vuosina voinut päätellä, (sen lisäksi, etten ole ollut ollenkaan niin tuhma kuin väitetään, se oli väärinkäsitys!) että olisi vaan helpompaa, jos Akateemisella kirjakaupalla olisi joku häälahjalistaan verrattavissa oleva systeemi. Itse asiassa voisin vaan käyttää sitä Stokkan häälahjapalvelua, ja sitten sukulaiset pääsisivät edes toivottamaan, että toivottavasti sinä ja kirjastosi tulette hyvin onnellisiksi yhdessä (olemmehan luodut toisillemme), kun oikeista häistä niiden on turha tämän lapsen kohdalla haaveilla. Näen tässä ajatuksessa hei ihan hienoa symbolista symmetriaa!
Suunnilleen siinä vaiheessa, kun joulukirjat on luettu, (tosin jonkinlainen vahinkoperinne on, että yksi jää roikkumaan sopivaa fiilistä odottaen avaamattomana jonnekin vapun tienoille asti) siis pääosin, tulevat alet. Akateemisen on yleensä paras (saalis kuvattuna yllä), Suomalaisen kirjakaupan valikoima oli tänä vuonna harvinaisen suuri pettymys. Kirjakerhot ovat nykyään turhia, tarjolla on yksinomaan sellaista makulatuuria kuin Elämäsi tantraseksitilkkutyöt ja Hauskimmat vessanseinäkirjoitukset lasten humalassa väärinkuulemina. Lakatkaa kutsumasta niitä kirjakerhoiksi, jos niiden kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka vihaavat kirjoja ja haluavat niiden kuolevan!
Tähän pinoon ei kuitenkaan pääse kajoamaan vielä hetkeen, sillä samaan aikaan tulee opiskelu, valta lukemisestani siirtyy professoreille ja ryöstökalastan Rikhardinkadun kirjaston suomenkielinen kaunokirjallisuus -osastoa etsimässä jotain tiettyä valikoimaa jonkun tietyn tyypin tietyn ajan lyyrisestä tuotannosta jonkun neljännen sepon suomentamana. Paras fiilis: kun pitää kurssille lukea jotain, minkä on aikonut lukea jo vaikka kuinka kauan. Case in point: Sylvia Beachin Shakespeare and Company. Hei, jos musta ei kuulu mitään, oon mahdollisesti vaan pakannut laukkuni ja karannut Pariisiin lukemaan sitä oikeassa ympäristössä. Tai nukun univelkojani kiinni, jompi kumpi.
Saara, vastauksena kysymykseesi siitä, kuka juo kanssasi kaiken kaljan visassa huomenna haluaisin sanoa, ettei se kalja ole ennenkään baarista juomalla loppunut, mutta ihailen haluasi yrittää sitkeästi. Valitsen tiukkojen viikkoaikataulujen vuoksi vaihtoehtoista keskiviikkoalkoholia teekkaripartiolaistytön (onpas olemassa) kanssa. Mutta onneksi olen huomenna menossa myöskin töihin, kirjastoon, jonkun taideopiskelijoiden näyttelygalleriatiladiivailujutun avajaisiin ja kuntosalille! Ettei ole yksipuolista elämä ainakaan. Siinä välissä ehtii varmaan pari hetkeä pistäytyä Mascotissakin. Miten niin mistä ne univelat oikein tulevat? En mä vaan ymmärrä.
Ensin tulee joulu, ja mun kirjeistäni joulupukille on viime vuosina voinut päätellä, (sen lisäksi, etten ole ollut ollenkaan niin tuhma kuin väitetään, se oli väärinkäsitys!) että olisi vaan helpompaa, jos Akateemisella kirjakaupalla olisi joku häälahjalistaan verrattavissa oleva systeemi. Itse asiassa voisin vaan käyttää sitä Stokkan häälahjapalvelua, ja sitten sukulaiset pääsisivät edes toivottamaan, että toivottavasti sinä ja kirjastosi tulette hyvin onnellisiksi yhdessä (olemmehan luodut toisillemme), kun oikeista häistä niiden on turha tämän lapsen kohdalla haaveilla. Näen tässä ajatuksessa hei ihan hienoa symbolista symmetriaa!
Suunnilleen siinä vaiheessa, kun joulukirjat on luettu, (tosin jonkinlainen vahinkoperinne on, että yksi jää roikkumaan sopivaa fiilistä odottaen avaamattomana jonnekin vapun tienoille asti) siis pääosin, tulevat alet. Akateemisen on yleensä paras (saalis kuvattuna yllä), Suomalaisen kirjakaupan valikoima oli tänä vuonna harvinaisen suuri pettymys. Kirjakerhot ovat nykyään turhia, tarjolla on yksinomaan sellaista makulatuuria kuin Elämäsi tantraseksitilkkutyöt ja Hauskimmat vessanseinäkirjoitukset lasten humalassa väärinkuulemina. Lakatkaa kutsumasta niitä kirjakerhoiksi, jos niiden kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka vihaavat kirjoja ja haluavat niiden kuolevan!
Tähän pinoon ei kuitenkaan pääse kajoamaan vielä hetkeen, sillä samaan aikaan tulee opiskelu, valta lukemisestani siirtyy professoreille ja ryöstökalastan Rikhardinkadun kirjaston suomenkielinen kaunokirjallisuus -osastoa etsimässä jotain tiettyä valikoimaa jonkun tietyn tyypin tietyn ajan lyyrisestä tuotannosta jonkun neljännen sepon suomentamana. Paras fiilis: kun pitää kurssille lukea jotain, minkä on aikonut lukea jo vaikka kuinka kauan. Case in point: Sylvia Beachin Shakespeare and Company. Hei, jos musta ei kuulu mitään, oon mahdollisesti vaan pakannut laukkuni ja karannut Pariisiin lukemaan sitä oikeassa ympäristössä. Tai nukun univelkojani kiinni, jompi kumpi.
Saara, vastauksena kysymykseesi siitä, kuka juo kanssasi kaiken kaljan visassa huomenna haluaisin sanoa, ettei se kalja ole ennenkään baarista juomalla loppunut, mutta ihailen haluasi yrittää sitkeästi. Valitsen tiukkojen viikkoaikataulujen vuoksi vaihtoehtoista keskiviikkoalkoholia teekkaripartiolaistytön (onpas olemassa) kanssa. Mutta onneksi olen huomenna menossa myöskin töihin, kirjastoon, jonkun taideopiskelijoiden näyttelygalleriatiladiivailujutun avajaisiin ja kuntosalille! Ettei ole yksipuolista elämä ainakaan. Siinä välissä ehtii varmaan pari hetkeä pistäytyä Mascotissakin. Miten niin mistä ne univelat oikein tulevat? En mä vaan ymmärrä.
Te ilmeisesti kuolleet ja menetetyt lusmut
...
...
Missä ovat kaikki muut?
HUHUUU! Ketään paikalla Oulussa, Turussa ja Helsingissä?
Viimeisimmästä jonkun muun kuin meidän aakkosten alkupäähän sijoittuvien tekstistä on aika paljon aikaa.
Ikävä. Kuulumiset olis pop. Myös teille muillekin, jotka eivät tänne kirjoita.
Blah, ehkä mun pitää sitten ryhtyä jälleen harrastamaan sähköposteja. Argh, millaiseen neanderthalilaisuuteen te mut pakotattekin!
...
... huhuu?
...
...
Missä ovat kaikki muut?
HUHUUU! Ketään paikalla Oulussa, Turussa ja Helsingissä?
Viimeisimmästä jonkun muun kuin meidän aakkosten alkupäähän sijoittuvien tekstistä on aika paljon aikaa.
Ikävä. Kuulumiset olis pop. Myös teille muillekin, jotka eivät tänne kirjoita.
Blah, ehkä mun pitää sitten ryhtyä jälleen harrastamaan sähköposteja. Argh, millaiseen neanderthalilaisuuteen te mut pakotattekin!
...
... huhuu?
...
Päivityksiä
Miksei tämä laitteisto voi oppia muistamaan mun salasanaa? Joka toinen kerta se vaatii sitä ja mun pitää vääntäytyä peittojen alta (sisälämpötila yhä alle 19 celsiusta) etsimään. Ja sit kirjapinot kaatuu ja peitto menee väärin enkä enää löydä hyvää asentoa.
Ja ei, en vieläkään halua oppia bloggaamaan kännykällä. Herra armahda!
Harrastin kotielämää ja pyykkäsin päiviä sitten. Ja mun pyykit on flipanneet täysin. Pyykki kuivuu yhä. Tai kuivuu ja kuivuu, muutoksia olosuhteissa/muodossa ei ole juuri havaittu. Ehkä ensi viikolla sitten... Noh, enhän mä tietenkään olis valkoisia, mustia tai punaisia vaatteita tarvinnutkaan. Paitsi etten juuri käytä muita värejä.
Yritän lukea tenttiin, johon luin jo kerran. Tällä kerralla toivomme kovasti, että professoressa saapuisi paikalle. Kolmatta tenttikertaa ei nimittäin ole tai tule. Että siinäpähän sitten itket. Jos ensimmäisellä lukukerralla oli vaikeuksia motivoitua, miten mun voi olettaa löytävän sitä motiivaatiota nyt? Ihan vain retoorisesti kysäisen.
Lauantaina olin pelottavissa ja riehakkaissa synttärijuhlissa. Espanjalaisia. Paljon espanjalaisia Juaneja, Carmeneita, Petroja ja Palomia. Oli kai siel muutama lattarikin, ranskiksia ja yksi polakko. Niin ja yksi varsin eksynyt suomalainen. Ruokaa oli paljon ja sangria hyvää. Ihmiset polttivat sisällä ja pari pätkää kattoon kiinnitettyä serpentiiniäkin. Niskaani kaadettiin puolipullollista kuohuvaa, mutta tapahtumasta oltiin niin vilpittömän kauhistuneita ja pahoillaan etten voinut olla vihainen. Ja aika hassultahan se tuntui. Kokeilkaa toki. Lauloin myös, uhan ja vakavan ryhmäpaineen alla tosin, onnittelulaulun suomeksi. En sitten millään muistanut "Hyvää syntymäpäivää"-viisun säveltä, joten tyylittelin "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain"-pätkällä. Näinkin voi käydä. Kotimatkalle sain saattajan, koska olimme keskellä extracommunity-aluetta eikä siellä saa blondi yksinään viipottaa. Ei kukaan tätä muistanut meille kertoa kun nuorina ja sievinä asuimme keskellä samaista aluetta loistavassa yhden tähden hotellissa. Onko maailmasta tullut vaarallisempi vai minusta vain parempi saalis?
Vietin aamupäivän latailemalla ja uudelleen latailemalla iTunesia, koska ultrahienosoittimeni ei suvinnut toimia ennen sopivia siistimis ja virkistystoimenpiteitä. Blah, mokomakin siiviläkuono.
Nyt lähden talsimaan (auts, jalkoihin sattuu, kävelimme kielikurssille ja takaisin, monia, monia kilometrejä) piazza Brunelleschille sattuvasti nimettyyn cafe Brunelleschiin kaakaolle. Huomenna vuorossa museum Stibbert ja näyttely "Male Vanities". Illalla syömään immeisten kanssa. Torstaina hoitelemme bisneksiä suomalaisten kesken ja hankimme mulle lähes miinusmerkkisesti työllistävän työpaikan kielipiirinvetäjänä.
Ja ei, en vieläkään halua oppia bloggaamaan kännykällä. Herra armahda!
Harrastin kotielämää ja pyykkäsin päiviä sitten. Ja mun pyykit on flipanneet täysin. Pyykki kuivuu yhä. Tai kuivuu ja kuivuu, muutoksia olosuhteissa/muodossa ei ole juuri havaittu. Ehkä ensi viikolla sitten... Noh, enhän mä tietenkään olis valkoisia, mustia tai punaisia vaatteita tarvinnutkaan. Paitsi etten juuri käytä muita värejä.
Yritän lukea tenttiin, johon luin jo kerran. Tällä kerralla toivomme kovasti, että professoressa saapuisi paikalle. Kolmatta tenttikertaa ei nimittäin ole tai tule. Että siinäpähän sitten itket. Jos ensimmäisellä lukukerralla oli vaikeuksia motivoitua, miten mun voi olettaa löytävän sitä motiivaatiota nyt? Ihan vain retoorisesti kysäisen.
Lauantaina olin pelottavissa ja riehakkaissa synttärijuhlissa. Espanjalaisia. Paljon espanjalaisia Juaneja, Carmeneita, Petroja ja Palomia. Oli kai siel muutama lattarikin, ranskiksia ja yksi polakko. Niin ja yksi varsin eksynyt suomalainen. Ruokaa oli paljon ja sangria hyvää. Ihmiset polttivat sisällä ja pari pätkää kattoon kiinnitettyä serpentiiniäkin. Niskaani kaadettiin puolipullollista kuohuvaa, mutta tapahtumasta oltiin niin vilpittömän kauhistuneita ja pahoillaan etten voinut olla vihainen. Ja aika hassultahan se tuntui. Kokeilkaa toki. Lauloin myös, uhan ja vakavan ryhmäpaineen alla tosin, onnittelulaulun suomeksi. En sitten millään muistanut "Hyvää syntymäpäivää"-viisun säveltä, joten tyylittelin "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain"-pätkällä. Näinkin voi käydä. Kotimatkalle sain saattajan, koska olimme keskellä extracommunity-aluetta eikä siellä saa blondi yksinään viipottaa. Ei kukaan tätä muistanut meille kertoa kun nuorina ja sievinä asuimme keskellä samaista aluetta loistavassa yhden tähden hotellissa. Onko maailmasta tullut vaarallisempi vai minusta vain parempi saalis?
Vietin aamupäivän latailemalla ja uudelleen latailemalla iTunesia, koska ultrahienosoittimeni ei suvinnut toimia ennen sopivia siistimis ja virkistystoimenpiteitä. Blah, mokomakin siiviläkuono.
Nyt lähden talsimaan (auts, jalkoihin sattuu, kävelimme kielikurssille ja takaisin, monia, monia kilometrejä) piazza Brunelleschille sattuvasti nimettyyn cafe Brunelleschiin kaakaolle. Huomenna vuorossa museum Stibbert ja näyttely "Male Vanities". Illalla syömään immeisten kanssa. Torstaina hoitelemme bisneksiä suomalaisten kesken ja hankimme mulle lähes miinusmerkkisesti työllistävän työpaikan kielipiirinvetäjänä.
Naisellinen olosuhteiden pakosta
Otsikko viittaa ystäväni söpöihin perhosverhoihin, ja niiden siinä roikkumiselle esitettyyn perusteluun, mutta kyseinen henkilö onkin prinsessa. Omassa elämässäni vaikuttavat feminiiniset voimat ovat huomattavasti pimeämpiä. Olen ihmetellyt erästä ilmiötä, josta voin avautua vasta nyt sen jo loputtua. (Olisi ollut ihan liian häiritsevää tavata ketään siitä selittämisen jälkeen, kun sitä olisi sitten jouduttu analysoimaan ihan verevässä livemaailmassa.)
Mun tissit nimittäin flippas. Ilmiötä kesti noin neljä päivää, enkä mahtunut mihinkään liiveihini. Hengasin urheiluliiveissä ja odotin että se menisi ohi, ja menihän se. Hämmennyin loputtomasti, syytä en tiedä vieläkään. Nyt olen tasaantunut, onneksi. Tietysti vasta jälkikäteen välähti, että olisi ollut hieno hetki hyödyntää joululahjaksi saamiani leikkitatuointeja, jotka esittävät eri hahmoja Sikstuksen kappelin katosta. Olisin laittanut Jumalan toiseen tissiin ja Aatamin toiseen ja sit ku olis laittanu kädet puuskaan ni ne olis lähentyny ja tataa, elämän valo olisi päässyt perille vai miten se nyt meni. Siistiä, eikö?
Sitten muihin aiheisiin. Huomiseksi olen sopinut tyttödrinkkitreffit (spesifisemmin gin&tonic-session) sellaisen henkilön kanssa, jota en ole nähnyt aikoihin. Jee! Ja eilen sotkimme Sikkon kanssa Domino-keksejä ja triojäätelöä klähmämönjäksi juuri kun telkkarista tuli Bridget Jones -leffa. Koska tähän päivääni ei ole näköjään sisältymässä ollenkaan riittävästi näiden edellä mainitsemieni pimeiden voimien kanssa flirttailua, taidan mennä ostamaan itselleni koruja tai jotain. Siis kirjastohoppingin lomassa. Päivän saldoksi tulee parin tunnin sisällä neljä (siis eri kirjastoa) ja se on ihan hyvä harrastus ja jos sanon että se on sana niin se on. On se sentään fiksumman kuuloista kuin se taannoinen "markettihyppinki", vai mitä sanot, A? Tai mitä sanoo Kaikkonen, jonka vakiharrastuksiin kuuluu bensishopping?
Edit 19:15:
Okei! Oon pahoillani! En enää ikinä tyttöuhoo! Oon ihan kiltisti!
Tässä kävi niin, että kävin vahingossa ostoksilla ja ostin asun. En kovin hyvää, mutta kokonaisen kuitenkin. Niinku et eri ruumiinosiin puettavia vaatteita (kengät, housut, paita, takki, huivi, hattu ja korvakorut). En oo koskaan ennen tehny tätä ja oon melko varma, että siitä tulee ihan sikana tyttöpisteitä. Olen joko nero tai matkalla helvettiin. Ja on niin väärin, etten oo menossa tänään mihinkään!
Mun tissit nimittäin flippas. Ilmiötä kesti noin neljä päivää, enkä mahtunut mihinkään liiveihini. Hengasin urheiluliiveissä ja odotin että se menisi ohi, ja menihän se. Hämmennyin loputtomasti, syytä en tiedä vieläkään. Nyt olen tasaantunut, onneksi. Tietysti vasta jälkikäteen välähti, että olisi ollut hieno hetki hyödyntää joululahjaksi saamiani leikkitatuointeja, jotka esittävät eri hahmoja Sikstuksen kappelin katosta. Olisin laittanut Jumalan toiseen tissiin ja Aatamin toiseen ja sit ku olis laittanu kädet puuskaan ni ne olis lähentyny ja tataa, elämän valo olisi päässyt perille vai miten se nyt meni. Siistiä, eikö?
Sitten muihin aiheisiin. Huomiseksi olen sopinut tyttödrinkkitreffit (spesifisemmin gin&tonic-session) sellaisen henkilön kanssa, jota en ole nähnyt aikoihin. Jee! Ja eilen sotkimme Sikkon kanssa Domino-keksejä ja triojäätelöä klähmämönjäksi juuri kun telkkarista tuli Bridget Jones -leffa. Koska tähän päivääni ei ole näköjään sisältymässä ollenkaan riittävästi näiden edellä mainitsemieni pimeiden voimien kanssa flirttailua, taidan mennä ostamaan itselleni koruja tai jotain. Siis kirjastohoppingin lomassa. Päivän saldoksi tulee parin tunnin sisällä neljä (siis eri kirjastoa) ja se on ihan hyvä harrastus ja jos sanon että se on sana niin se on. On se sentään fiksumman kuuloista kuin se taannoinen "markettihyppinki", vai mitä sanot, A? Tai mitä sanoo Kaikkonen, jonka vakiharrastuksiin kuuluu bensishopping?
Edit 19:15:
Okei! Oon pahoillani! En enää ikinä tyttöuhoo! Oon ihan kiltisti!
Tässä kävi niin, että kävin vahingossa ostoksilla ja ostin asun. En kovin hyvää, mutta kokonaisen kuitenkin. Niinku et eri ruumiinosiin puettavia vaatteita (kengät, housut, paita, takki, huivi, hattu ja korvakorut). En oo koskaan ennen tehny tätä ja oon melko varma, että siitä tulee ihan sikana tyttöpisteitä. Olen joko nero tai matkalla helvettiin. Ja on niin väärin, etten oo menossa tänään mihinkään!
sunnuntai 20. tammikuuta 2008
Salakielinen viikonloppuraportti
Tänään nautimme vanhan ystävämme Frank Mäkkylän uusista seikkailuista, hengasimme ja russutimme russutuksen ylipapittaren, erään tänne kirjoittavan henkilön ex-tyttiksen kanssa. Ja saunoimme! Saunominen se vasta oivallista russutuspuitetoimintaa onkin! Sarjassamme olen-ehkä-tulossa-vanhaksi-sillä-tänään-huomasin-että: omistan yhtäkkiä (sen viimekesäisen "dokataan Jyväskylä" -roadtripin kahvipysäyksen aikana tekemieni kirpparilevyostosten jäljiltä) yllättävän paljon levyjä, jotka sopivat rauhallisen sunnuntaisen kynttiläillallisen taustalle, en pelkkää ärjyntäkitarointia.
Eilen päätin tehdä yllätysvisiitin sinne minne aina teen yllätysvisiittejä ja missä minut otetaan aina ystävällisesti vastaan ja kahvinkeitin laitetaan kysymättä päälle. Otin mukaani nimeltämainitsemattoman teinisarjan tuotantokausia ja suklaata ja alkoholia, ja viivyin viimeiseen bussiin asti. Draama-altis teekkarishenkilö ja naurava teekkarishenkilö liittyivät seuraamme mutta en kuullut hyviä juoruja: pojilla on yhtä tapahtumaköyhää kuin minullakin.
Hyvä lukija. Jos tästä sujuvasti päättelit, kenen luona olen käynyt, keitä siellä on ollut, montako tuotantokautta Buffya hyllystäni löytyy, millä kyseiset henkilöt aina terästvät kahvinsa, kuka on käynyt täällä, mitä olen syönyt, mitä musiikkia kuunnellut (ehei, vinyylit ei näy last.fm-profiilissa, älä yritä!) ja miksi helvetissä olen käynyt Jyväskylässä, tunnet ehkä elämäni turhan hyvin. Menkää vaikka ulos rakentamaan vaja siitä. Tai lukekaa kirja!
Eilen päätin tehdä yllätysvisiitin sinne minne aina teen yllätysvisiittejä ja missä minut otetaan aina ystävällisesti vastaan ja kahvinkeitin laitetaan kysymättä päälle. Otin mukaani nimeltämainitsemattoman teinisarjan tuotantokausia ja suklaata ja alkoholia, ja viivyin viimeiseen bussiin asti. Draama-altis teekkarishenkilö ja naurava teekkarishenkilö liittyivät seuraamme mutta en kuullut hyviä juoruja: pojilla on yhtä tapahtumaköyhää kuin minullakin.
Hyvä lukija. Jos tästä sujuvasti päättelit, kenen luona olen käynyt, keitä siellä on ollut, montako tuotantokautta Buffya hyllystäni löytyy, millä kyseiset henkilöt aina terästvät kahvinsa, kuka on käynyt täällä, mitä olen syönyt, mitä musiikkia kuunnellut (ehei, vinyylit ei näy last.fm-profiilissa, älä yritä!) ja miksi helvetissä olen käynyt Jyväskylässä, tunnet ehkä elämäni turhan hyvin. Menkää vaikka ulos rakentamaan vaja siitä. Tai lukekaa kirja!
perjantai 18. tammikuuta 2008
Come to Firenze!
Lentäminen Firenzeen on kallista. Valitan. Halvemmalla pääsisi jos asuisin Roomassa tai Milanossa. Tosin elinkustannusten nousu neutraloisi tuon eron nopeasti. Tarkemmilla päivämäärillä ja joustolla saa yleensä kyllä ihan ostettavissa olevia lentoja. Ettei käy kuten Miikalle, joka lensi suoraan Helsinki-Vantaalta Firenzeen ja maksoi 400 euroa. Minä kiersin ympäri Italiaa ja maksoin 150 e.
Toisaalta Firenzen omaa lentokenttää ei käytä kukaan, joten kannattaa suoraan tähdätä Pisan lentokenttää kohti. Pisasta pääsee Firenzeen sekä junalla että bussilla ja minäkin tulen kiltisti vastaan tarvittaessa kentälle asti. Matkaa noin tunti, kustantaa junalla 6 e ja bussilla 8 e.
Tällä hetkellä haku löysi lentoja toukokuulle sellaiseen (varsin kilpailukykyiseen) 350 euron hintaan (esim. täältä). Kahdella sadallakin on päästy, mutta alle sen meneminen vaatii halpalentoyhtiöitä ja raakaa suunnittelua. Myös Finskin viikottaiset tarjoukset kannattaa tsekata. Viimeksi lensin sellaisella ja kyllä oli olo kuin kuningattarella Ryanairin rynkytyksen jälkeen.
Ryanair lentää Pisaan, mutta ei Tampereelta. Välilaskun kanssa muuten ok, mutta ikävän usein se tarkoittaa myös yöpymistä lentokentällä. Olen varma, että ne laatii aikataulut sellaisiksi ihan tahallaan lisätäkseen ruokamyyntiä kahviloissa.
Ja sitten näihin kiertoteihin. Plussana halpa hinta, miinus puolena sekoileminen asemalla lipunoston kanssa. Automaatit toimivat kyllä mielestäni varsin hyvin ja luotettavasti, mutta toisaalta olen jo sopeutunut.
Ryanair lentää Milanoon suoraan Tampereelta. Lentoja on tosin vain kerran viikossa. Sieltä junalla pääsee Firenzeen. Lentokenttäbussi tuo suoraan asemalle ja matka maksaa noin 30 e. Kestää kolmisen tuntia.
Roomaankin pääsee. Junamatka kaksi tai neljä tuntia ja samalla logiikalla myös junaliput viidestätoista eurosta ylöspäin.
Yhtiöitä mm. germanwings ja volareweb.
Ja mitäkö minä suosittelen? Suorat lennot ja Pisaan. Paitsi jos Firenzeen on älyttömän hyvä tarjous.
Mutta jos Aino olet menossa jonnekin muualle täältä suunnasta, niin laskelmani saattavat heittää...
Toisaalta Firenzen omaa lentokenttää ei käytä kukaan, joten kannattaa suoraan tähdätä Pisan lentokenttää kohti. Pisasta pääsee Firenzeen sekä junalla että bussilla ja minäkin tulen kiltisti vastaan tarvittaessa kentälle asti. Matkaa noin tunti, kustantaa junalla 6 e ja bussilla 8 e.
Tällä hetkellä haku löysi lentoja toukokuulle sellaiseen (varsin kilpailukykyiseen) 350 euron hintaan (esim. täältä). Kahdella sadallakin on päästy, mutta alle sen meneminen vaatii halpalentoyhtiöitä ja raakaa suunnittelua. Myös Finskin viikottaiset tarjoukset kannattaa tsekata. Viimeksi lensin sellaisella ja kyllä oli olo kuin kuningattarella Ryanairin rynkytyksen jälkeen.
Ryanair lentää Pisaan, mutta ei Tampereelta. Välilaskun kanssa muuten ok, mutta ikävän usein se tarkoittaa myös yöpymistä lentokentällä. Olen varma, että ne laatii aikataulut sellaisiksi ihan tahallaan lisätäkseen ruokamyyntiä kahviloissa.
Ja sitten näihin kiertoteihin. Plussana halpa hinta, miinus puolena sekoileminen asemalla lipunoston kanssa. Automaatit toimivat kyllä mielestäni varsin hyvin ja luotettavasti, mutta toisaalta olen jo sopeutunut.
Ryanair lentää Milanoon suoraan Tampereelta. Lentoja on tosin vain kerran viikossa. Sieltä junalla pääsee Firenzeen. Lentokenttäbussi tuo suoraan asemalle ja matka maksaa noin 30 e. Kestää kolmisen tuntia.
Roomaankin pääsee. Junamatka kaksi tai neljä tuntia ja samalla logiikalla myös junaliput viidestätoista eurosta ylöspäin.
Yhtiöitä mm. germanwings ja volareweb.
Ja mitäkö minä suosittelen? Suorat lennot ja Pisaan. Paitsi jos Firenzeen on älyttömän hyvä tarjous.
Mutta jos Aino olet menossa jonnekin muualle täältä suunnasta, niin laskelmani saattavat heittää...
Hetkeni muotibloggaajana
Pyöriessäni ympäri Firenzen keskustaa tunnen aina epämääräistä syyllisyyttä. Sen ei suinkaan pitäisi olla allekirjoittanut, joka käy läpi kauppojen alerekkejä. Ei missään nimessä. Tunnen keskinkertaisuuteni ja loputtoman mielikuvituksettomuuteni ihan tarpeeksi hyvin tietääkseni etten kykene tekemään oikeutta tälle SOLDI-villitykselle. En, vaikka Firenzeä ei varsinaisesti voikaan kutsua shoppailijan paratiisiksi. Kaikki asianharrastajat menevät suosiolla Bolognaan. Silti.
Mutta kerrottakoon, että ranskalaisen Promodin kevätkokoelma on luvattoman söpö meriteemoineen ja pikkumekkoineen.
Ja katsokaa näitä seilorihousuja! Tällaisen hankin kunhan porukat saapuvat ja saan kinuttua jotain kivaa. Ostin jo reippaan mustavalkoraidallisen laukun, jonka saan olan yli. Muuten alennusmyynneistä mukaan ei ole tarttunut oikein mitään (kun alusvaatteita ei nyt lasketa), vaikka tunnenkin jotain epäpyhää viehätystä Zaran huppareita kohtaan.
Mutta kerrottakoon, että ranskalaisen Promodin kevätkokoelma on luvattoman söpö meriteemoineen ja pikkumekkoineen.
Ja katsokaa näitä seilorihousuja! Tällaisen hankin kunhan porukat saapuvat ja saan kinuttua jotain kivaa. Ostin jo reippaan mustavalkoraidallisen laukun, jonka saan olan yli. Muuten alennusmyynneistä mukaan ei ole tarttunut oikein mitään (kun alusvaatteita ei nyt lasketa), vaikka tunnenkin jotain epäpyhää viehätystä Zaran huppareita kohtaan.
torstai 17. tammikuuta 2008
Joo ei ne kuvat liity mitenkään
Koulu alkoi. Juhlistin kahvilla ja katkarapuleivällä, joista jälkimmäinen levitti majoneesintuoksua luentosaliin. Toivottavasti kaikki olivat ehtineet syödä aamiaisen. Roudasin kirjastosta ja hiukan kirjakaupastakin vakuuttavan pinon kirjoja, lähinnä novellikokoelmia. Kun tähän pinoon lisää vielä neljä runokokoelmaa, kaksi romaania ja kolme puuttuvaa novellikokoelmaa, ni tässä on sit jo kahden kurssin kirjalistat! Pinon korkeus on vasta 32 cm, joten panikoin vasta kun ensi viikolla alkaa lisää kursseja ja ilmoitetaan lisää lukulistoja.
En ole kuulevinani pientä ääntä pääni sisällä, sitä, joka muistuttaa, ettei siinä silti ole ihan vielä kahden kurssin lukemisia, koska sillä toisella on lisäksi jonkin verran kurssin alun jälkeen jaettavia tekstejä. Ihan sama. Olen valmis antamaan jopa Volter Kilvelle uuden mahdollisuuden, taas.
Ostin itselleni kukkia. Ne on nättejä, enkä tahtoisi tappaa niitä. Silti, heidän on nyt kuoltava, vielä tänään. Taide ei tunne armoa. Tulevaisuutta varten ilmoitan kaikille teille, jotka jatkuvasti ostatte mulle kukkia, että valkoiset freesiat on ihan melkeen mun lemppareita. Myös iirikset, pionit, särkyneet sydämet, jouluruusut, kielot, metsätähdet, unikot ja keikarinkukat otetaan vastaan.
Luennolla kanssaopiskelija kertoi: (siis minulle kuiskaten, ei koko salille) "Hankin kissan ja laitoin miehen pihalle. Suklaalla voi korvata seksin. Tosin nyt mulle tuli tää ykköstyypin diabetes, ni se ei enää toimi. Ehkä mun pitää hankkia pano."
Päivän verbaalikko oli kuitenkin se duunari, joka sanoi uutisissa irtisanomisista, että " ei voi sanoa, että mieli mettä keittäisi just nyt". Eilen olisin vielä ollut samaa mieltä, tuli ahdistus ja identiteettikriisi. Tänään korjasin sen meditoimalla Rikun kirjaston tornissa pienessä nurkassa (kyl, sillä paikalla on muhun edelleen hyvin terapeuttinen vaikutus) ja sen jälkeen jukurttijäätelöllä (nam).
Kuuntelen muiden ihmisten iTunes-kirjastoja satunnaisesti läpi, missä on sarkaa, sillä tämä sovellus sanoo, että kuultavissa olisi (niiden omassa kirjastossani normaalisti olevien noin kahden ja puolen tuhannen biisin sijaan) 44 559 biisiä, ja sekin vain, koska tossa on hiiren ulottuvilla kolmen eri puolilla Helsinkiä sijaitsevan henkilön musiikit, kun lupa on kerätä 30 tällaista etäkuunteluhenkilöä! Siistiä! I sydän technology!
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
Honi soit qui mal y pense
Lohturuokaa etsittäessä kaakaon kanssa ei voi mennä kovin väärään. Ei varsinkaan jos ripauttaa (okei, kaataa puoli pussia) mukaan vaahtokarkkeja. En tainnut taaskaan ajatella asiaa ihan loppuun asti. Ne karkit vaan katos! Suli siihen kamaan! Joten piti sitten lisätä se toinenkin pussin puolikas. Ei, enpä taida olla bikinikunnossa kesäksi. Toisaalta voin todeta, että maailmalle on päässyt jo leviämään ihan liikaa bikinikuvia allekirjoittaneesta. Ja että sellainen hurvattomuus on nyt sitten loppu.
Istuskelin sängyllä uusissa vaaleanpunaisilla kissanpennuilla koristeilluissa pyjamanhousuissa ja pohdin tulevaisuutta. Tammikuussa ihmisten oletetaan tekevän niin. Joten leikitään sitten mukana. Oletettavasti jään tänne vielä toukokuuksi, vaikka kämpästä ei ole tietoakaan ja kaikki tuntemani ihmiset lähtevät pois kauan ennen sitä. Ehkä minusta nyt viimein tulee sivistynyt ja henkevä kun ei ole muutakaan tekemistä kuin sivistää itseään. Tosta henkistämisestä nyt sitten tiedä... Vakavien ajatusten jälkeen lohturuuan tarve oli itsestäänselvä. Ei ole ihmisten hommaa tämä.
Yllättyyköhän kukaan jos sanon, että täällä sataa yhä. Ja että ulkomailla asuminen vaikuttaa suomityttöihin mielenkiintoisella tavalla. Minä(kin) olen kehittänyt alusvaateaddiktion. Intimissinin alennusmyynnit koituvat vielä tuhokseni.
Onneksi on kaakaota, vaahtokarkkeja ja kammottavan imelä italialainen rakkausromaani täynnä kreivittäria ja tallipoikia.
Istuskelin sängyllä uusissa vaaleanpunaisilla kissanpennuilla koristeilluissa pyjamanhousuissa ja pohdin tulevaisuutta. Tammikuussa ihmisten oletetaan tekevän niin. Joten leikitään sitten mukana. Oletettavasti jään tänne vielä toukokuuksi, vaikka kämpästä ei ole tietoakaan ja kaikki tuntemani ihmiset lähtevät pois kauan ennen sitä. Ehkä minusta nyt viimein tulee sivistynyt ja henkevä kun ei ole muutakaan tekemistä kuin sivistää itseään. Tosta henkistämisestä nyt sitten tiedä... Vakavien ajatusten jälkeen lohturuuan tarve oli itsestäänselvä. Ei ole ihmisten hommaa tämä.
Yllättyyköhän kukaan jos sanon, että täällä sataa yhä. Ja että ulkomailla asuminen vaikuttaa suomityttöihin mielenkiintoisella tavalla. Minä(kin) olen kehittänyt alusvaateaddiktion. Intimissinin alennusmyynnit koituvat vielä tuhokseni.
Onneksi on kaakaota, vaahtokarkkeja ja kammottavan imelä italialainen rakkausromaani täynnä kreivittäria ja tallipoikia.
tiistai 15. tammikuuta 2008
Voi elämän kevät
AAAAAAAAA! AAAAAAAAA! Eijjeijjeijjeijjei! EI! Ei, perkele, ei kun ei!
Näyttöpäätettä tarkatessani kurkustani purkautuu epätoivoa taajuuksilla, jotka saattavat aiheuttaa paikkojen irtoamisen hampaista. Kauniaisissa helmikanoja muistuttavat museovirastotädit takertuvat toisiinsa kauhuissaan, ja Sipoossa asti havaitaan ilmiö, jota voisi mitata ainoastaan jonkinlaisella Richterin asteikon ja desibelien monimutkaisella logaritmijärjestelmällä. Ikävä kyllä kukaan Sipoossa ei ole kiinnostunut tutkimaan ilmiötä lähemmin, sillä Espoon suunnasta kantautuva jyly on ilmeisen suomenkielistä.
Syynä kolmannen asteen hermonyrjähdykseen ei ole mikään "hauska video" vaan jo tuttuun tammikuiseen tapaan kirjallisuuslista eräälle kurssille, jonka olin ennen listan ilmestymistä vakaasti päättänyt käydä.
Ihan totta olin.
Siis yliopistolla. Siinä mestassa missä kuulemma opiskellaan. Niinku et jos tää olis vaik opiskelija. Joo tiedän, hämmentävää.
Kirjallisuustieteellinen, kyseenalaistamaton mielipiteeni on, että Volter Kilpi on saatanasta. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua lukemaan Volter Kilpeä. Miten voi olla, että kun kurssit, jotka olen jo suorittanut ovat edellyttäneet tylsäkkeiden Bathseba, Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä läpikahluun, ei se muka riitä? Sen luulisi riittävän! Uusi vuosi, sama setä Volter Adalbert vittuilee sieltä listalta, henkilökohtaisesti.
Yritän selittää ongelman koko laajuudessaan, syvyydessään ja ilkeällä kierteellä. Tämä on suurempaa kuin Volter, suurempaa kuin Kirjallisuus ja suurempaa kuin Taide.
Jos nyt saan avautua - ja saanhan minä, siksihän minulla on ilmaisia terapeutteja, eikun blogi, itsesensuuri shmitsesensuuri - niin yksi niistä asioista jotka minua kaikkein eniten tässä maailmassa ärsyttävät on tammikuu, ei ajanjaksona vaan mielentilana. Tammikuu on vuoden pisin maanantai. Työpaikan kuntosalille ilmestyy rautaa pumppaavien setien joukkoon kuntopyöräileviä mimmejä vastenkin urheilua varten valmistetuissa Supertopeissa, sillä vanhoihin teepaitoihin ei tod kehtaa hikoilla, herrajjöö. Siskonikin oli poikaystävineen käynyt ulkoiluvaatekaupassa; tulivat tänne lainaamaan koiraa lisäulkoiluvälineeksi. Sitten on niitä, jotka ovat ryhtyneet makrobioottisiksi ohra-alkiopyhimyksiksi eivätkä syö mitään, millä on varjo. Jokohan ne pian voisivat muuttaa sinne Tom Cruisen lahkoranchille joukkoitsemurhaa puuhaamaan? Nostetaan malja tipattomalle tammikuulle!
(Koska tämä merkintä on jo venähtänyt luvattoman sekavaksi ja pitkäksi, ja se, että olet lukenut tähän asti kertoo mahdollisesti siitä, että sinulla on liikaa vapaa-aikaa, jonka voisi hei käyttää johonkin yleishyödylliseen, kuten lenkkeilyyn tai uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen, niin kerronpa tässä vielä bonustarinan, joka liittyy omaan immuniteettiini tietyntyyppisiä kriisejä kohtaan. Taannoin (tosin jo hieman taannemmin, sillä työpaikkamme kaloriekspertti lähti jo suorittamaan asepalvelustaan) minulle ilmoitettiin henkilökohtaisesta vastustuksestani huolimatta, että kesäksi pitää päästä biksukuntoon, joka oli kyseisen henkilön tulkinnan mukaan kaksitoista kiloa kevyempi kuin senhetkinen ja myöskin nykyinen elopainoni. Tuhahdin. Katsoin vasta-argumentoinnin nimissä aiheelliseksi laskea, mikä olisi sen paljonpuhutun painoindeksin normaalialueen tarkan keskikohdan mukainen luku, jossa olisin yhtä kaukana yli- kuin alipainosta. Tuo paino oli pituiselleni henkilölle 66,6 kilogrammaa. Aloin välittömästi uskoa numerologiaan ja päättelin, ettei Elviksen haamu halua minun olevan norja kuin nuori koivu, tai sinne päinkään. Tähän perustuu logiikkani, ja myöskin rikosoikeudellinen syyntakeettomuuteni siinä tapauksessa että lyön nenän vinoon seuraavalta kveruloivalta tolva-ampuralta joka kysyy aionko todella syödä sen kaiken.)
Ihan hiukan vielä kärsivällisyyttä, pyydän. Paastot, tuulitakit (välittömien verisukulaisteni tapauksessa eivät sentään parisuhde-mätshäävät, jos hopeareunuksiin mennään) ja kirpeänrapeat almanakat, joihin ei ilkeä aikatauluttaa kalsarikännejä, sensijaan pyykkipäivän ja lupaukset syventyä Tolstoin tuotantoon, liittyvät olennaisesti Sipoon maaperän värähtelyyn ja hyviin aikomuksiini. Ahdistun suunnattomasti, kun ihmiset hiukan innoissaan kertovat päättäneensä tehdä jotain väkiälytöntä, sanovat, etteivät oikeastaan tiedä miksi tekevät sen, ettei se ole niin kovin tärkeää, ja sitten kuitenkin hiukan pettyvät itseensä, kun elämä ei tulekaan kerralla ehjäksi. Lisäksi en koe vuoden alkavan keskellä talvea vaan syyskuun alusta, mutta se on jo toinen tarina. Kuitenkin kärsin tammikuu-syndrooman eräästä oireesta, opiskeluoptimismista.
Valitsen kursseja riemukkaasti vikisten ja huudahdellen, kirjoitan listoja luettavista teoksista, yleensä useita listoja eri järjestämisperustein. Siirtelen papereita edestakaisin ja teen muutenkin kaikkea pientä ja vakavaa, mikä näyttää hyvältä yliopisto-opiskelumontaasissa. Montaasin taustalla soi reipas poprock. Luonnollisesti suunnittelen käyväni kaikki kurssit loppuun ja ihan helposti tenttiväni niiden lisäksi kaikenlaista sitten myöhemmin, aikaahan riittää, kevät on loiva, valoisa, avara ja hedelmällinen. Koskaan vielä en ole selvinnyt ilman rästitenttejä ja sumplimista, ja aina tulee se luento, jolle en vain jaksa herätä, ja luennoitsija, jonka katsetta alan vältellä käytävillä.
Syynä alkuponnistuksiin on pitkälti se, että uusia kursseja alkaa vain muutamassa kohtaa vuotta, ja vain silloin voi yrittää takertua rutiinin syrjään. Nytkään en kuvittele ryhtyväni tunnolliseksi tai edes nostavani tukia näiden muutaman kurssin takia tai varsinkaan tulevani kirjallisuudenopiskelun kautta paremmaksi ihmiseksi. Ei siis epärealistisia odotuksia, ei ylibuukkauskatharsista, jonka toisella puolella siintää akateemisesti uskottava tyttö jolla on makee uus tukka lueskelemassa Kaivopuistonrannassa huvikseen Ira Leviniä kesän ensimmäisiä mansikoita kesätenttipaineista vapaana maistellen.
Olen huomannut, että kun suivaantuu tästä uudeksi ihmiseksi kasvamisen kulttuurista näinkin paljon, on helppo ylikompensoida. Kaikki kunnollisuus kun on tähän aikaan vuodesta suunnilleen yhtä omaperäistä kuin pianotunnit ala-asteikäisenä tai vaihto-oppilasvuosi Ameriikassa: ihan helvetin omaperäistä siis. Tavallista elämää kasassa pitävät toiminnot kuten alkeellinen yhteydenpito muihin ihmisiin tai satunnaisen kasviksen syöminen alkavat muistuttaa kiusallisesti selkärangan ojentamisliikettä. Yksi heikko lenkki lukulistassa ja näen jo itseni jättämässä Sfinksi ja Narkissos - symbolismi ja dekadenssi -kurssin kesken, huolimatta siitä, kuinka iloinen olin valittuani vain kiinnostavan kuuloisia kursseja, en yhtään pakollista mutta tympäisevää. Olenko kaivanut itselleni epärealistisen ja -käytännöllisen psykologisen ansakuopan nimeltä ryhditön tammikuu?
Yritän ja lannistun, turha sitä kai on glorifioida majoneesilla ja bravadolla. Fucking Volter Kilpi. Ja Chuck Norris tietty kans.
Sama Aino Kuin Viime Vuonna, Mutta Ai Että Teki Hyvää Päästä Vinettämään
("Kirjoittaja uskoo, että kivat jutut on kivampia ku tyhmät ja hyvien tyyppien kaa kandee hengaa, ei paskojen.")
Off topic post scriptum:
Hei kaverit, telkkari kiusaa. Viereisessä huoneessa tais just tulla häiritsevin uutisten loppukevennys ikinä, mutta kuulin siitä vaan sen kohdan jossa joku niistä tädeistä (mahdollisesti Pirjo Nuotio) uhkasi antaa Urpo Martikaiselle piiskaa. Jos kuulin sen ihan väärin ni unohtakaa koko juttu.
Näyttöpäätettä tarkatessani kurkustani purkautuu epätoivoa taajuuksilla, jotka saattavat aiheuttaa paikkojen irtoamisen hampaista. Kauniaisissa helmikanoja muistuttavat museovirastotädit takertuvat toisiinsa kauhuissaan, ja Sipoossa asti havaitaan ilmiö, jota voisi mitata ainoastaan jonkinlaisella Richterin asteikon ja desibelien monimutkaisella logaritmijärjestelmällä. Ikävä kyllä kukaan Sipoossa ei ole kiinnostunut tutkimaan ilmiötä lähemmin, sillä Espoon suunnasta kantautuva jyly on ilmeisen suomenkielistä.
Syynä kolmannen asteen hermonyrjähdykseen ei ole mikään "hauska video" vaan jo tuttuun tammikuiseen tapaan kirjallisuuslista eräälle kurssille, jonka olin ennen listan ilmestymistä vakaasti päättänyt käydä.
Ihan totta olin.
Siis yliopistolla. Siinä mestassa missä kuulemma opiskellaan. Niinku et jos tää olis vaik opiskelija. Joo tiedän, hämmentävää.
Kirjallisuustieteellinen, kyseenalaistamaton mielipiteeni on, että Volter Kilpi on saatanasta. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua lukemaan Volter Kilpeä. Miten voi olla, että kun kurssit, jotka olen jo suorittanut ovat edellyttäneet tylsäkkeiden Bathseba, Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä läpikahluun, ei se muka riitä? Sen luulisi riittävän! Uusi vuosi, sama setä Volter Adalbert vittuilee sieltä listalta, henkilökohtaisesti.
Yritän selittää ongelman koko laajuudessaan, syvyydessään ja ilkeällä kierteellä. Tämä on suurempaa kuin Volter, suurempaa kuin Kirjallisuus ja suurempaa kuin Taide.
Jos nyt saan avautua - ja saanhan minä, siksihän minulla on ilmaisia terapeutteja, eikun blogi, itsesensuuri shmitsesensuuri - niin yksi niistä asioista jotka minua kaikkein eniten tässä maailmassa ärsyttävät on tammikuu, ei ajanjaksona vaan mielentilana. Tammikuu on vuoden pisin maanantai. Työpaikan kuntosalille ilmestyy rautaa pumppaavien setien joukkoon kuntopyöräileviä mimmejä vastenkin urheilua varten valmistetuissa Supertopeissa, sillä vanhoihin teepaitoihin ei tod kehtaa hikoilla, herrajjöö. Siskonikin oli poikaystävineen käynyt ulkoiluvaatekaupassa; tulivat tänne lainaamaan koiraa lisäulkoiluvälineeksi. Sitten on niitä, jotka ovat ryhtyneet makrobioottisiksi ohra-alkiopyhimyksiksi eivätkä syö mitään, millä on varjo. Jokohan ne pian voisivat muuttaa sinne Tom Cruisen lahkoranchille joukkoitsemurhaa puuhaamaan? Nostetaan malja tipattomalle tammikuulle!
(Koska tämä merkintä on jo venähtänyt luvattoman sekavaksi ja pitkäksi, ja se, että olet lukenut tähän asti kertoo mahdollisesti siitä, että sinulla on liikaa vapaa-aikaa, jonka voisi hei käyttää johonkin yleishyödylliseen, kuten lenkkeilyyn tai uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen, niin kerronpa tässä vielä bonustarinan, joka liittyy omaan immuniteettiini tietyntyyppisiä kriisejä kohtaan. Taannoin (tosin jo hieman taannemmin, sillä työpaikkamme kaloriekspertti lähti jo suorittamaan asepalvelustaan) minulle ilmoitettiin henkilökohtaisesta vastustuksestani huolimatta, että kesäksi pitää päästä biksukuntoon, joka oli kyseisen henkilön tulkinnan mukaan kaksitoista kiloa kevyempi kuin senhetkinen ja myöskin nykyinen elopainoni. Tuhahdin. Katsoin vasta-argumentoinnin nimissä aiheelliseksi laskea, mikä olisi sen paljonpuhutun painoindeksin normaalialueen tarkan keskikohdan mukainen luku, jossa olisin yhtä kaukana yli- kuin alipainosta. Tuo paino oli pituiselleni henkilölle 66,6 kilogrammaa. Aloin välittömästi uskoa numerologiaan ja päättelin, ettei Elviksen haamu halua minun olevan norja kuin nuori koivu, tai sinne päinkään. Tähän perustuu logiikkani, ja myöskin rikosoikeudellinen syyntakeettomuuteni siinä tapauksessa että lyön nenän vinoon seuraavalta kveruloivalta tolva-ampuralta joka kysyy aionko todella syödä sen kaiken.)
Ihan hiukan vielä kärsivällisyyttä, pyydän. Paastot, tuulitakit (välittömien verisukulaisteni tapauksessa eivät sentään parisuhde-mätshäävät, jos hopeareunuksiin mennään) ja kirpeänrapeat almanakat, joihin ei ilkeä aikatauluttaa kalsarikännejä, sensijaan pyykkipäivän ja lupaukset syventyä Tolstoin tuotantoon, liittyvät olennaisesti Sipoon maaperän värähtelyyn ja hyviin aikomuksiini. Ahdistun suunnattomasti, kun ihmiset hiukan innoissaan kertovat päättäneensä tehdä jotain väkiälytöntä, sanovat, etteivät oikeastaan tiedä miksi tekevät sen, ettei se ole niin kovin tärkeää, ja sitten kuitenkin hiukan pettyvät itseensä, kun elämä ei tulekaan kerralla ehjäksi. Lisäksi en koe vuoden alkavan keskellä talvea vaan syyskuun alusta, mutta se on jo toinen tarina. Kuitenkin kärsin tammikuu-syndrooman eräästä oireesta, opiskeluoptimismista.
Valitsen kursseja riemukkaasti vikisten ja huudahdellen, kirjoitan listoja luettavista teoksista, yleensä useita listoja eri järjestämisperustein. Siirtelen papereita edestakaisin ja teen muutenkin kaikkea pientä ja vakavaa, mikä näyttää hyvältä yliopisto-opiskelumontaasissa. Montaasin taustalla soi reipas poprock. Luonnollisesti suunnittelen käyväni kaikki kurssit loppuun ja ihan helposti tenttiväni niiden lisäksi kaikenlaista sitten myöhemmin, aikaahan riittää, kevät on loiva, valoisa, avara ja hedelmällinen. Koskaan vielä en ole selvinnyt ilman rästitenttejä ja sumplimista, ja aina tulee se luento, jolle en vain jaksa herätä, ja luennoitsija, jonka katsetta alan vältellä käytävillä.
Syynä alkuponnistuksiin on pitkälti se, että uusia kursseja alkaa vain muutamassa kohtaa vuotta, ja vain silloin voi yrittää takertua rutiinin syrjään. Nytkään en kuvittele ryhtyväni tunnolliseksi tai edes nostavani tukia näiden muutaman kurssin takia tai varsinkaan tulevani kirjallisuudenopiskelun kautta paremmaksi ihmiseksi. Ei siis epärealistisia odotuksia, ei ylibuukkauskatharsista, jonka toisella puolella siintää akateemisesti uskottava tyttö jolla on makee uus tukka lueskelemassa Kaivopuistonrannassa huvikseen Ira Leviniä kesän ensimmäisiä mansikoita kesätenttipaineista vapaana maistellen.
Olen huomannut, että kun suivaantuu tästä uudeksi ihmiseksi kasvamisen kulttuurista näinkin paljon, on helppo ylikompensoida. Kaikki kunnollisuus kun on tähän aikaan vuodesta suunnilleen yhtä omaperäistä kuin pianotunnit ala-asteikäisenä tai vaihto-oppilasvuosi Ameriikassa: ihan helvetin omaperäistä siis. Tavallista elämää kasassa pitävät toiminnot kuten alkeellinen yhteydenpito muihin ihmisiin tai satunnaisen kasviksen syöminen alkavat muistuttaa kiusallisesti selkärangan ojentamisliikettä. Yksi heikko lenkki lukulistassa ja näen jo itseni jättämässä Sfinksi ja Narkissos - symbolismi ja dekadenssi -kurssin kesken, huolimatta siitä, kuinka iloinen olin valittuani vain kiinnostavan kuuloisia kursseja, en yhtään pakollista mutta tympäisevää. Olenko kaivanut itselleni epärealistisen ja -käytännöllisen psykologisen ansakuopan nimeltä ryhditön tammikuu?
Yritän ja lannistun, turha sitä kai on glorifioida majoneesilla ja bravadolla. Fucking Volter Kilpi. Ja Chuck Norris tietty kans.
Sama Aino Kuin Viime Vuonna, Mutta Ai Että Teki Hyvää Päästä Vinettämään
("Kirjoittaja uskoo, että kivat jutut on kivampia ku tyhmät ja hyvien tyyppien kaa kandee hengaa, ei paskojen.")
Off topic post scriptum:
Hei kaverit, telkkari kiusaa. Viereisessä huoneessa tais just tulla häiritsevin uutisten loppukevennys ikinä, mutta kuulin siitä vaan sen kohdan jossa joku niistä tädeistä (mahdollisesti Pirjo Nuotio) uhkasi antaa Urpo Martikaiselle piiskaa. Jos kuulin sen ihan väärin ni unohtakaa koko juttu.
Otteita lokikirjasta
Via Alfani 58, 14.01.2008, kello 11.45
Jäänreuna yltää jo ensmmäiseen tykkiriviin. Suolalihapurkkeja on jäljellä kolme tusinaa. Miehistön joukossa näkyvät ensimmäiset keripukinoireet. Ensimmäisenä poistuvat punataudin heikentämät, sitten uudet tulokkaat. Vanhat jäävät, kuten minä.
Vajaat kaksi tuntia istuttu. Ei jälkeäkään tohtorinna Bigazzista. Alamme liikehtiä hermostuneesti. Taas jonkun pää putkahtaa ovien välistä. Pudistamme päätämme. Jonkunhan kai on täälläkin istuttava, odotettava, ehkä kuoltava. Toinen espresso saattoi sittenkin olla liikaa. Tai kaksi liian vähän. Olisi pitänyt ostaa se punaviinipullo. Hermostuttaa. Nälkä. Kaksi tuntia. Punaposkinen professori lopettaa tenttinsä viereisessä salissa ja katsahtaa meihin hämmentyneenä. Ei, ei kiitos, ei keskiaikaa tänään. Ihan Storia del Costume riittäisi. Mutta jotain olennaista puuttuu... yhä. Mihin helvettiin se tentaattori on joutunut?
Piazza dell'unita italiana, 13.05
Seison pysäkillä. Eri numeroilla koristeltuja busseja kulkee ohi. Vaan ei oikeaa. Väännämme heikomman puoleista läppää paralleelista deittailuun. Väsyttää ja olen märkä. Sateenvarjo hajalla. Firene tulvii. Kaduilla kerrotaan kauhutarinoita vuodesta -66. Kun Firenze tipahti yössä kolme sataa vuotta taaksepäin kehityksessä. Kun Duomon sisällä pystyi soutelemaan. Kun poliisit kulkivat yöllä veneillään pelastamassa hukkuvia lemmikkieläimiä.
Hyvä on, ei siis laatuelokuvaa meille. Noh, saatana, jotain edes. Italialainen dubbaus vähentää englanninkielen kliseisyyttä ja Will Smithin raivostuttavuutta. Koiran kuolema saa melkein itkemään. Olenkohan liian väsynyt? Elokuvan loputtua olo on omituinen. Suurin emotionaalinen vuoristorata kuukausiin. Forse anche io sono leggenda.
Jäljelle jääneille riittää ruokaa viikoiksi. Lämpötila on laskenut siedettäväksi ja kaikki kuoliolle alttiit ulokkeet pudonneet jo aikoja sitten. Nostimme lipun salkoon ja istumme alas. Voimme vain odottaa. Ja odottaa.
Viale Mille, 18.30 tai jotain
Kolme tuntia myöhemmin bussipysäkillä. Missä viipyy bussi? Jopa aiemmin odottamani keräilyharvinaisuus, numero 1B Warner Village, ajaa ohi lennätten viisi metriä kuraa pysäkillä seisovien päälle. Päivä täynnä odottamista ja odottamista. Turhaan tosin. Bussi ei tule, vaikka lakon piti alkaa vasta tunnin kuluttua. Täytyy siis kävellä. Radan poikki on vedetty poliisiteippiä. Tästä ei sitten pääse yli eikä ali. Eikä edes söpöjä rikospaikkatutkijoita. Miten hyödytöntä... Täytyy kiertää. Puolentoista tunnin kuluttua saavun via Morgagnille. Suoraan Voguen kuvauksista karanneita italomiehiä ja raksatyömaata. Voi, miksi jätinkään keskusta-alueen?
Via Morgagni, aika määrittelemätön ja tuntematon
Myöhemmin, paljon myöhemmin. Missä viipyy opettaja? Kielikurssin ovella seisomme me toisillemme tuntemattomat ymmällämme. Listan kolmestatoista nimestä paikalle päätyy viisi. Roxyn, Catharzyna, Paloma, Konstantinos ja minä. Kansalaisuudet päättelemme helposti nimistä. Varsinainen euroopan unionin kokoontuminen, missä viipyy reunalla norkoileva ja jengiin kärttävä turkkilainen? Ketään ei näy. Ei edes opettajaa. Ai niin, bussilakko on alkanut. Maailma jämähtää. Kukaan ei enää liiku Firenzessä.
Via Vittorio Emmanuale II, no voi kuule kiinnostaakin niin vitusti
Minuutteja tai tunteja myöhemmin astun ulos. Sataa jälleen tai yhä. Kohta niiden täytyy vaihtaa kansallisurheilu jalkapallosta perhokalastukseen. Mutta antaa veden roiskua. Olen ostanut uuden sateenvarjonkin. Kävelen bussittomassa yössä neljä kilometriä kotiin.
Jäänreuna yltää jo ensmmäiseen tykkiriviin. Suolalihapurkkeja on jäljellä kolme tusinaa. Miehistön joukossa näkyvät ensimmäiset keripukinoireet. Ensimmäisenä poistuvat punataudin heikentämät, sitten uudet tulokkaat. Vanhat jäävät, kuten minä.
Vajaat kaksi tuntia istuttu. Ei jälkeäkään tohtorinna Bigazzista. Alamme liikehtiä hermostuneesti. Taas jonkun pää putkahtaa ovien välistä. Pudistamme päätämme. Jonkunhan kai on täälläkin istuttava, odotettava, ehkä kuoltava. Toinen espresso saattoi sittenkin olla liikaa. Tai kaksi liian vähän. Olisi pitänyt ostaa se punaviinipullo. Hermostuttaa. Nälkä. Kaksi tuntia. Punaposkinen professori lopettaa tenttinsä viereisessä salissa ja katsahtaa meihin hämmentyneenä. Ei, ei kiitos, ei keskiaikaa tänään. Ihan Storia del Costume riittäisi. Mutta jotain olennaista puuttuu... yhä. Mihin helvettiin se tentaattori on joutunut?
Piazza dell'unita italiana, 13.05
Seison pysäkillä. Eri numeroilla koristeltuja busseja kulkee ohi. Vaan ei oikeaa. Väännämme heikomman puoleista läppää paralleelista deittailuun. Väsyttää ja olen märkä. Sateenvarjo hajalla. Firene tulvii. Kaduilla kerrotaan kauhutarinoita vuodesta -66. Kun Firenze tipahti yössä kolme sataa vuotta taaksepäin kehityksessä. Kun Duomon sisällä pystyi soutelemaan. Kun poliisit kulkivat yöllä veneillään pelastamassa hukkuvia lemmikkieläimiä.
Hyvä on, ei siis laatuelokuvaa meille. Noh, saatana, jotain edes. Italialainen dubbaus vähentää englanninkielen kliseisyyttä ja Will Smithin raivostuttavuutta. Koiran kuolema saa melkein itkemään. Olenkohan liian väsynyt? Elokuvan loputtua olo on omituinen. Suurin emotionaalinen vuoristorata kuukausiin. Forse anche io sono leggenda.
Jäljelle jääneille riittää ruokaa viikoiksi. Lämpötila on laskenut siedettäväksi ja kaikki kuoliolle alttiit ulokkeet pudonneet jo aikoja sitten. Nostimme lipun salkoon ja istumme alas. Voimme vain odottaa. Ja odottaa.
Viale Mille, 18.30 tai jotain
Kolme tuntia myöhemmin bussipysäkillä. Missä viipyy bussi? Jopa aiemmin odottamani keräilyharvinaisuus, numero 1B Warner Village, ajaa ohi lennätten viisi metriä kuraa pysäkillä seisovien päälle. Päivä täynnä odottamista ja odottamista. Turhaan tosin. Bussi ei tule, vaikka lakon piti alkaa vasta tunnin kuluttua. Täytyy siis kävellä. Radan poikki on vedetty poliisiteippiä. Tästä ei sitten pääse yli eikä ali. Eikä edes söpöjä rikospaikkatutkijoita. Miten hyödytöntä... Täytyy kiertää. Puolentoista tunnin kuluttua saavun via Morgagnille. Suoraan Voguen kuvauksista karanneita italomiehiä ja raksatyömaata. Voi, miksi jätinkään keskusta-alueen?
Via Morgagni, aika määrittelemätön ja tuntematon
Myöhemmin, paljon myöhemmin. Missä viipyy opettaja? Kielikurssin ovella seisomme me toisillemme tuntemattomat ymmällämme. Listan kolmestatoista nimestä paikalle päätyy viisi. Roxyn, Catharzyna, Paloma, Konstantinos ja minä. Kansalaisuudet päättelemme helposti nimistä. Varsinainen euroopan unionin kokoontuminen, missä viipyy reunalla norkoileva ja jengiin kärttävä turkkilainen? Ketään ei näy. Ei edes opettajaa. Ai niin, bussilakko on alkanut. Maailma jämähtää. Kukaan ei enää liiku Firenzessä.
Via Vittorio Emmanuale II, no voi kuule kiinnostaakin niin vitusti
Minuutteja tai tunteja myöhemmin astun ulos. Sataa jälleen tai yhä. Kohta niiden täytyy vaihtaa kansallisurheilu jalkapallosta perhokalastukseen. Mutta antaa veden roiskua. Olen ostanut uuden sateenvarjonkin. Kävelen bussittomassa yössä neljä kilometriä kotiin.
sunnuntai 13. tammikuuta 2008
Maailman rumin auto
Pah, italialaiset mitään esteetikkoja ole. Katsokaa nyt, mitä ne päästivät maailman markkinoille.
Jumankauta, et on ruma. Ja näitä näkee kymmeniä vieläkin, kiitos sen taksiyhtiön, joka teki oikein sarjatilauksen. Pakko olla samaa mieltä Simon Cowellin kanssa ja sanoa, että tuolla autolla on joku tauti. Struumallinen kaara. Tosi pop.
P.S. vihaan muotia, erityisesti italialaista. Miksi mun pitää oppia sanoja, kuten farsetto, giornea ja calzebrache? Puhumattakaan erilaisista kankaan koristelutavoista ja myllynkivikauluksista.
Jumankauta, et on ruma. Ja näitä näkee kymmeniä vieläkin, kiitos sen taksiyhtiön, joka teki oikein sarjatilauksen. Pakko olla samaa mieltä Simon Cowellin kanssa ja sanoa, että tuolla autolla on joku tauti. Struumallinen kaara. Tosi pop.
P.S. vihaan muotia, erityisesti italialaista. Miksi mun pitää oppia sanoja, kuten farsetto, giornea ja calzebrache? Puhumattakaan erilaisista kankaan koristelutavoista ja myllynkivikauluksista.
Sunnuntai-illan huumaa
Harvoin on sunnuntai ollut niin sunnuntai kuin tänä sunnuntaina (tutkijaryhmämme toteaa, että sana sunnuntai alkaa menettää merkitystään noin neljän toiston jälkeen). Sukulaisten kanssa syöty Nuutin-päivän ateria koostui lohiseljankasta, Hasselbackan perunoista, rakkaan lammasystävämme Frank Mäkkylän paistista (Ilmeisesti äitini semiotiikan rajoja koetteleva proggis oli tehdä rosvopaistia ilman maakuoppaa. Eikö maakuoppa nyt kuitenkin määrittele koko sen ruokalajin syvimmän olemuksen? Sitäpaitsi tulkinta, jonka mukaan kuopan voi korvata kaalinlehdillä oli vähintäänkin kyseenalainen. Kokkaus on välillä aika scifiä hommaa. Pirun mureaa ja hyvää tuli kyllä Frankistä.), erinäisistä juureslisäkkeistä, glögipäärynöistä ja pekaanipiiraasta. Juu, samanlaisesta sokerin taivaaseenasumisen vuosipäivän pekaanipiiraasta, jollaisen ystäväni tuhosivat noin kahdessa sekunnissa viime bileissä.
Olen mahdollisesti tulossa vanhaksi minäkin niin kuin kaikki tutut viimeaikaisesta valituksesta päätellen. En nimittäin ole ollut missään koko viikonloppuna, ja olen nauttinut elämästäni suuresti. Eilen olisi pitänyt lähteä, mutta nukuin niin myöhään, että ilta meni leipoessa ja siivotessa. No perjantaina olin toverini luona ja teimme herkullista couscousia jonka lisäksi mässytimme suklaapraliinijuttua ja siemailimme portviiniä. Villiä.Suonette anteeksi, minun on nyt mentävä laittamaan villasukat jalkoihini. Aion neuloa, lukea Ernst Lampenin kielipakinoita ja syödä vihreitä kuulia.
Pahoitteluni
Hirveä koepaniikki ja tolkuton italiankielen termien päähän hakkaaminen... ei kun siis tankkaaminen ovat vieneet aikani täysin. Jos en kuole tai oksenna jännityksestä professorin syliin saatan päivittää elämäni tapahtumia jo huomenna.
Toisaalta, älkää olko turhan närkästyneitä. Unohdin myös ilmoittaa äiteelle ja isälle, että olen mm. päässyt turvallisesti Italiaan ja yhä elossa. Miten niin viikko on muka liian pitkä aika kommunikaatiokatkokselle...? Onneksi mun vanhemmat on cool ja selkijärkisiä otuksia. Supoa ei oltu vielä hälytetty.
Toisaalta, älkää olko turhan närkästyneitä. Unohdin myös ilmoittaa äiteelle ja isälle, että olen mm. päässyt turvallisesti Italiaan ja yhä elossa. Miten niin viikko on muka liian pitkä aika kommunikaatiokatkokselle...? Onneksi mun vanhemmat on cool ja selkijärkisiä otuksia. Supoa ei oltu vielä hälytetty.
torstai 10. tammikuuta 2008
Shanti, shanti!!
On suorastaan saali, etta en paase koneelle useaamin kuin kerran parissa paivassa. Oliko blogimme oikeasti valissa pinkki??
Kirjeenvaihtajanne lahettaa terveisia Goalta, jossa hipit loistavat poissaolollaan, mutta turisteja on sitakin enemman. Toisaalta olen vain onnellinen paastessani kulkemaan kadulla topissa ja lyhyessa hameessa. Alleppeyssa olo oli kuin julkkiksella, silla lahes jokainen vastaantulija halusi tietaa meista kaiken ja kun satuimme osumaan koulun kohdalle siihen aikaa kun lapset sielta vapautettiin niin meita seurattiin kadulla ja jokaisesta ohi menevasta riksasta kuului kymmenaaninen "Hi! Hi! Hi1 Hi!" kuoro. Todella pelottavaa!
Alkumatka meni yhdesta nahtavyydesta toiseen ravatessa (henkilokohtaisen taksikuskin kyydissa tosin). Paljon oli komeita maisemia ja nyt rinkka pullottaa mausteita. Kaksikymmenta vaniljatankoa suunnilleen puolellatoista eurolla, ei ole kovin helppo sanoa ei... Yritan saada tarkempaa raporttia kuvilla hoystettyna kunhan paasen takaisin Suomeen. Sanat eivat riita kuvailemaan hienoimpia paikkoja, vaikka tuskin kuvatkaan antavat niille oikeutta.
Goalla aika on mennyt torkkumiseen, auringonottoon ja syomiseen. Olemme vapautuneet pahimmista estoistamme (Sara desinfioi alkulomasta viela jokaisen lasinreunuksen ja kaikki ruokaluvalineet ja parhaimmillaan vessan istuimenkin) ja uskaltaneet juoda kylmia juomia, joissa on paikallista jaamurskaa. Turistiripuli iskee varmaan sitten kun altistuu Suomen bakteerikannalle.
Taalla lammossa kun istun (ja siella on kuulemma lahinna loskaa) joudun nyt jonkun sisaisen karman pakottamana lainamaan Rikun ja Tunnan useasti kayttamaa ja normaalisti suurta tuskaa aiheuttavaa vakitervehdysta: hajoilkaa pakkaseen!
Kirjeenvaihtajanne lahettaa terveisia Goalta, jossa hipit loistavat poissaolollaan, mutta turisteja on sitakin enemman. Toisaalta olen vain onnellinen paastessani kulkemaan kadulla topissa ja lyhyessa hameessa. Alleppeyssa olo oli kuin julkkiksella, silla lahes jokainen vastaantulija halusi tietaa meista kaiken ja kun satuimme osumaan koulun kohdalle siihen aikaa kun lapset sielta vapautettiin niin meita seurattiin kadulla ja jokaisesta ohi menevasta riksasta kuului kymmenaaninen "Hi! Hi! Hi1 Hi!" kuoro. Todella pelottavaa!
Alkumatka meni yhdesta nahtavyydesta toiseen ravatessa (henkilokohtaisen taksikuskin kyydissa tosin). Paljon oli komeita maisemia ja nyt rinkka pullottaa mausteita. Kaksikymmenta vaniljatankoa suunnilleen puolellatoista eurolla, ei ole kovin helppo sanoa ei... Yritan saada tarkempaa raporttia kuvilla hoystettyna kunhan paasen takaisin Suomeen. Sanat eivat riita kuvailemaan hienoimpia paikkoja, vaikka tuskin kuvatkaan antavat niille oikeutta.
Goalla aika on mennyt torkkumiseen, auringonottoon ja syomiseen. Olemme vapautuneet pahimmista estoistamme (Sara desinfioi alkulomasta viela jokaisen lasinreunuksen ja kaikki ruokaluvalineet ja parhaimmillaan vessan istuimenkin) ja uskaltaneet juoda kylmia juomia, joissa on paikallista jaamurskaa. Turistiripuli iskee varmaan sitten kun altistuu Suomen bakteerikannalle.
Taalla lammossa kun istun (ja siella on kuulemma lahinna loskaa) joudun nyt jonkun sisaisen karman pakottamana lainamaan Rikun ja Tunnan useasti kayttamaa ja normaalisti suurta tuskaa aiheuttavaa vakitervehdysta: hajoilkaa pakkaseen!
keskiviikko 9. tammikuuta 2008
Orkut puhelinkeskustelusta
Kiinnitinpäs huomionne! Ei, en suinkaan uskaltautunut kokeilemaan epämääräisiä senssilinjoja, vaan puhelun kohteena oli Oficina de Asuntos Internacionales de la Universidad de Costa Rica, eli kaipasin aa-pu-VA tiettyjen paperiasioiden kanssa. Ne ymmärsi mua, puhuin aika hienosti, ja mä ymmärsin kaiken, mitä ne sano. Siis ihan uskomattoman siistiä! En ehkä joudukaan raiskatuksi, tapetuksi ja kidnapatuksi (ei välttämättä tässä järjestyksessä), kun pääsen sinne. Puhelu teki mut niin iloiseksi, että mun piti soittaa heti isälle ja kehottaa sitä olemaan musta ylpeä.
Ja kyllä, tiettyjen kieroutuneiden ihmisten (no names mentioned) vieraalla kielellä käyty puhelinkeskustelu on riemun arvoinen asia. Aivan toissijaista on se, että olen opiskellut sitä kieltä yli kuusi vuotta.
Ja kyllä, tiettyjen kieroutuneiden ihmisten (no names mentioned) vieraalla kielellä käyty puhelinkeskustelu on riemun arvoinen asia. Aivan toissijaista on se, että olen opiskellut sitä kieltä yli kuusi vuotta.
Tutkimusmatkailija Närhin seikkailuja: Rooma
Paluumatkalla lentokoneessa vaivasi omituinen irrallisuuden tunne. Koko kone puhui venäjää ja vieressäni suomalainen tyttö flirttasi italiaanon kanssa maailman pahimmalla tankeroenglannilla. Oikeasti, jos väittää asuneensa Italiassa neljä vuotta eikä puhu lainkaan italiaa tai tuon parempaa englantia, jotain on pakko olla pielessä.
Lentokentällä juoksenteli polvihousuisia ipanoita Loppiaskruunut päässään. Irrallisuuden tunteeni vain lisääntyi.
Se pääty sitten taas seikkailemaan Italian halki. Päivän pituinen pikavisiitti Roomaan. Ehdin käydä läpi Colosseumit (oli muuten kasvanut, eikä lainkaan niin säälittävä enää) Fontana di Trevit ja Vatikaanit. Aika hyvin tehty, vaikka itse sanonkin. Liikuin nimittäin jalan ilman karttaa ja vesisateessa.
Sateenvarjokauppiaat ovat täällä hankalia. Ensimmäisten pisaroiden ropistessa hinnat nousevat pilviin ja ainakin mulle iskee takapakki ja yleinen härkäpäisyys. En varmasti osta, kyllä suomalainen saatana yhden italosateen kestää. Kestää, juu, kyllä kestää, mutta ei se mukavaa ole huomata, etteivät ne ekat pisarat sitten olleetkaan samalla myös viimeiset. Mutta päätös on tehty ja jos joskus päivän puolessavälissä päätyisin ostamaan sen sontikan antaisin niille (sateenvarjomyyjät) luovutusvoiton. Ja siihen ei suomalainen sisu taivu. Lampsin sitten märkänä eteenpäin ja murisin kauppiaille.
Rooma näin talvella ja sateessa ei ollut lainkaan niin autio turisteista kuin olin toivonut. Ehkä kaikkialle liimatut valtavat ALE-kyltit huokuttelivat niitä. Minua huokutti ainakin Intimissinin alennusmyynti (rintsikat 10 e ja alushousut 5 e!) ja saatoinpa jopa sortuakin. Ihan hiukan vaan...
Vatikaanin eksyin omituista reittiä ja sain nähdä sveitsiläiskaartin vahdin vaihdon. Eksyin myös muurien sisäpuolelle, mistä minut varsin tarmokkaasti häädettiin. Vaikeaa on ottaa tosissaan vartijaa joka pukeutuu pussihousuihin, mutta aseistukseen kuulunut hilpari
kyllä hiljensi hymyni.
Näin myös katolisen maailman virallisen jouluseimen (presepi). Yllätys, yllätys, oli hyvin traditionaalinen ja iso. Valtavasti ihmisiä ihasteli, rukoili ja viskoi lantteja seimen eteen levitetylle verkolle. Se siitä köyhyyslupauksesta...
Hienoa Vatikaanissa olivat myös paikoilleein integroidut mellakka-aidat ja äänentoistolaitteet. Siellä pystyisi järjestämään huippuluokankonsertteja...
Amerikkalaista Bobia en nähnyt. Kaipa meillä on vielä jossain, jollakin tallessa se kuva ekalta reililtä?
Keksin myös miten Rooman metro toimii. Kyllä siitä oikeasti on hyötyä, kannattaa vain suunnata suoraan Terminilta A-linjalla Ottavianon pysäkille Vatikaanin viereen ja sieltä valua kohti antiikin aikaista keskustaa.
Anekdoottina mainittakoon, että "Original Marines"-niminen kauppa ei suinkaan myy mitään amerikkalaista machoilutavaraa vaan lastenvaatteita.
Hah, ja nyt näin myös Espanjalaiset portaat (ital. Scalinata della Trinità dei Monti). Joissa ei näin sivumennen sanoen ole sitten yhtään mitään nähtävää. Noh, sain mä paahdettuja kastanjoita halvalla kun auttelin japseja ottamaan ryhmäkuvan.
Lentokentällä juoksenteli polvihousuisia ipanoita Loppiaskruunut päässään. Irrallisuuden tunteeni vain lisääntyi.
Se pääty sitten taas seikkailemaan Italian halki. Päivän pituinen pikavisiitti Roomaan. Ehdin käydä läpi Colosseumit (oli muuten kasvanut, eikä lainkaan niin säälittävä enää) Fontana di Trevit ja Vatikaanit. Aika hyvin tehty, vaikka itse sanonkin. Liikuin nimittäin jalan ilman karttaa ja vesisateessa.
Sateenvarjokauppiaat ovat täällä hankalia. Ensimmäisten pisaroiden ropistessa hinnat nousevat pilviin ja ainakin mulle iskee takapakki ja yleinen härkäpäisyys. En varmasti osta, kyllä suomalainen saatana yhden italosateen kestää. Kestää, juu, kyllä kestää, mutta ei se mukavaa ole huomata, etteivät ne ekat pisarat sitten olleetkaan samalla myös viimeiset. Mutta päätös on tehty ja jos joskus päivän puolessavälissä päätyisin ostamaan sen sontikan antaisin niille (sateenvarjomyyjät) luovutusvoiton. Ja siihen ei suomalainen sisu taivu. Lampsin sitten märkänä eteenpäin ja murisin kauppiaille.
Rooma näin talvella ja sateessa ei ollut lainkaan niin autio turisteista kuin olin toivonut. Ehkä kaikkialle liimatut valtavat ALE-kyltit huokuttelivat niitä. Minua huokutti ainakin Intimissinin alennusmyynti (rintsikat 10 e ja alushousut 5 e!) ja saatoinpa jopa sortuakin. Ihan hiukan vaan...
Vatikaanin eksyin omituista reittiä ja sain nähdä sveitsiläiskaartin vahdin vaihdon. Eksyin myös muurien sisäpuolelle, mistä minut varsin tarmokkaasti häädettiin. Vaikeaa on ottaa tosissaan vartijaa joka pukeutuu pussihousuihin, mutta aseistukseen kuulunut hilpari
kyllä hiljensi hymyni.Näin myös katolisen maailman virallisen jouluseimen (presepi). Yllätys, yllätys, oli hyvin traditionaalinen ja iso. Valtavasti ihmisiä ihasteli, rukoili ja viskoi lantteja seimen eteen levitetylle verkolle. Se siitä köyhyyslupauksesta...
Hienoa Vatikaanissa olivat myös paikoilleein integroidut mellakka-aidat ja äänentoistolaitteet. Siellä pystyisi järjestämään huippuluokankonsertteja...
Amerikkalaista Bobia en nähnyt. Kaipa meillä on vielä jossain, jollakin tallessa se kuva ekalta reililtä?
Keksin myös miten Rooman metro toimii. Kyllä siitä oikeasti on hyötyä, kannattaa vain suunnata suoraan Terminilta A-linjalla Ottavianon pysäkille Vatikaanin viereen ja sieltä valua kohti antiikin aikaista keskustaa.
Anekdoottina mainittakoon, että "Original Marines"-niminen kauppa ei suinkaan myy mitään amerikkalaista machoilutavaraa vaan lastenvaatteita.
Hah, ja nyt näin myös Espanjalaiset portaat (ital. Scalinata della Trinità dei Monti). Joissa ei näin sivumennen sanoen ole sitten yhtään mitään nähtävää. Noh, sain mä paahdettuja kastanjoita halvalla kun auttelin japseja ottamaan ryhmäkuvan.
AAARGH!
Voisiko joku kanssaihminen ystävällisesti tehdä jotain, mitä tahansa, tämän saatanan härpäkkeen ulkoasulle? Kyllä, juuri sinä, sinä värisokea siellä, laita nää värit jotenki... eristi. Kiitos.
tiistai 8. tammikuuta 2008
Kirjeenvaihtajanne raportti autotallista
Mun grafiikanprässillä on Reunion Motherfucking Laser Gigantic Fuck Off Tour (because there's an H in it), ja vuorokausirytmini sanoi nänänänänäänää ja juoksi pois ja valvon syövyttämässä kuparia. Saatoin keksiä uuden tekniikan! Tai keksinkin, sääolosuhteet vain estävät selvittämästä, tuleeko tuosta kuvasta hyvä.
Olen kuukausia valittanut talvettomuutta ja nyt kun lumi tuli, siinäkin on huonot puolensa. Tartten tuoreita magnoliankukkia eikä niitä nyt tulekaan vielä. Pensas taisi jo nuppuvaiheeseen edettyään tajuta, ettei olekaan ihan kevät. Ah, luksusongelmia... Muutenkin taide on vaativaa. Lieneekö sitten se, että ehdin jo tottua glitter-kysilakkaan, mutta luulen, että oksalakka haisee tequilalta. Kärsinkö hallusinaatioista? Tämä päättyy huonosti. Pitäkää paperileikkuri kaukana korvistani! Saatan myöskin onnistua jättämään selkärankani prässin telojen väliin, eikö se olisi jotenkin tyypillistä?
Nukuttaa. Mulla on avosyövytys kesken, pitää vielä sinnitellä.
Olen kuukausia valittanut talvettomuutta ja nyt kun lumi tuli, siinäkin on huonot puolensa. Tartten tuoreita magnoliankukkia eikä niitä nyt tulekaan vielä. Pensas taisi jo nuppuvaiheeseen edettyään tajuta, ettei olekaan ihan kevät. Ah, luksusongelmia... Muutenkin taide on vaativaa. Lieneekö sitten se, että ehdin jo tottua glitter-kysilakkaan, mutta luulen, että oksalakka haisee tequilalta. Kärsinkö hallusinaatioista? Tämä päättyy huonosti. Pitäkää paperileikkuri kaukana korvistani! Saatan myöskin onnistua jättämään selkärankani prässin telojen väliin, eikö se olisi jotenkin tyypillistä?
Nukuttaa. Mulla on avosyövytys kesken, pitää vielä sinnitellä.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Joulun odotusta
Epämääräisiä valokuvia kamerastani, jonka muistin sain vihdoinkin auki näin omalla ylettömän fiksulla koneellani.
Päivä mun lähdön jälkeen ne keksivät järkätä Arno-joki-golfturneen. Lähtö tiiltä Ponte Vecchiolta ja sitten vaan poing poing viheriöltä toiselle. Toivon kovasti, että golfpallot olivat sitä sulavaa laatua, vaikkei Arnossa juuri delfiinejä polski.
Mä en osaa (enää) kuvata. Perinteiset lahjanvaihtopäivät Fazerilla 22.12.2007. Kuvassa Sannin lahjapino. Kaikki muut kuvat epätarkkoja tai vain omituisia...
Enkä leipoa. Kuuluisa karpalovalkosuklaatorttu, jonka jokainen bongasi Gloriasta. Ja joka ilmeisesti onnistui kaikilla muilla paitsi mulla. Syytän agaragaria, jota jouduin käyttämään osaksi kun pikkulisko ei liivatteeseen koske. Lopputuloksena olisimme voineet uusia parkettimme karpalohyydykkeellä, sen verran jynttiä tavaraa tuli...
Päivä mun lähdön jälkeen ne keksivät järkätä Arno-joki-golfturneen. Lähtö tiiltä Ponte Vecchiolta ja sitten vaan poing poing viheriöltä toiselle. Toivon kovasti, että golfpallot olivat sitä sulavaa laatua, vaikkei Arnossa juuri delfiinejä polski.
Mä en osaa (enää) kuvata. Perinteiset lahjanvaihtopäivät Fazerilla 22.12.2007. Kuvassa Sannin lahjapino. Kaikki muut kuvat epätarkkoja tai vain omituisia...
Enkä leipoa. Kuuluisa karpalovalkosuklaatorttu, jonka jokainen bongasi Gloriasta. Ja joka ilmeisesti onnistui kaikilla muilla paitsi mulla. Syytän agaragaria, jota jouduin käyttämään osaksi kun pikkulisko ei liivatteeseen koske. Lopputuloksena olisimme voineet uusia parkettimme karpalohyydykkeellä, sen verran jynttiä tavaraa tuli...
perjantai 4. tammikuuta 2008
keskiviikko 2. tammikuuta 2008
Rumpujen pärinää ja paperipusseja
Ei oo helppoo...
Rumpujen pärinä tarkoittaa siis sitä, että mut on nyt virallisesti hyväksytty opiskelemaan Universidad de Costa Ricaan. Sen seurauksena tarvitsen paperipusseja, sillä olen ilmeisesti unohtanut, miten tavallinen ihminen hengittää. Että vedetään ne keuhkot täyteen ja sitten puhalletaan ulos, suunnilleen samanmittaisia rykäyksiä. Ei se ole niin helppoa.
Tavallaan hyvä, että valitsin tän vaikeemman paikan ensin, koska tän jälkeen Erasmus-vaihto Portugaliin tuntuu lasten leikiltä. Sinne saa rahaakin mukaan paljon enemmän. Oon aamun aikana soittanut Helsingin maistraattiin ja Norjaan. Ehdotin Aleksille, että oltais samalla puhelinsoitolla voitu mennä naimisiin, mutta se ei jotenkin innostunut. Toisen puhelun kohdalla pelkuroin ja puhuin englantia ticolle (=costaricalaiselle). Täähän alkaa hyvin. Meinasin soittaa koulullekin, kunnes tajusin, että siellä on aamuyö. Ne yrittää nyt kovasti väittää mulle, etten tarvitse viisumia. Sen sijaan tarvitsen kasan espanjankielistä paperia (esim. syntymätodistuksen ja rikosrekisteriotteen), jotka lähetän sinne Norjaan leimattavaksi ja lähtiessä otan ne mukaani ja paikan päällä ne jollain hyvin mystisellä tavalla muuttuvat opiskelijaviisumiksi. Päätös kestää kolmesta kuuteen kuukautta, eli hyvällä tuurilla ehdin pois maasta ennen kuin ne on päättäneet, saanko opiskella siellä. Ei ole heikkohermoisille tämä. Ja sitten vielä ne kaikki tautiasiat. Onneksi YTHS toimii Costa Ricassakin ja lääkkeet on ilmaisia. Ei paskempi maa...
On ne sen verran juonikkaita heppuja ne ticot, että ne laittaa virallisten tahojen nettisivuille kuvia kirkkaansinisistä perhosista ja suurisilmäisistä pikkusammakoista. Että juuri kun on lyömässä hanskoja tiskiin kaiken paperisodan takia, muistaa, miksi sinne oli oikeasti lähdössä.
Rumpujen pärinä tarkoittaa siis sitä, että mut on nyt virallisesti hyväksytty opiskelemaan Universidad de Costa Ricaan. Sen seurauksena tarvitsen paperipusseja, sillä olen ilmeisesti unohtanut, miten tavallinen ihminen hengittää. Että vedetään ne keuhkot täyteen ja sitten puhalletaan ulos, suunnilleen samanmittaisia rykäyksiä. Ei se ole niin helppoa.
Tavallaan hyvä, että valitsin tän vaikeemman paikan ensin, koska tän jälkeen Erasmus-vaihto Portugaliin tuntuu lasten leikiltä. Sinne saa rahaakin mukaan paljon enemmän. Oon aamun aikana soittanut Helsingin maistraattiin ja Norjaan. Ehdotin Aleksille, että oltais samalla puhelinsoitolla voitu mennä naimisiin, mutta se ei jotenkin innostunut. Toisen puhelun kohdalla pelkuroin ja puhuin englantia ticolle (=costaricalaiselle). Täähän alkaa hyvin. Meinasin soittaa koulullekin, kunnes tajusin, että siellä on aamuyö. Ne yrittää nyt kovasti väittää mulle, etten tarvitse viisumia. Sen sijaan tarvitsen kasan espanjankielistä paperia (esim. syntymätodistuksen ja rikosrekisteriotteen), jotka lähetän sinne Norjaan leimattavaksi ja lähtiessä otan ne mukaani ja paikan päällä ne jollain hyvin mystisellä tavalla muuttuvat opiskelijaviisumiksi. Päätös kestää kolmesta kuuteen kuukautta, eli hyvällä tuurilla ehdin pois maasta ennen kuin ne on päättäneet, saanko opiskella siellä. Ei ole heikkohermoisille tämä. Ja sitten vielä ne kaikki tautiasiat. Onneksi YTHS toimii Costa Ricassakin ja lääkkeet on ilmaisia. Ei paskempi maa...
On ne sen verran juonikkaita heppuja ne ticot, että ne laittaa virallisten tahojen nettisivuille kuvia kirkkaansinisistä perhosista ja suurisilmäisistä pikkusammakoista. Että juuri kun on lyömässä hanskoja tiskiin kaiken paperisodan takia, muistaa, miksi sinne oli oikeasti lähdössä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)