Vuodenajoista puheen ollen

Lauantaina alkoi kesä. Sangrian myötä alkaa aina kesä, ei voi kyseenalaistaa.

Toki kesää voi leikkiä myös katselemalla vanhoja, kesäisiä valokuvia, ainakin jos näkee kyseiset arkistojen aarteet nyt ensimmäistä kertaa... A, muistatko?


Huomatkaa The Amazing Beer Tree of 2007.


Sandra, vastauksena etanitse saapuneeseen kysymykseesi: mitä muuta varten teekkarit muka on olemassa?

Panama, Panama, ihana maa…pt. II: Panama City

Torstaiaamuna epäinhimillisen aikaisin tyttöjoukkiomme hajosi, kun minä ja Sofia jatkettiin matkaamme pääkaupunkiin. Bocasissa veneliikenne vastaa kai meikäläisten M-junaa, tai ainakin ihmisten ilmeet näytti melkoisen tutuilta, kun aamukuudelta huristeltiin kohti Almirantea kylki kyljessä. Saatiin bussiliput ostettua ja jäätiin bussiaseman odotushuoneeseen katsomaan paikallista aamu-tv:tä. Täällä päin maailmaa telkkari on kova juttu: hotelli saattaa olla kuinka kämänen loukko tahansa, mutta useimmiten sieltä löytyy telkkari ja kaapelikanavat. Sama koskee kaikkia julkisia tiloja bussiasemista pankkien odotussaleihin. Kun bussiaseman pihaan ajoi iso, vessalla ja ilmastoinnilla varustettu bussi, oltiin tyytyväisiä: päästäisin nukkumaan hyville penkeille. Sitten meille kerrottiin, että ”teidän bussi on toi seuraava”. Se oli ihan kuin jostain Kummeli-sketsistä: kaikki ulkomaalaiset saivat taittaa 8 tunnin matkan pääkaupunkiin sillipurkin kokoisessa pikkubussissa. Nukkumisesta ei kannattanut edes haaveilla, koska huristeltiin kapeita ja mutkikkaita vuoristoteitä ilman sen laadukkaampaa jousitusta. Meni aika hölskymiseksi koko matka. Yhdessä vaiheessa Sofia kysyi multa, olinko huomannut, että edellisessä mutkassa oli rekka kyljellään. En ollut, mutta kiitos informaatiosta, tämä, jos mikä herättää luottamusta panamalaiseen liikenteeseen. Perille päästyämme vietiin likaiset vaatteet pesulaan ja käytiin syömässä. Satuttiin löytämään kiva taksikuski, joka antoi hyviä neuvoja kaupungissa liikkumisesta, eikä edes yrittänyt kusettaa meitä. Harvinainen ilmiö lattareissa, sekin. Illalla mutustelin churroa hotellihuoneessa ja luin kirjaa. Siihen jäi meidän osuus Panama Cityn villistä yöelämästä. Ainut kokonainen kaupunkipäivä käytettiin Casco Viejon eli vanhan kaupungin ihastelemiseen. Aivan uskomattoman kauniita, ränsistyneitä taloja ja kapeita katuja. Väittäisin, että Panama Cityssä on enemmän nähtävää kuin San Joséssa. Aivan toisenlainen puoli kaupunkia nähtiin, kun iltapäivällä käveltiin pankkialueella. Jos joku ois väittänyt mulle, että ollaan Jenkeissä, olisin uskonut heti. Sen verran paljon oli kiiltävää pintaa, korkeita rakennuksia ja rahan hajua. Samana iltapäivänä menetin uskoni maantieteen opiskelijoiden suuntavaistoon. Sofia väitti, että ”A geographer is never lost”, mutta ilmeisesti riittää, jos tietää, missä maassa on. Me nimittäin tehokkaasti kierreltiin korkeintaan neliökilometrin kokoista aluetta tuntikausia etsien paikkaa, joka olisi ollut n. 300 metrin päässä lähtöpisteestä. Syytän edelleen sitä, että täällä ei vaivauduta nimeämään katuja tai ainakaan merkitsemään niitä nimiä minnekään, ja annan Sohville synninpäästön, koska enpä ollut itsekään yhtään sen enempää kartalla. Eikä myöskään kukaan niistä paikallisista, joilta kysyttiin neuvoa. Hyvin tyypillistä…Lauantaiaamuna sitten lähdettiin reissulle, josta muodostui yksi elämämme suurimmista seikkailuista ja kokonaan uusi blogimerkintä.

Panama, Panama, ihana maa…pt.I: Bocas del Toro

Ystävänpäivän jälkeisenä aamuna, pienen kaaoksen saattelemana, lähdettiin bussilla kohti Panamaa. Mukana olivat Sofia, joka on toinen suomalaisvaihtari, kolme norjalaista ja teksasilainen Holly. Holly ja norjalainen Maria olivat pakanneet kamansa pimeässä ja lähteneet bussiasemalle ilman suihkua, koska niiden kaupunginosa oli koko aamun ilman sähköä. Kaikki kuitenkin ehtivät ajoissa paikalle ja bussikuski käänsi nokan kohti Panaman rajaa. Reissu oli lattarimittakaavalla lyhyt, 8 tuntia, ja rajanylityskin sujui melko leppoisasti. Ensin paperit tarkistettiin Costa Rican puolella, sitten bussi ylitti sillan ja – tadaa! – olimme Panamassa. Missään vaiheessa kukaan ei kysynyt, onko mukana keltakuumerokotustodistusta tai luottokorttia, vaikka nämä oli juuri tätä reissua varten hankittuna. Gringot saivat taas kerran kärsiä vähän muita enemmän ja joutuivat maksamaan rajanylityksestä 5 dollaria tai balboaa, miten kukin haluaa sitä kutsua. Joka tapauksessa kyseessä on sama rahayksikkö, vain kolikot ovat Panamassa erilaisia. Changuinolan bussiasemalta jatkettiin taksilla Almiranteen ja sieltä veneellä Bocas del Toron saaristoon, tarkemmin sanottuna Isla Colónin saarelle, joka on saariston hallinnollinen keskus. Tenkkapoo tulikin siinä vaiheessa, kun kuusihenkisen, väsyneen ja nälkäisen tyttöjoukon piti etsiä yöpymispaikka. Bocas ei ole ihan tuntemattomin mesta, eikä me ainoita turisteja siellä. Kyseltyämme noin kymmenestä paikasta löysimme vihdoin hotellin, joka meidän mittakaavalla oli luksusta: suihkusta tuli lämmintä vettä, huoneessa oli ilmastointi ja aamupala terassilla sisältyi hintaan. Seuraavana aamuna suuntasimme Boca del Dragon rannalle tekemään sitä, mitä Bocasissa kuuluukin: ankaraa chillausta. Ihmiset, jotka väittävät, että rannalla löhöily on tylsää, ovat henkisesti sairaita. Kun on koko syksyn ajan juossut kieli vyön alla joko ympäri kampusta tai nimeltä mainitsematonta K-kauppaa, on harvinaisen terveellistä viettää muutama päivä niin, että suurin huoli on se, menisikö lillumaan Karibianmereen nyt vai vasta parin minuutin päästä tai jaksaisiko lukea kirjaa vai kuuntelisiko mieluummin musiikkia. Sen saattoi melkein fyysisesti tuntea, miten stressi suli pois harteilta. Vietettyämme pari päivää kaupungissa, vuokrasimme mökin Boca del Dragosta. Saatiin mökistä hyvä diili, koska siellä ei ollut sähköä eikä lämmintä vettä. Saatiin kuitenkin Jeesus Kristus-kynttilöitä, joilla luotiin romanttista mökkitunnelmaa. Öisin seurana oli vain aaltojen ja apinoiden äänet ja noin miljoona gekkoa. Kolme yötä viihdyttiin siellä ja sitten ruvettiin kaipaamaan aktiviteetteja. Kaksi tytöistä meni surffitunnille, kaksi snorklaamaan ja minä ja Maarit lähdettiin sademetsäretkelle mökin omistajan, Enriquen, opastamina. Vastaan tuli mm. pikkusammakoita, isoja hämähäkkejä, kilpikonna, apinoita, laiskiaisia ja kuollut boa. Tuntuuhan se vähän oudolta, mutta kävi oikeasti sääliksi kuristajakäärmettä. Sillä seudulla ihmiset tekee niille ansoja, koska ne käy syömässä kanoja ja kananmunia. Illalla tavattiin kaikki kaupungissa hotellissa, enemmän tai vähemmän uupuneina ja lihakset kipeinä. Siinä vaiheessa lämmin suihku teki aika gutaa, ja iltakin vietettiin hyvin rauhallisissa merkeissä, hotellihuoneen parvekkeella tölkkipunkkua siemaillen.

St. Patrick's

Vihreää olutta ja sidukkaa, joka oli parempaa vihreänä kuin "blankkona". Hulluja amerikklaisia veisaamassa irkkuviisuja. Tyylitietoisia italialaisia, jotka "Wear green and get a free beer"-tarjouksen edessä valitsivat tyylin, eivät ilmaista alkoholia.

Nostimme pinkkejä Daiqureja poislähteneelle Miikalle, jonka synttärit olivat ja menivät.

Get on Eastern!

Ja meidän perheen pääsiäismunat oli sit ihan kaikista siisteimmät ikinäikinäikinä. Jospe sai pään kokoisen Pirates of Caribbean-munan, äiteellä Iines Ankka ja isulle Firenzen jalkapallojoukkueen (5. Serie A:ssa) Fiorentinan fanimuna. Itselleni, kuinkas muutenkaan, Peruginan suklaatehtaan Bacio-muna.
Isä osti vielä neljä munaa per naama. Yllättäen Kinder-munien yllätykset olivat tylsimpiä. Peter Pan-munista saatiin konnat meidän pääsiäisnäytökseen ja prinsessat löydettiin Disney's Princess-munista (mulle Belle-pompula, Jossulla Belle-sormus). Mutta mistään ei saatu prinssiä. Näytelmä päättyi sitten prinsessan riutumiseen tornissaan (viinipullo) kun Pomppu (onneton jousiotus Kinderistä) epäonnistui pelastustehtävässä.
Johanna toi kauniin perhosmunan Cardiffista. Oletamme, että se on tyhjä, mutta kellään ei ole ollut sydäntä rikkoa sitä... vielä.

Ei seppä syntyessään...

... eikö varsinaisesti tämän jälkeenkään. Valmistuneissa teoksissa kuitenkin selkeä takoraudan leima ja osa nauloista pääsi melkein hyväksytylle tasolle.



Enempää en naputtele. Vasenkätisesti tämäkin määrä vaatii kohtuutonta vaivaa.

Koska tänään on taas hyvä päivä

Opin, että suu kannattaa avata. Mainitsin, kuinka haluaisin sellaiset laakeat kuohuviinilasit, jotka nyt vain ovat ah niin paljon dekadentimmat kuin ne sukkulat, joihin liittyy lähinnä avajaispuhe-, rippijuhla-, lakkiais-, vappuörde-, uusivuosi- ja väkinäisnaurutilaisuuskonnotaatioita. Isoäitini avasi lähimmän kaapinoven ja sanoi:

"Ai noi tollaset vai? Vie pois jos kelpaa."

Olen kymmenen Marie Antoinette -lasin onnellinen emäntä ja iPodini ei olekaan lopullisesti kaputt, vaikka pitikin minulle piinallisen neljän päivän mykkäkoulun, mikä on hauskaa, sillä paikallistin aikanaan lahjaksi saamani vedostuskaavun, jossa on sille oma tasku, ja nyt sen löytäminen on vain ilahduttavaa, ei irvokasta.

"Nulla dies sine linea."

Lisäksi öljyvärit tuoksuvat hyvältä. Koska kamerani on suurin piirtein ylihuomiseen asti vielä maailmalla, en voi demonstroida, mitä kaikkea kaunista maailmaani mahtuu, mutta ehtii sen kai jälkikäteenkin. Luvassa loppuviikosta: piinallisen pitkällinen kuvakertomus, osa x!

Lisäksi kuuntelen luupilla the Guillemotsin biisiä Get Over It. En kykene lopettamaan, yritetty on!

"Well I want you, want you like I'm eighteen"

tiputupitipu

Teknologia flippailee ympärilläni. Nettiaikaani rajoitetaan kuin teini-ikäisellä. Kamerat eivät toimi ja jos toimivat eivät suostu yhteistyöhön tietokoneen kanss.

Täydellisempi raportti seurannee kuvien kanssa joskus myöhemmin, kun sijoitun hieman paremmin perheemme nettiaikaghierarkiassa. Tällä hetkellä ryven mudassa pahnan pohjimmaisena.

Lankalauantaina taomme kuin hullut kärventävän ahjon vieressä. Saimme aikaisiksi lukuisia nauloja, osa jopa lähes suoria, haan ja määlyt. Itse näpersin vielä sepän avustuksella emännän veitsen ja isä japanilaisen kokkiveitsen. Vanha rasitusvammani innostui ja nyt kuljen koko oikea käsi paketissa raajarikkona. Kämmeneni on vähintään kolminkertainen, mutta on vaikea sanoa varmasti sillä vertailukohteeni, vasen käsi, on myös turvonut.

Olen syönyt paljon lammasta ja liikaa suklaata. Toin Italiasta maailman suurimmat ja kitscheimmat suklaamunat. Lisäksi uppouduimme suomalaiseen tarjontaan con gusto.

Hyvää Pääsiäistä kaikille!!

TaireKupla! (tm)

Aion vetäytyä maailmasta toistaiseksi. Jos siis joku kuvittelee, että vastaan esimerkiksi puhelimeen, niin todennäköisyys siihen on vielä normaaliakin surkeampi. Parin viikon kuluttua palaan ehkä normaaliin päiväjärjestykseen, sitä ennen kieltäydyn kategorisesti kaikesta toiminnasta ja projekteista, otan oman aikani väkisin takaisin ja ehdin vaihteeksi jotain. Perustin muuten ystäväni kanssa vertaistukiryhmän ihmisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Vetäydyn nyt siis kaivertamaan, valkaisemaan, kuvaamaan, maalaamaan, ompelemaan, vedostamaan, repimään, kolvaamaan, leikkaamaan, liimaamaan ja suttaamaan. Omaksi huvikseni. Koska olen sen arvoinen.


Ai niin. Näytin eilen hyvältä. Jollei kamera olisi jäänyt sinne bileisiin, saisitte todisteen. Nyt en voi todistaa.

Päivitystä

Tulen siis Suomeen 19.3. illalla. Pariisiin lähden ke 26.3.

Miten ihmiset ovat maisemissa pk-seudulla? Pix tulee jossain vaiheessa, Aino menee landelle, Inka potee hammasta, muut?

Ajattelin varata kiirastorstai-illan, pääsiäismaanantain ja seuraavan tiistain sosialisointiin. Muuten harrastan taontaa sepänpajassa ja perheilen.

Eli näissä puitteissa yökyläilyä, illanistumista, kahvittelua, ruokailua yms. yleistä hengailua?

Forno Ghiandaie della rapida

Vietin eilisen päivän arkarrellen tipuja ja pupuja leikki-ikäisten päässä ja harjoitellen relatiivipronomineja teini-ikäisten kanssa. Eli siis Firenzen Suomalaisessa koulussa. Urakan jälkeen tunsimme toisen suomalaisen Erasmus-tytön kanssa olomme hyvin nationalistisiksi ja päätimme pistää jauhopeukalomme töihin. Pyrkimyksinä oli luoda jotain suomalaisen pullan kaltaista.

Mutta voih! Ei ollut hiivaa, ei edes kuivattua. Margariinia emme edes uskaltaneet kokeilla ja maitohan nyt vaan maistuu täällä oudolta. Joten kokeilimme voilla ja leivinjauheella.
Epäilystä herätti myös jauhopussi, jossa oli intiaanien sulkapäähineen kuva. Mutta kyllä se ihan vehnää oli... luultavasti.
Vanha kunnon vesipullotekniikka toimii täälläkin. Kuka sitä nyt kaulinta tarvitseekaan? Kauniita pullia saimme aikaiseksi, mutta maku oli ihan outo. Hyvä, juu, mutta kuivakakkumainen ja sisälsi häivähdyksen vaniljaa, vaikkemme tunnusta mitään sellaista lisänneemme. Syytämme omituista leivinjauhetta ja maitoa. Kiitos Pixielle kardemummasta. Sen maku olikin ehkä ainoa kohdalleen osunut.

Söimme myös pizzat ja teimme creme caramel-vanukkaan. Pidän siis paastoa tämän päivän.

En koskaan oikeastaan uskonut ulkomailla asuvia kun valittivat siitä, miten ruoka vaan maistuu... väärältä. Nyt uskon kun todisteitakin sain. Jopa mun puolhalvaantuneella (juu, hajuaisti on vielä palaamatta) makuaistillani.

Seuraa meille piti piraattikopioni elokuvasta Scusa ma ti chiamo amore. Kyllähän mä tiesin, et ne kopiot on huonolaatuisia, mutta tuo nyt vain oli naurettava. Ei sitä voinut katsoa, kun kuva tärisi ja ääni katoili. Toisaalta ehkä tällä mun koneella onnistuisi. Rakas vanha kannettavani tunnetusti on vähän jälkeenjäänyt tällä audiovisuaalisella puolella. Mutta mä rakastan sitä silti!

Hiphei, hengissa ollaan!

Vietan Semana Santan eli paasiaisviikon (joka sattuu myos olemaan kevaan ainut loma) Nicaraguassa norjalais-ruotsalaisen pariskunnan kolmantena pyorana. Jos tasta kokemuksesta selvian hengissa, palaan toivottavasti kotiin, jossa on internet, ja saatte hukkua hengentuotteisiini viimeisen kuukauden ajalta.

Interbloggausta...

Luin Ainon ja Kirsikan matkakertomukset molemmista blogeista. Kiitos Ihanalle turhuudella informaation määrästä.

Enkä edes muistanut omistavani niitä paperikuppimukeja. Mihinkähän lienevät karanneet...

Äh, tässä oli pointtikin: Pikku Myy-nutturat! Mistä ne ovat tulleet? Ovatko Muumit niin suosittuja? Miksi niitä on täällä vain japanilaistytöillä? Miksi myös Ruotsissa? Ja miksi japsitytöt näyttää söpömmiltä kuin elämä ne päässään? Kaappaan kohta yhden sellaisen lemmikiksi...

Muji! Muji! Muji!

Kahden viikon kuluttua Pariisissa...
Kellä se vihko olikaan? Eikai mulla, koska silloin se voi olla kolmessa tai neljässä eri kämpässä... Miksi en ikinä muista kirjoittaa niitä osoitteita ylös pysyvästi, järkevästi ja ennen kaikkea löydettävästi?

Maledizione finlandese

Aurinkoinen Firenze ei ole ihan niin auvoinen meille pidemmän ajan asukeille. Palaneiden poskien lisäksi epäonnemme laajaan ja taajaan kekoon lisätään jälleen uusi lompakkovarkaus.

Positiivisena (?) seikkana voineen mainita ettei uhri ollut allekirjoittanut. Eipä sillä, ei ole mulla lompakkoakaan.
Tappelemme myös erillisotaa postilaitosta vastaan ja murisemme yleisesti kaikkialle. Karabinieritkin joutuvat mustalle listalle, vaikka heidän roskiksensa on koristettu samoilla raitakuvioilla kuin univormujen housut ja punamustiinviittoihin pukeutuneet ratsupoliisit ovat varsin salskea näky.

Firenzen soutuklubilaiset palasivat Damin etskultaan ja mulla on taas kavereita. Tänään toivuimmekin taisteluhaavoista Arnon rantakahvilassa klubin VIP-tiloissa. Irvisteltiin kateellisille turisteille, jotka roikkuivat Uffizin parvekkeen yli.

Urheilukaupoista löytyy mansikalle tuoksuvia tennareita ja hotpants-shortseja, muttei jumppamattoja. Tilaamalla voisi saada Sveitsistä, sanovat. Antaa olla, vastaan minä.

Vastoinkäymisillä ja varkauksilla on kummallinen sivuvaikutus. Jo toinen suomalaistyttö värjännee hiuksensa. Rumana on kivaa.

Shoppailu kuuluu matkusteluun (ja kevääseen)

Hmm, oisko munkin pitänyt yrittää tehdä joku kuvakollaasi mun Firenzen ostoksista? Tosin tänään jatkoin ankaraa shoppailua joten ehkä sit ens viikolla kun mä vaan poden hammasta ja mulla on tylsää niin voin ottaa niistä kaikista kuvia. Mulla on uusi kevättakki!! Lyhyt musta trenssi. Vai voiko sitä sanoa trenssiksi jos se on lyhyt? Noh, tiedätte mitä tarkoitan.

En enää siedä epäsopivaa villakangastakkiani, joten menen huomenna vielä ostamaan sellaisen. Löysin tänään jo täydellisen, sekin on musta, tai noh, tummanharmaa, mutta en oo vielä varma koosta, täytyy kokeilla vielä huomenna villapaidan kanssa. Koska mulle talvitakki on vähän turha, jos sen alle ei mahdu mitään lämmintä.

Mulla on joku musta kausi meneillään... Myös punainen on tehnyt paluun.

Katselin jo sandaaleitakin kesäksi... sais tulla jo se toukokuu! Haluaisin mukavat työkengät, mutta en ole varma, alennunko sen vuoksi Crocseihin... Vaikeita päätöksiä.

Paljonko ostoksia ehtii tehdä kolmessa päivässä?

Aika paljon.

Minun muusani flirttailee rankasti vieraiden tekniikoiden kanssa, se horo.

Ohjelmassa tällä viikolla: Flight of the Conchords -maratonin emännöintiä, 30-lukubileet, pari esseetä, neljä työpäivää, kahvittelua erinäisten tahojen kanssa, joiden elämästä minulla ei ole ollenkaan niin kattava kuva kuin haluaisin, paljon vedostusta ja kotien etsintää Tukholman-tuliaisille. Tiedättehän: kirjahyllyyn tilaa vielä parille kirjalle, vaatekaapin tiivistämistä, kenkien järjestelyä hyllyyn, seinän etsintää julisteelle...

Pix, aion olla sillä tavalla paska jätkä, että teen tota kakkua ihan eri porukalle. Multa on pyydetty syndekakku lahjaksi ja sankari ei suoranaisesti ole sitä tyyppiä, joka sylkisi suklaan suustaan. Jos se on ylitsevuotavan hyvää, ni siitä voi ottaa revanssin myöhemmin.

Tukholma on hieno paikka. Se saa Helsingin tuntumaan hiukan ahtaalta. Ainakin kerran nauroin keskellä katua ääneen muistaessani taannoisen ihmetyksen, joka seurasi, kun pidin ajatusta Turkuun muutosta ihan älyttömänä. Ihan totta, hetkittäin ihmettelen, ovatko ystäväni koskaan edes tavanneet minua.

Toisaalta se, ettei kukaan edes kyseenalaista logiikkaani ilmoittaa heinäkuisten juhlien teema maaliskuun alussa ja se, kuinka kaikki jo puhuvat aiheesta kuin se olisi ihan kohta on aika ilahduttavaa.

Kesätyö!!

Aloitan varsinaisen blogielämäni hehkuttamalla sitä, että sain kesätöitä! Ja tämä kerrottiin vielä suoraan haastattelussa tänä aamuna! Ensi kesä kuluu siis Rastilan leirintäalueella saunaa lämmitellen ja turisteja neuvoen. Palkka on parempi kuin Helsingin kaupungilla yleensä ja ainakin haastattelijoistani tulee varsin mukavia työkavereita. Ah, ei enää työnhakustressiä... kun pääsee kaupungille kerran töihin niin sen jälkeen on jalka pysyvästi oven välissä.

Ensi viikon tiistaina viisaudenhampaan poisto. Kuulostaa oudolta, mutta odotan sitä innolla. Tää särky alkaa olla aika tuskaista, pahempaa kuin aiemmin ja myös se jatkuva lämpöily loppunee sen hampaan poiston myötä. Sitten mä syönkin pelkkää jätskiä koko pääsiäisen... Jos joku haluaa tuoda mulle sosekeittoa, arvostan sitä kovasti.

Kiitos vielä kerran loistavalla emännälleni Annelle, Italian matka oli ikimuistoinen. Anne onnistui kuin onnistuikin tartuttamaan mulle nuhansa, mutta tää taitaa olla lievempi versio. Olo vähän tukkoinen ja väsynyt, ei juuri muuta. Kurkku yrittää kipuilla. Käyn silti urheasti luennoilla ja yritän vääntää kandintyötäni. Se on vielä erittäin vaiheessa, mutta onneksi mulla on vielä useampi viikko aikaa työstää sitä. Jää nähtäväksi, saanko sen niin hyvään kuntoon, että ehdin palauttaa sen 18.4. joka on deadline jos haluaa tehdä kypsyysnäytteen tänä keväänä.

Aurinkoista kevätpäivän jatkoa!

Kokeilevasta kulinarismista, pyykinpesun vaaroista ja insiröinnistä

Koska tämä blogi on saanut selkeitä ruuanlaittamuksellisia (miten niin väärin, pyh, tee ite paremmin) piirteitä, kannan korteni kekoon. Oma substantiaalinen heikkouteni on käytettävä hyödyksi jossain. Musta tulee hieno joka paikan perässä juoksija.

Laitoin tänään ruokaa. Siis laajemmalla käsitteellä kuin vain pasta kiehumaan ja tomaattikastiketta perään. Flunssani takia en kylläkään maista juuri mitään, mutta ajattelin, että sääli tuhlata tätä yksinoloa. Yritän välttää liian suureellisia kokkauskokeiluja kun talon toinen asukaskin on täällä, koska keittiönvaltaukseni päättyy tai päätyy aina suureen tai suurempaan kaaokseen (toisaalta, nyt kaaos on kyllä täysin jonkun muun vika, kuka keksi laittaa tiskiharjan roskikseen ennen kuin osti uuden, niin, kuka?) vaikka siitä kaaoksesta syntyykin aina Fenix-linnun lailla jotain yleensä varsin kohtuullista.

Wau, viiden rivin lause (erikseen vai yhteen? mustakin on tullut uuden luokkayhteiskuntamme paaria-luokkaa, yhdyssanavammainen)! Olen ylpeä itsestäni. Siis, missä olinkaan...
Tänään laitoin lihapullia. Ohjeessa käskettiin käyttää kermaa ja korppujauhoja. Molemmat puuttuivat. Nestevaihtoehtoja löytyivät appelsiinimehu, vesi, glögi ja punaviini. Jauho-osastolta semola, durum ja leipäpalat. Valitsin viimeiset kaikista osastoista, vaikka sähelsin hetken myös semolan kanssa. Ei toimi. Mutta viiniä voin suositella. Ainakin sen Italia-hinnoilla, joka on noin 1,5 euroa pullo.

Pesin myös pyykkiä, mikä ei sinällään ole uroteko vaan sen jälkeen tuleva pyykin kuivumaan ripustaminen. Pyykinkuivausteline tässä kämpässä käsittää avatun ikkunan ja sen alapuolella sijaitsevat narut. Mutta ei siinä mitään, hyvin stereotypisen italialaista ja silleen. Toisaalta vaarafaktorina on otettava huomioon, ei niinkään narusysteemi, vaan sen alapuolella oleva suuri tuntematon, jonne huolimattomasti käsitellyt tai tuulen ravistelemat pyykit voivat pudota. Nimittäin ainakaan meidän rappukäytävästä ei johda ovea sisäpihalle. Eikä mainittu sisäpiha varsinaisesti ole sisäpiha vaan ilmeisesti jonkun onnettoman terassinkatto. Siis skenaario oli seuraavanlainen: minä pesemässä valkopyykkiä. Sanottu valkopyykki sisältämässä useammat parit erinäisiä "nimettömiä" aka alusvaatteita. Sitten jälleen minä, tällä kertaa ripustamassa pyykkiä narulle ja hiljalleen valkenemassa oleva tietoisuus edellä mainitusta vaarafaktorista. Seuraukseni hermostuneisuudesta vapisevat sormet. Ja sitten, arvattavasti, suuri onnettomuus.

Joten nyt löytyy kolme vaihtoehtoa a) unohtaa, että koskaan pidinkään juuri niistä alushousuista b) katsoa sanakirjasta muutama sana, rohkaista mieleni, soitella ihmisten ovikellot läpi ja kysellä olisiko sisäpihalla oleva terassi sattumoisen heidän ja ellei tietäisivätkö he kenen se olisi ja jos kyllä niin voisinko mitenkään käydä pelastamassa varsin oleellisen osan vaatekertaani sieltä c) etsiä jostain rautakauppa, ostaa rulla siimaa ja koukku ja toivoa kalaonnea. Jälkimmäinen oli isäni ehdotus. Tämä jos, mikä vaatii insinööritaitoa. Pahus, pitäis varmaan hankkia poikaystävä pelastamaan mut. Halukkaita?

Tai noh, antaa olla. Olen nimittäin aika kähevä jopa näissä ns. miestenhommissa. Onnistuin liittämään yhteen sekä TV:n että DVD:soittimen ja saamaan ne vielä toimimaan. Tosin jälkimmäisen kaukosäädin pysyy yhä kateissa ja olen näin tuomittu katsomaan CSI:tani italiaksi dubattuna. Noh, kai sitä on kurjempiakin kohtaloita. Kuten aiempi hyvin CSI:ton (jotenkin CSIless kuulostaa paljon paremmalta) olotilani. Huono seuraus on ollut se, että jäin kiinni täysin älyttömään sarjaan, jossa kaksi bodattua ja öljyttyä miestä (toinen ilmeisesti Van Halen-fani suoraan kultaiselta 80-luvulta ja toinen homokyttä lakilla ja merkeillä) kaitsee kahta sliipattua, kirjakieltä puhuvaa, Ivy-league-to-be kakaraa valtavassa kartanossa.

Että tällaista. Ei ole hohdokasta, ei.

Jokapäiväisten ihmeiden odotusta

Olen tässä kohta viisi tuntia pitänyt tätä teksti-sivua auki, odottaen inspiraatiota, jota ei koskaan tullut. Olen nimittäin huomannut (ja pystyn sen jopa myöntämään, silloin kun en ole kiihdyttänyt itseäni pyhään raivoon mikä-sen-nimi-nyt-taas-oli vastaan) etten ole aikoihin kyennyt tarjoamaan maailmalle tai edes itselleni mitään substantiaalista.

Ei, en ole niin säälittävä, että olisin koko viisi tuntia vain tuijottanut tätä sivua. Tein muutakin, lähinnä hyvin tylsiä asioita. En mitään kivaa. Mikä on sääli, koska tänään on naistenpäivä (btw Onnea kaikille!) ja italialaiset menevät siitä ihan sekaisin. Mutta päiväkotilasten aiheuttama flunssa pitää minut hyvin kätevästi ja pysyvästi kotona. Ei siis ilmaisia kakkuja tai drinkkejä (noh, eipä mulla ole hajuaistiakaan enää, kiitos flunssan) eikä miesstrippareita (jotka olisivat enemmän kuin ok muuten, mutta sisäinen sielunmaailmani tuottaa erittäin häiritsevää kuvastoa näistä limaisista italialaisnuorukaisista, ja se jos mikä on niin NOT hot) minulle tänään(kään).

No niin, nyt se on seissyt tuossa yli seitsemän tuntia. Eikä vieläkään mitään. Miten ihmeessä mä oikein onnistun pitämään ääntä yllä niin pitkään? Siis yleensä. Ainakaan puheesta ei jää pysyvää tallennetta.

Olen kuunnellut klassista koko päivän ja ihmetellyt, että mistä ne löytävätkin niin identtisiä rauhallisia ja syviä miesääniä kaikkiin klassista soittaviin radiokanaviin. Vai onko olemassa joku supertietokone, joka sanelee välispiikit eri kielillä? Vai joku superihminen, joka taitaa hieman enemmän kuin kaksi kotimaista? Todistettavasti klassinen musiikki ei ole tehnyt minusta (ainakaan vielä) henkevää tai intellektuellia (vai oliko se jazz, jolla oli tämä vaikutus?). Lähinnä se on nukuttanut minua. Olen varma, että jossain päin Kreikkaa Euripides kääntyy haudassaan ja suostuttelee jumaliaan kostamaan tämän häväistyksen, mutta siitä huolimatta olen nuokkunut lukiessani Troijan naisten kärsimyksistä. Ehkä multa vain puuttuu empatia.

Oookei... seitsemän ja puoli. Myönnetään, jos mun muusalla ei ole suhdetta jonkun muun kanssa tai se ei sattunutkaan löytämään äkkilähtöä Bahamalle niin tähän mennessä se olisi jo hirttänyt itsensä lähimpään vertikaalisesti lahjakkaaseen asiaan tai anellut jotakuta armahtamaan ja lopettamaan sen kärsimykset.

Hyvää yötä kaikille ja hyvää naistenpäivää.

Hint, hint!

Pakoilen demojen laskemista ja selailen ruokablogeja (oikesti, joku aivan hullu pesänrakennusvietti meneillään. -haluaisin vain laittaa ruokaa ja sisustaa. Naistenpäivän kukkani oli iso basilikapuska...) kun ulkona sataa lunta ja munakoisopata hautuu uunissa. Tätä menoa en ole Ainon synttärijuhlilla Helvetin Hyvännäköinen vaan Pirun Plösö. Tästä huolimatta Mononegron mallia noudattaen vihjaan seuraavasta kakusta, joka vaikuttaisi haastajalta Judgement Daylle ja johon tutustuisin mielelläni lähemmin.

Sain eilen ehkä kesätyöpaikan ja mahdollisen gradupaikan (väikkäristäkin taisi olla jo puhetta. Nykyisin sen voi tehdä kahdelle yliopistolle, eli pari artikelia Suomissa ja pari vaikkapa Italiassa, kuten värvääjäni esimerkkinä heitti. Kyllä kiitos!!. Kamalaa miten täsä laiskistuu kun ei tarvitse tehdä mitään töitä töiden eteen... Toisaalta ne työpaikat jotka kävelevät vastaan ovat yliopiston alipalkattuja paikkoja, mutta ei pidä valittaa. Oma ala on oma ala. Piristävää.

Jälkiruuan aika, keittiö kutsuu...

Valiaikatiedotus

Costa Rican-kirjeenvaihtaja on edelleen taysissa sielun ja ruumiin voimissa, mutta kieltaytyy itsepintaisesti kayttamasta koneita, jotka eivat tunne skandeja, tuota perusedellytysta suomalaisten kommunikoinnille. Matkakertomuksia, kotikuvauksen ja muuta kummastelua seuraa siis kolossaalisissa mitoissa, kun ensi viikolla saadaan netti kotiin. Jos siis Ticot toimii. ja nehan ei toimi. Nimim. Neljatta paivaa ilman lamminta vetta.

Vahvasti nousussa

Tämä päivä alkoi harmaana ja jatkui harmaana. Pirun kylmänä myös. Seuraava joka vääntää jotain onnetonta naurunkorviketta lämpimästä Italiasta saa tehdä tuttavuutta nyrkkini ja patoutuneen vihani kanssa. Koskee myös Oulun korkeutta, koska mä olen asunut siellä ja mä vaan tiedän. Tietysti tämä luita ja ytimiä hyytävä kostea kylmyys saattaisi olla kumottavissa viisaalla talvipomppa ja pipo vaatetuksella, mutta epäonnekseni olin kuullut muutaman noita valittuja aurinkoinen Italia kertomuksia ennen tänne tuloani... Ei siis lämpimiä vaatteita, ei, ei.

Uhmasimme ehkä epäviisaasti kylmyyttä ollaksemme hyviä pieniä turisteja ja näimme Campo dei Miracolin. Heille, joilta ei sivistystä löydy, seuraava kuva avannee tilannetta:


Päivä parani huomattavasti kotiin päästyämme (vaikka ei reissu kurja ollut, oli vain kylmä ja minä kipeänä) kun saimme ruokaa ja viiniä. Ja eilen tilaamani uusi ipod oli jo saapunut ja vuokraisäntäni kiltisti päästänyt kuriirin sisälle!!!
Ja Inka tiskasi.

Hyvä päivä.

Tech-savy

Varmaan tällekin olisi joku ovela ohjelma ja erityisen kähevä systeemi. Mutta mä en ole ovela enkä käheväkään tuskin päheekään.

Joten sovelsin loistavaa nettihakutaitoani (sarkasmi!) ja sain siirrettyä koko Inkan ipodin sisällön koneelleni näillä ohjeilla:

http://www.mydigitallife.info/2006/07/16/copy-or-transfer-music-and-songs-from-ipod-to-pc-and-computer-without-itunes/

hups, sepä oli pitkä...

Noh, kuitenkin jopa vittuuntunut humanisti onnistui.

Ja Inka sai laukkunsa! Hyvä päivä siis.
Mutta en anna anteeksi universumille siltikään, koska typerät pankit vihaa asiakkaitaan.

Toim.huom. otsikon kirjoitusvirheistä vastaa allekirjoittanut, omat elävät sanakirjani ovat teillä tiettymättömillä.

Lost but not found

Täällä ollaan, Firenze otti mut vastaan mutta ei matkalaukkujani koska ne jäivät jonnekin matkan varrelle. Koneeni lähti sunnuntaina 3h myöhässä, joten myöhästyin jatkolennoltani Brysselistä Firenzeen. Brysselissä ne sitten joutui pistämään mut Rooman koneeseen ja vasta Roomasta pääsin lentämään Firenzeen, ollen lopulta 6h myöhässä ja ilman matkatavaroita (vaikka jokaikisellä lentokentällä väitettiin, että kyllä ne ovat seuranneet mukana; aloin tosin hieman epäillä kun Roomassa tietokone väitti ruumaan menneen laukkuni painaneen 15kg kun se vielä Helsingissä painoi 9,5kg...).

Onneksi Anne tarjosi teetä ja sympatiaa ja matkavakuutus on voimassa. Kieltämättä 15-18 astetta lämmintä ja puolipilvinen kevätsää tekee myös terää. Olen ehtinyt jo käymään läpi Intimissimin ja Promodin eilen (noh, pakkohan oli saada vaatteita kun ei niitä vaihtovaatteita ole vieläkään), tänään Duomoon ja ehkä jonnekin muihin turistinähtävyyksiin. Huomenna suunnitelmissa Pisa!

Aloitan oman lyhyen osuuteni kiroamalla yhä uudestaan ja uudestaan suomalaista pankkijärjestelmää. Uskokaa huviksenne, jos mikään menee pieleen, kukaan ei tule vastaan. Eikä mitään voi tehdä. Ja tilanne on hyvin valitettava, mutta kun säännöt sanovat näin. Että ilman Inkaa mulla ei olisi tällä hetkellä varaa ruokaan tai vuokraan. Ja pankin mielestä tämä on valitettavaa. Ei esimerkiksi katastrofi. Että kiva.

En ala.

Pikaisia vastauksia

Ensinnäkin: ihan totta vitussa tulee noita seuraaviin bileisiin!

Voisinkin saman tien julkistaa ensi heinäkuussa vietettävien syndejeni teeman, koska olen kaukaa viisas jä läheltä helvetin hyvännäköinen. Nyt on kuitenkin jo aika myöhäinen hetki, olen jotenkin menettänyt ajantajuni. Pahoitteluni valmistautumisajan lyhykäisyydestä.

No, tavallaan teemaa ei ole. Ohjeistus on saapua paikalle IHAN HELVETIN HYVÄNNÄKÖSENÄ. Vaihtoehtoisia rinnakkaisteemoja ovat siis esim. "Juo ittes hyvännäköseks", "Juo mut hyvännäköseks", "I ain't evil, I'm just good-looking", "Don't hate me because I'm beautiful" tai "Kylmä kahvi kaunistaa". Teeman ennakkojulkistus on jo saanut aikaan ainakin reaktiot "ei me sit päästä sisään" ja "pitää tulla alasti", ja odotan oikein sitä, että näen, milloin ja minkä näköisenä kukin kokee olevansa hehkeimmillään (joten lisäohjeistusta siihen, miten tähän nyt sit pitää pukeutua ei tipu, jottas tiedät, Inka). Juhlintaan saa osallistua oikeaa synttäriäni seuraavana päivänä eli perjantaina ja täällä, tietty. Sankarille ei tuoda lahjoja, mutta sille saa kertoa, että se näyttää ihan vitun päheeltä.

Kuinka siistiä on muuten se, että KAIKKI maailman biisit on kirjotettu hyvältä näyttämisestä? Oikeesti joka päivä keksin ainaki viis uutta täydellistä biisiä bilelistalle, jota kandeis ehkä alkaa kerätä. Niitä on, niinku, enemmän ku Kaliforniasta! Joo ei listata. Koska niitä on kakstuhattamiljoonaa, ainaski.

En kuvitellut, että monikaan asia piristäisi minua viidentoista (15) tunnin työpäivän jälkeen, mutta S, olen samaa mieltä, J:n ilo on paitsi hellyyttävää, myös tarttuvaa! Voi kuinka kivaa, että välillä ihmisille kuuluu kivaa. Joo ja se ilahduttaa kans vähän, että ylihuomenna tähän aikaan olen matkalla Stokikseen, jossa on Warholin lisäksi meneillään myös Toulouse-Lautrec-näyttely! Voiko enempää toivoa? No ei ainakaan paljoa!

Lisäksi haluaisin jatkaa edellisen viestin kommentaaria huomauttamalla, että minä huomasin sen itsetäyteläisyyden jo silloin, ensilukemalta ja harvinaisen selvästi. Mitä oppareihin tulee, haastan rikkomaan äitini suorituksen, viisitoista vuotta arkkitehtiopiskelijana. Lisäksi onnittelen loistavasta teemasta ja kysyn lähempänä asuvilta henkilöiltä: miksei meillä oo tollasia bileitä? Onko kellään pakastinta? Kellään? Jätkät hei? Täytyyhän sellanen nyt jostain löytyä...

Ps. Koska jonkin asian täytyy olla maailmassa pielessä, kerrottakoon, että minua vituttaa tänään journalismi. Proosallisemmin siis lehtien kannet on ärsyttäviä. Cosmon kannessa lukee muistaakseni että "Rihanna: Inhoan sliipattuja ja ylimielisiä miehiä". Se on JÄNNÄ. Tällaiset syvääluotaavat henkilökuvat tuovat lohtua muistuttamalla, että laadukas lehtimiestyö pääsee vielä kohteensa iholle ja avaa aiheestaan uusia ulottuvuuksia. Useimmathan nimenomaan pitävät epämiellyttävistä tyypeistä! Siis ihan villiä! "Asteroidi aiheuttaisi Suomessa jättituhot" No shit, Sherlock! Kiitos tiedemiehille! Vielä enemmän ihmettelin Kauneus&Terveys -lehteä: "237 syytä harrastaa seksiä". Rakkaat ystävät, toivotan teille nyt hyvää yötä ja jätän jokaisen pohtimaan keskenään: montako syytä sinä tarvitset?

Pikaisia ilmoituksia

Ensinnäkin:
Hohoo! Löysin meijän vanhan abikronikan. Opus tuotti suunnatonta hyvää mieltä, kun bongaili jo unohtuneita ihmisiä ja mielenkiintoisia kommentteja tutuista ja ei niin tutuista. "Samuli lähtee hakkaamalla"
Oi sitä nuoruuden viattomuutta ja valtavaa kiimaisuutta.
Huomasin myös olleeni ehkä eniten täynnä itseäni taittaessani kronikkaa. "Musta hevonen", "Sananen taittajalta", "tahdon Aki Kaurismäen tavoin ensinnäkin kiittää itseäni", ja sitte ne lehtilööpit...
mut joo. Oli hauskaa lukea.

Sitten huomasin, että mulla olikin 15op vähemmän kuin luulin, joten olen niin kutsutusti kusessa. Pitää luultavammin puhua.. öö.. miksi niitä yliopistolla kutsutaan?.. Opinto-ohjaajalle joka tapauksessa.

Sitten löysin ihan parhaan ruokaohjeen ikinä! Aino. Jos näitä ei tule seuraaviin juhliin, en tule!

Sitten me järkätään täällä Pohjolassa Klubbenilla bileet meidän uuden jääkaappi-pakastimen kunniaksi. Teemaksi tulee jäätelö, jää ja kaikki mitä pakastimella voi tehdä. Jätskii, margaritoja, Blue Curaçao slushieita, se Bernard Black -temppu viinillä, minttukaakaota² (eli minttukaakao-pirtelö) ja kaikkea muuta!

Hihii! elo on välillä kivaa. ja toisinaan ei.

Meitsi kävi baarissa

Koska olen melko varma, että hyvien baari-iltojen ikuistaminen kuuluu blogin perinteisiin, raportoin tämän ihan tuoreeltaan. No, myös siksi, että on jokseenkin huvittavaa mennä nukkumaan, kun Suomessa ihmiset aloittelee päiväänsä. Sain jo isosiskolta satikutia tyyliin "Missäs sitä ollaan oltu tähän aikaan yöstä?". Mutta täällä pienetkin asiat on hehkuttamisen arvoisia. Niin kuin se, että kävin baarissa yksin kolmen ticon kanssa ja ymmärsin edes murto-osan siitä, mitä mulle puhuttiin. Ja ne ymmärsi kaiken, mitä mä yritin solkata. Eli punaviinin lisäksi myös Cuba libre (siksi, että se on kaikkialla maailmassa samannimistä ja kuin kiinalainen ruoka alkoholin muodossa - aina tietää, mitä saa) aiheuttaa maagisen kyvyn ymmärtää ja puhua espanjan kieltä omaa tasoaan paremmin. Tunsin itseni proksi vielä taksimatkalla kotiin, kun osasin sujuvasti selittää, missä asun kaupungissa, jossa ei ole osoitteita.
Lisäksi niiden ihmisten innostus Suomeen oli jotain aivan käsittämätöntä. Pistää pakollakin imartelemaan, kun tyypit selittää ihan intona, et "ei herranjumala, ei kukaan 22-vuotias tica osaisi puhua noin montaa kieltä" tai "jos kaikki suomalaiset on tollasia, niin mä haluan ehdottomasti matkustaa sinne". Fofon mainostus kaveripiirissä on siis ollut harvinaisen tehokasta. On ihanaa tulla maasta, jota kohtaan hyvin harvalla on mitään ennakkoluuloja. Jos olisin gringa, niin vastaanotto olis ollut hyvin erilainen. Nyt saan kaikessa rauhassa olla (tai olla olematta) just sellainen käyntikortti kotimaalleni kuin itse haluan. Qué tuanis!
Mä taidan nyt käydä nukkumaan. Huomenna on ilmeisesti ohjelmassa joku Beatles-tribuuttihässäkkä teksasilaisen kaverin kanssa (Kyllä, mulla on kaveri, joka on kotoisin Houstonista. Kuka olisi uskonut?).