Aikuisten oikeesti landella

Kuvittelin, että Miehikkälä olis ihan tarpeeksi helvetin tuolla puolen, mutta ei. Tämähän on jumalauta ihan metropoli verrattuna naapurikyliin! Vietettiin ihastuttava ilta muurinpohjalettujen ja savukalan seurassa keskellä, kirjaimellisesti, ei mitään.

Kaunista oli ja löytyi koiria, kissoja, kaloja, hamstereita ja kalkkunanpoikasia. Lisäksi merta, lampea, iiriksiä, uima-allas ja kaksi saunaa. Viisi tietokonetta, kolme autoa, traktoreita, mopoja, prätkä ja vanha ruotsinvallanaikainen rajakivi. Tämä kaikki pikku metsätien päässä. Ainakin minun mielestäni. Ja oli muuten mutkainen tie, thus tuskainen ajomatka. Lisäksi nähtiin se meri, vene, rajavartiolaitos ja keisarinlähde. Opittiin myös missä oli keisarin huvijahti ja huvipuisto (paljon hupijuttuja tällä keisarilla) ja mikä on tura. Opettavaista.

Tajusin nimittäin, että näin landella, keskellä ei mitään, en ole ollut reiluun pariin vuoteen. Havainto oli aika pelottava, kun just tuli muutettua tähän hukkapalaan.

Tätä kaupunkivajetta oli paikattava pikimmiten ja onneksi pääsin tänään Haminaan. Juu, ymmärrän miten säälittävät hoitokeinot mulla on, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä. Tulen ensi viikolla stadiin, joten eiköhän tämä tästä...

Muuten päivän kohokohtiin kuuluivat hirveä pankkisäätö vuokravakuuden kanssa, Salpapesulassa vierailu (ne silittää alushousutkin!) ja ilmaisen Pelimannipäivä-lipun hankinta. Kunnan työntekijäjä olen näes etuoikeutetusti etuoikeutettu kaikenlaisiin etuoikeuksiin (hih). Kuten kuntosaliin, uimahalliin ja Miehikkälän Pelimannipäivien sunnuntaikonserttiin. Onneksi olen sunnuntaina töissä, ettei tarvitse keksiä tekosyitä kotiin jäämiselle.

[sic]

Otsikko sen kunniaksi, että olen tänään kerran jos toisenkin läntännyt kyseisen merkin lopputyöhöni. Kokeilkaapa analysoida chat-keskustelua, siinä niitä kertyy…
Kun chatin aiheena on vielä naisen seksuaalisuus, laajenee sanavarasto ihan uusiin ulottuvuuksiin. Vaikka kämppikset on jo aika tottuneita mun lingvistisiin konsultointeihin, ne saattoi hieman hämmentyä, kun kävelin niiden ovelle ja kysyin: ”Hei, kun ihmiset harrastaa seksiä, niin miksi kutsutaan sitä osuutta, joka tulee ennen yhdyntää?” Sanakirjan tarjoama ”eroottinen alkusoitto” ei ihan vakuuttanut mua…Mulle tulee vielä kova ikävä sitä, että kotona on aina ihmisiä kahdesta eri murreryhmästä, joilta voi kysyä mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Joku saisi selittää mulle seuraavan ilmiön: omasta mielestään niin kovin aikuinen nainen selviytyy ihan hyvin itsenäisesti siihen saakka, kunnes sairastuu. Vatsatauti iski eilen illalla (totta kai sopivasti ennen koeviikkoa), ja on vähän ollut äitiä ikävä. Mutta koska neiti Costa Rican äiti on reppumatkailemassa Thaimaassa, sai neiti selvitä ihan keskenään. Ja kyllähän sitä sitten selviää, kun on pakko. Kyseessä on ilmeisesti mystinen tauti, joka tarttuu vain suomalaisiin, koska Sofiakin sairastaa. Huomenna on kuitenkin vakaa aikomus lähteä Sonámbulon keikalle vaikka vaipoissa. En tahdo uskoa, että tää on viimeinen mahdollisuus nähdä ne livenä.

Tätä ei Suomessa näe: mun seinällä on gekko iltapalalla. Se on niin iso, että näen sen kielen tänne asti, kun se nappailee hyttysiä. Eikä mun liikuskelu näytä mitenkään häiritsevän sitä. Olen päättänyt, että gekot on kivoja kavereita, koska kuulin, että ne syö torakoita. Ja ”cuca” ei mitenkään kuulu mun suosikkieläimiin. Olen juoksennellut liikaa ympäri hostellihuoneita metsästellen niitä milloin milläkin kättä pidemmällä. Ihmiset väittää, että niitä ei saa tappaa, koska sitten ne jättää jälkeensä kasan munia, mutta tämä asia on tarkastettu internetin ihmeellisestä maailmasta ja todistettu urbaaniksi legendaksi.

Uni vois olla hyvä idea…Se jäi viime yönä pikkasen vähiin, laadusta puhumattakaan. Siitä, että nukun vessanpönttöä halaillen, alkaa tulla pelottava viikonloppuperinne, joskin syyt vaihtelevat kovasti.

Lissabon, Portugali

Tervehdykseni. Olen Euroopan toisella laidalla suhteessa tämän blogin valtalukijastoon (tuo ei varmasti ollut oikein).
Ilma on tukahduttavan kuuma, olen palanut sievästi rintakehästäni ja puolivälistä polvilumpioitani aina jalkapöytiin asti. Kipu on kuin huonosti suomeksi dubatut näyttelijäelokuvat. Mutta ainakin nyt runoilijanrintani on jonkun muun, kuin sinertävän valkoisen värinen. Tietenkin sinertävä+palaminen tulisi olla yhtä kuin violetti, mutta osaksi onneksi, toisaalta harmiksi näin ei päässyt käymään.
Toissa iltana tapasin tusinan norjalaisia malleja matkalla kohti Lissabonin yötä ja osittaisessa mielenhäiriössä (ja osittain vanhempieni läsnäolon takia) EN tunkenut itseäni näiden pitkäsääristen kaunokaisten seuraan. Vihaan itseäni vielä pitkään tästä syystä.
Muuten täällä on katseltu nähtävyyksiä, kuvattu nähtävyyksiä, liikuttu nähtävyyksien välillä, sekä syöty hyvin ja juotu paljon. Kaupunki on viehättävä ja sen asukkaat (nuoret, sorjat ja naispuoliset) viehättävämpiä. Mieleen tulee rauhallisempi versio Barcelonasta. Arkkitehtuuri on puolivillaista, mutta menettelee. Sapuska ja juoma on kohtuuhintaista ja ostoksiakin on varaa tehdä. Täällä on hyvä olla, mutta kai täältä on tultava takaisin.

Kuvat tulee myöhemmin.

Bunkkerimuseo tervehtii!

Noh, nyt se lapsi palas sivistyksen pariin. Meille hommattiin tänne korpeen mokkulallinen netti. Ja kannettava, jota pitää hakata kuin vanhaa kirjoituskonetta.

Valmistaudumme Salpavaellukseen, joka tuo linnoitteillemme arviolta satakunta ihmistä. Lisäki Haminansotapoijjat pitävät alueella harjoituksiaan. Ikkunat helisevät kun tykit ja hävittäjät jyskäävät. Ainakin tunnelma on autenttinen. Paitsi ettei näin lännessä koskaan taisteltu...

Olen saanut lempinimen Maanvaiva. Kunnan byrokratia ja yleinen saamattomuus rassaavat. Soittelen ja tappelen jatkuvasti joka suuntaan. Vaan alkaa piru vie tapahtuakin.

"Mä luulen, että mä olen vähän onnellinen."

Kuuden neliön saunaan mahtuu 11 ihmistä. Ihan totta.

Minulla oli pienen elämäni paras juhannus. Kolme päivää voi tuntua paljon pidemmältä ajalta, jos niihin mahduttaa viikon edestä syömistä, saunomista ja uimista. Merivesi oli pinnasta yhdeksäntoista-asteista ("PARHAUTTA!") mikä tietysti tarkoitti, että vedessä piti suunnilleen asua, että sinne piti hypätä vaatteet päällä, että saunasta piti sännätä elvyttämään joukkuekisassa mehukattikanistereita baywatch-hidastuksilla, että jumppapalloa piti käyttää vesileluna ja pallotella riemukkaasti, että poikien kanssa piti uida vastarannalle istumaan kaislikossa ja puhumaan tyhmiä poikajuttuja, että piti kiljua hysteerisesti kun pärskeet lensivät veneen sisälle ja että aattoiltana oli istuttava laiturilla jalat vedessä skumppapullo sylissä.

Järjestimme saunan terassilla ihan oikeat juhannustanssit ("PARHAUTTA!") valsseineen ja tangoineen, tytöillä oli hameet ja kukkaseppeleet ja pojilla hatut päässä ja heinänkorret suupielessä. Tietty valmistautumisen aikana poikia piti mennä hihitellen vaklaamaan ikkunoista salaa. Tanssien aikana nautittiin myös lauluesityksistä. Moderneimmillaan musiikki taisi olla Beatlesin kohdalla.

Mieleen jäivät myös jälkkärit ("PARHAUTTA!"), niitä kun oli sovittu jokaisen puuhaavan tahoillaan ja tarjoilevan muille. Monet onnistuttiin nauttimaan täydellisellä hetkellä: ahvenenmaan pannari saunan jälkeen, vaahtokarkki-suklaakastike-mansikka-jätskiklähmäys silloin kun olin jo kuvitellut ahtaneeni itseni kuolemaan asti täyteen grillisafkaa, hedelmätarjotin brunssilla, raparperi-marenkipiiras iltapäivän kahvituokiolla, suklaatäytteiset grillatut banaanit grillin jälkilämmöstä ja dumle-suklaakohokkaat iltamyöhällä. Itse tein tiramisutäytteisiä tuulihattuja, jotka syötiin heti kun oltiin päästy perille. Viikonlopun teemabiisiksi nousi jotenkin SMG:n Hölmö rakkaus, joka aiheutti kollektiivisia fiksaatioita tyttöjen tanssittamiseen laiturilla. Pakko kuunnella sitä vieläkin, tulen siitä hymyileväiseksi. Kun tulimme sunnuntaina jätskitauon kautta kotiin ja vedostimme vielä hiukan grafiikkaa ("PARHAUTTA!") Elinan ja Eevin kanssa, soitimme autotallissa sitä laulua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja hehkutimme sitä, kuinka hyvin kaikki on.

Keräsimme kukkia tyynyn alle, kierimme alasti mäkeä alas saunalle, luimme Tove Janssonin novelleja ääneen toisillemme, sidoimme vihtoja (minä olin virallinen vastaava, mutta kokeilimme myös katajavihtaa, mistä en ota minkäänlaista vastuuta), askartelimme pajupillejä, mato-ongimme, nukuimme siskonpedissä ja teippasimme huussin seinään skissipaperin, johon yhdessä piirsimme taiteen.

Kuvottavan tervehenkistä? VOI KYLLÄ ja juuri sitä mitä kaipasin. Elämä alkaa voittaa. On aika turvallinen olo, kun yhtäkkiä taas muistaa, että omat sosiaaliset turvaverkot ovat lujia ja laajoja. Jussiviikonlopun viimeisenä päivänä aloimme huomattavan konkreettisesti pohtia, kuinka hyvin voisimme elää yhdessä kommuunissa kesämökillä, kuinka hyvin työttömyyskorvaukset riittäisivät ruokaan, kuinka ehtisimme opettaa toisillemme kieliä, ruumiinavauksen kulkua (josta opin jo aika paljon), maailmanpolitiikkaa ja Suomen postinumeroita, kuinka helppoa olisi olla menemättä enää koskaan takaisin. Tuntui kodilta.


Tämä kuva voisi olla vaikka kansikuva taiderockduo Snappertunan levylle. Snappertunan postinumero on muuten muistaakseni 10710. Sanni, olen pahoillani, tiedän aiheuttavani hillittömät Suomen kesä -ikävät. Jos yhtään lohduttaa, mullakin on jo ikävä mun juhannusta.

Maalaiskunnan plussa-puolia

Kato saatana ku Miehikkälä yllätti. Kunnan tädit ja sedät menivät varaamaan meille kesäorjille mökin ja pistivät piikin pystyyn lähikauppaan. Matkaamme siis Myllylammen rannalle mökkeilemään ensi viikonloppuna kunnan laskuun. Hämmentävää...

Jopa alkomahoolijuomat on luvattu maksaa. Se on sitten tietysti ihan toinen juttu, että mitä tuosta yo-kylän kauppaa pienemmästä Salesta edes saa...

Tämän lisäksi valmistaudumme juhannuksen viettoon. Mun kunnianarvoisa tehtäväni on hommata vihta-ainekset jostain lähimetsästä tai työmatkani varrelta. Lisäksi kehitellään jotain grillailua. Rauhallisestihan tämä menee: menopaikkoja on Osmo's Cosmos Myllylammella ja Reijo Taipale Kreivinkalliolla, jee, ja kaikki paiskivat töitä koko jussin.

Potkin muuten itseäni päähän löydettyäni kamoistani kaikkiaan neljä korttia/kirjettä tuonne Väli-Ameriikan suunnille, jotka eivät nyt sitten koskaan pääse sinne. Olen pahoillani.

Mainoskatko

Suomen sludge-piirien nuoren toivon, Tarin, uutta tuotantoa pääsee kuulostelemaan täältä.

www.myspace.com/tarsludge

Tiedotusasiaa...

Ensinnäkin kiitos kaikille niille, joilta on tullut postia. On kiva tulla iloisesti yllätetyksi joka kerta, kun käy sitä tiedustelemassa.
Tämän viikon jälkeen mulle ei kuitenkaan kannata lähettää enää mitään, koska poistun maasta heinäkuun toisella viikolla, enkä sitten enää saa sitä.

Kesäviihde

Päivän harmauden ja edellisen postauksen uhallakin yritän nyt vaihteeksi sanoa jotain positiivista omasta elämästäni (koska kaikki tietää mun yhä jatkuvasta sairastelukierteestäni ihan tarpeeksi muutenkin, minä aivan liikaa, kiitos).

Minut tuntevat tietävät, etten ole spontaani ihminen. En siis yleensä koskaan; mutta säännön vahvistava poikkeus saatiin aikaan kun olin ensimmäistä kertaa erään samantyylisestä musiikista pitävän työkaverini kanssa vuorossa ja tämä tokaisi: "Tiesitsä, että Mary J. Blige esiintyy Pori Jazzeilla?" Siinä vaiheessa muistaakseni revin hiuksia päästäni ja huusin suoraa huutoa "ei ei ei ei et oo tosissas"; sitten ryhdyttiin punomaan lahjonta/kiristys/uhkailu-tekniikoita, joilla saataisiin työvuorot järjestettyä niin, että pääsisimme molemmat kyseiseksi päiväksi Poriin. Kumma kyllä kaikki onnistui, työkaverini ystävä majoittaa meidät ja nyt siis lähden 19.7. Poriin katsomaan elävää r'n'b&soul-legendaa. (Pieni lisäarvo siitä, että lämppärinä on Shaggy. 'Nuf said.)

Lisäksi omistan jo lipun Flow-festivaalin päätöspäivälle.

Aino, arvostaisin, jos pystyisit mahd. pian sanomaan, minä päivänä jo perinteiseksi kesäjuhlaksi muodostuneet synttärisi pidetään (yritän tänä vuonna järjestää niin, että mulla ei olisi ainakaan aamuvuoroa seuraavana päivänä, ettei tarttisi lähteä niin aikaisin kotiin).

Tänään katsomaan Sinkkuelämää-leffa tyttöporukalla (kuten asiaan kuuluu); sen yhteyteen liitettäneen jäätelöä, leivoksia tms. hyvää.

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti ei mene liian pitkään ennen kuin nähdään.



PS: Sanni, postissa on tulossa kortti, joka toivon mukaan nostaa sinun ja ystäväsi suupielet ylöspäin. Jos se nyt ikinä pääsee perille kun ei mun harakanvarpaista ota yleensä kukaan selvää.

Ei naurata yhtään

Maailma on ikävä paikka.

Itkettää, en saa nukuttua. Kun laitan valot pois, rupean tärisemään pelosta.

Kerron mieluiten, mitä on tapahtunut ihan henk. koht. ja kasvokkain itse kullekin, mutta ne, jotka jo tietävät ja ovat olleet mulle kivoja, kiitos. Paha maailma ei haittaa niin paljon, kun huomaa, että omat ystävät on aika upeita.

Jotta hauskaa kolmatta sadatta postausta vaan saatana!

Kampuselämää

Kyllähän niitä Suomessakin kutsutaan kampuksiksi, mutta täällä se todella on sellainen: aidattu alue, jonka sisäpuolella liikkuu yksinomaan opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa, satunnaisia patínmyyjiä lukuun ottamatta. (patí saa oman postauksensa myöhemmin)

Kampuksen sydän on prétil, Biblioteca Carlos Monge Alfaron edessä oleva aukio, joka on aina täynnä ihmisiä ja elämää. Jos sopii tapaavansa jonkun siellä, kannattaa sopia paikka melko tarkkaan, koska ihmisten etsiminen sieltä - vaikka ne olisivatkin suuria ja valkoisia - on melko vaikeaa. Semana U:n ja muiden tapahtumien aikaan prétilillä on musiikkiesityksiä, artesaanimyyjäisiä ja kaiken maailman performansseja.

Kampuksella on myös paljon vihreää, lampi, jossa asuu karppeja, jalkapallokenttä ja joki, joka sateen sattuessa (huono ilmaus; täällä se ei "satu" vaan lösähtää paikalleen kuin 200-kiloinen nainen retkijakkaralle) tulvii vähäisen ja haisee pahalle. Ympäri nurmikoita pyörii pariskuntia imeskelemässä toistensa kitarisoja. Jos yliopistolla tehtäisiin kysely siitä, kuinka moni on harrastanut seksiä kampuksella, noin 85 % vastaisi myöntävästi. Loput ei vaan kehtaisi tunnustaa sitä.

Peruskoulupuku täällä päin maailmaa on toppi ja farkut sekä avokkaat (mikä yllätys!). Tica-siskot ei niinkään välitä säänmukaisesta pukeutumisesta: ne käyttää sateellakin ballerinoja tai sandaaleita ja kuumimpina päivinä nahkasaappaita ja toppatakkia. Tämä ei mahdu skandinaavittarien järjenjuoksuun ollenkaan. Kaikkein kampususkottavimpia ovat kuitenkin lääketieteen opiskelijat, jotka pukeutuvat leikkaussaliasuihin. Niitä löytyy kaikissa sateenkaaren väreissä ja rintataskun kohdalle on kirjailtu opiskelijan nimi. Lääkisläiset tuntuvat olevan niin mieltyneitä tähän asuun (jota hellepäivinä kadehdin armottomasti; se näyttää niin vilpoisalta), että ne käyttävät niitä myös viikonloppuisin baarissa. Vapaalla olevan lääkisläisen erottaa siitä, että sillä ei ole mukana instrumenttilaukkua.

Kampuksen editse kulkee Calle de la Amargura, josta löytyy kaikki opiskelijaelämään tarvittava, eli halpaa kaljaa ja pizzaa. Myös kopiopaikkoja ja nettikahviloita on pilvin pimein. Siellä sijaitsee myös mun ja Maritin suosikkikahvila Dona, johon ei enää kehdata mennä, koska ne tädit tietää heti, mitä tilataan. Ollaan siis tilapäisesti donitsi-rehabilla. Joku väitti, että iltaisin siellä liikkuu myös prostituoituja, mutta mun on pakko tunnustaa, että en erottaisi sellaista normaaliin bileasuun sonnustautuneesta lattarikanssasiskostani. Sori, tytöt, mutta vähäisempikin cleavage riittäisi.

Tällaisessa pikku maailmassa mä siis kuljeskelen päivästä toiseen, pelaten omaa "arvaa, mikä tiedekunta?"-peliäni. Se on vaikeaa, koska täällä teekkaritkin näyttää ihan normaaleilta. Niiden kahvilan erottaa siitä, että monisteiden sijaan ihmiset istuu laskinten kanssa. Kyllä, nyt ollaan kaukana Otaniemestä.

Ai niin! Melkein unohdin mainita kampuksen oman kaupan. HY ei tunnetusti ole kovinkaan materialistinen yliopisto, mutta täältä löytyy kaikkea UCR-kylmälaukuista UCR-sateenvarjoihin. Itse ajattelin hamstrata UCR-huppareita ja -t-paitoja. Myös jokaisella oppiaineella on oma paitansa, mutta tänä vuonna filologien paita on ruma, joten jääköön ostamatta. Vaikuttaa vähän siltä, että joka ikistä kissanristiäistä varten painatetaan oma t-paitansa. Otan osaa hysteriaan ja kuljen ympäri Helsinkiä todistellen asuneeni joskus ulkomailla. Jos kehtaan pukeutua huppariin julkisella paikalla. Kun ei kerran "Olin au pairina Ranskassa, tuliaisina toin luhistuneen itsetunnon" - paitojakaan ole vielä olemassa.

Vapaapäivät Miehikkälässä

Mua vaivaa a) netin puute ja b) tyhjän sivun kammo.

Sitä paitsi mun on vaikea uskoa kenenkään innostuvan bunkkereista, norsu-pyssyistä tai sotkista. Eli olen varoittanut: seuraava sisältää maalaiselämää. Ja se tarttuu...

Vaikka kiivettiin eilen Idan kanssa yhden Sotkan sisälle ja tapettiin ryssiä. Silleen leikisti. Lisäksi käytiin paikallisella uimastadionilla ja metsästettiin nuijapäitä, jouduttiin venäläisten yllättämiksi ja lyötiin päitämme kitapuihin. Tai Ida löi ja mä nauroin. Oltiin viihteellä paikallisella iltatorilla, jolla ei tällä viikolla soittanut hevibändi Assault ja tunnelma läsähti sen mukaisesti. Ei edes voitettu täytekakkua, joten menimme muiden oppaiden kanssa lohdutuskaljalle Punikseen eli Punahilkkaan. Paikallinen iloravinteli kuitenkin sulki jo kymmeneltä, joten ei auttanut kuin hiipiä kotiin tien toiselle puolelle. Kiistelimme Harlekiini-kirjoista myöhään yöhön.

Tänään sain vastuutehtävän. Valmistan karjalanpaistia karjalaistytölle. Hirvittää. Onneksi mulla on noin kilometrin pituiset ohjeet. Illalla mennään vielä saunaan ja huomenna pyöräilen Salpalinuja-museolle siivousavuksi ja kuuntelemaan Sota-ajan kirjasensuuriseminaaria.

Maanantaina voisi sitten harkita jopa sitä leipäpuunkin hoitamista, mutta onneksi seuraava vapaapäivä onkin sitten jo tiistaina. Silloin voisi pistäytyä kirjastossa, joka viimein avaa ovensa. Saatan jopa innostua päivittämään useammin kun nettiinkin pääsee jälleen. Nyt istuskelen Pioneerimuseon aulassa ja kulutan häikäilemättä Pioneeriaselajiliiton laajakaistaa.

Kootut selitykset: osat 1-7

En ole päivittänyt käänteitäni useista painavista syistä, esim.

1. Mun piti mutku unohdin.

2. Tein kaikkee muuta. Esimerkiksi tänään vedostin metalligrafiikkaa. Käsi ylös kuka yllättyi.

3. Tein kaikkee muuta, osa 2. Olen vältellyt huomiseen rästiin valmistautumista (Wikitän imagismia viereisellä välilehdellä tätä näppäillessäni, ja koko päivän olen miettinyt, mikä vorticism on suomeksi. Ehdotan kurimismia. Muutenkin tykkään, kun Iso W kuvaa tenttikirjallisuuttani sanoin widely considered to present formidable difficulties to the reader.) keksimällä laajasti muuta sisältöä päiviini. Olen omistanut monia puutarhassa vietettyjä letkeän aurinkoisia iltapäiviä erääseen huipputieteelliseen selvitykseen. Aloitetaan alusta.
Aiemmin keväällä haikailin, josko yrttimaalla voisi olla minttu. Lähin puutarha-auktoriteettini äimisteli: eihän sitä voi edes käyttää mihinkään. Kerroin että voi rommin kanssa käyttää ja limen ja sokerin ja tonicin ja jään ja aurinkoisen päivän. Kun nyt on käynyt niin, että jonkun äiti on nero, on tilanne tällä hetkellä se, että pihalla kasvaa kolmea (3) eri minttua: normilaatua, pensasminttua (isompilehtistä) ja suklaaminttua. Kyllä, suklaaminttua. Sanassa on jotain samalla tavalla vialla kuin rasittavassa termissä "kaveripoika". Ja joo, olen lukenut Suosikkia tenttikirjoilta piilotellessani.
Koen velvollisuudekseni maistella tieteellisen tarkasti läpi, millaisia mojitoja eri lajit tuottavat. Ymmärtänette, ettei keskeneräisen tutkimuksen tuloksia voi paljastaa. Yksinoikeudella voin kuitenkin ilmoittaa, että avustavaa maisteluhenkilökuntaa on rampannut nurkissa kiitettävästi. Huomennakin tulee yksi kanssagrillaaja. Harmi, että aurinko ehti jo jonnekin.

4. Olen löytänyt uudelleen etanapostin ihanuuden. Jollen ole sattunut postittamaan teille mitään, tykkään ehkä muista kavereistani enemmän... Oiskohan näin?

5. Olen seikkaillut polkupyöräni ratsailla (se toimii, se toimii!), ja siinä on vaarallista edes valokuvata, kun ei ole kypärääkään. Ei siis jännittävää kuvamateriaalia. Lupaan pyytää kypärän heti kun menen ens viikolla töihin! En tahdo kuolla nuorena, ainakaan noin epärokuskottavasta syystä.

6. Ainut aihe, josta kiinnostaa puhua, on taidegrafiikka. Onneksi tytöt keksivät, että siitä voi tehdä ihan oman bloginsa, muuten joutuisitte ehkä kuuntelemaan. Se ei olisi nättiä, eikä kivaa.

7. Paskaakos tässä. Minä en ole se; joka on juuri muuttanut yhteen ihan elävän valtiotieteilijän kanssa; jonka retkeillessä mölyapinat hyppivät täydellisissä kaarissa; joka on korviaan myöten sotahistoriassa, perinneruoissa ja pikkupitäjän hydrobic-piirien juoruissa tai jolla on lopultakin tyttöystävä, vaikkei kukaan sitä ensikertomalla uskokaan. Ei mulla ole mitään kerrottavaa, mihinkään. Ikinä. Niinku evah.

Jokin on pahasti vialla, jos mä olen viime aikojen aktiivisin bloggaaja, sanoi neiti, joka käyttää nettiä parvekkeella.

Kukkuu?

Ekojen kertojen suma

Palasin juuri reissulta, joka sisälsi aika monia ekoja kertoja. Tämä listaus antanee osviittaa siitä, mitä kaikkea La Fortunassa tuli nähtyä ja koettua.

Eka kerta Maritin kanssa: Koska muu jengi oli joko rahapulassa tai vuoristokiipeilemässä Chirripólla, lähdettiin norjalaisen ystäväni kanssa kahdestaan reissuun. Ollaan viime kuukaudet oltu kuin paita ja peppu, ja tällä reissulla tuli todettua, että yhteiselo sujuu harvinaisen leppoisasti. Kyllä meidän kelpaa yhdessä lähteä kuukauden road tripille Keski-Amerikkaan. Ainut vaara on, että sorrutaan liikaan luksukseen (lue: ilmastoituihin huoneisiin tai jälkiruokiin) tai unohdetaan omat päämme jonnekin. Lievää hajamielisyyttä on ilmassa. Voitte ehkä kuvitella, millainen tyyppi on kyseessä, jos se on sitä mieltä, että mä oon erityisen käytännönläheinen ja järkevä…

Eka tulivuori: Arenal on melko varmasti ensimmäinen aktiivinen tulivuori, jonka olen elämässäni nähnyt. Tehtiin opastettu kävelyretki kansallispuistoon (niitä perinteisiä otuksia; laiskiaisia, kolibreja ja mölyapinoita) ja sen jälkeen, illankoitteessa, tuijotettiin vuorta niin kauan, että nähtiin laavaa. Ei saatu tallennettua niitä pieniä punaisia pilkkuja vuoren kyljessä valokuviin, mutta kyllä se varmasti oli sitä itseään. Lisäksi vuoren toisen kyljen tuntumaan ilmestyi sateenkaari. Se alkoi olla jo melkein liian idyllistä.

Eka kerta pyörän selässä Costa Ricassa: Viimeisenä päivänä vuokrattiin pyörät ja fillaroitiin katsomaan La Catarata de Fortunaa, läheistä vesiputousta (kuuluu myöskin ekoihin kertoihin, ehkä). Lonely Planetin ohjeistus ”Unless you’re Lance Armstrong, don’t bike here” oli varsin paikkaansa pitävä, mutta välillä täytyy kokeilla omia rajojaan. Ja mikäs sen parempi tapa kuin pyöräillä 6 kilometriä ylämäkeen miesten pyörällä 30 asteen helteessä. Kun päästiin vesiputoukselle, yltä päältä aurinkorasvan, ötökkämyrkyn ja hien sekoituksessa, oltiin melko tyytyväisiä itseemme. Ainakin vaikutettiin huimasti sporttisemmilta kuin kaikki muut turistit, jotka saapuivat putoukselle joko bussilla, mönkijällä tai hevosella. Upeat maisemat ja pulahdus jokeen auttoivat tehokkaasti unohtamaan matkan kärsimykset. Paluumatka, joka sujui noin kolme kertaa nopeammin kuin matka sinne, saikin sitten aikaan seuraavan ekan kerran.

Eka kerta, kun pelkäsin henkeni puolesta pyörän selässä: Kun saapuu jonnekin ylämäkeä, on melko luonnollista, että paluumatka on alamäkeä. Harvinaisen jännittävä kokemus ihmiselle, joka a) on kotoisin hyvin lättänästä maasta, b) ei ole koskaan ajanut pyörällä, jossa ei ole jalkajarruja, c) kieltäytyi reteästi pyörävuokraamon tarjoamasta kypärästä. Munuaiset saivat kyytiä, kun rytyytettiin menemään kilometrejä alamäkeä päällystämättömässä maastossa. Olin melko varma, että multa irtoaa hampaita, ja kädet kipeytyivät, kun jarrua oli pakko painaa koko ajan, niilläkin osuuksilla, kun kuviteltiin olevamme tasaisella maalla. Tunnen aika monta ihmistä, jotka olisivat saaneet siitä aivan uskomattomia kiksejä. Ainakin siihen asti kun alkoi sataa, aurinkorasva valui silmiin, ja niitä pystyi pitämään auki vain yhtä kerrallaan. Syvyysnäön puute tuo huimasti lisää haastetta letkassa pyöräilyyn. Se oli loistoreissu. Lisää tarinoita kerrottavaksi.

Eka kerta kuumassa lähteessä: Eka päivä La Fortunassa oli hemmottelupäivä, ja lähdettiin ökyilemään Baldín kylpylään. Kuinka viehättävää: lauma amerikkalaisia turisteja ja kaksi opiskelijatyttöä, joilla oli varaa tasan yhteen drinkkiin allasbaarissa. Se tuntui väärältä (toisteltiin toisillemme, kuinka meidän siipat todella vihais tätä paikkaa) mutta ah, niin rentouttavalta. Uskon vakaasti, että kuuman lähteen vesi parantaa kaikki vaivat ja kolotukset. Baldíssa oli myös ”sauna”. Niihin ei ikinä kannattais mennä ulkomailla, varsinkaan, jos näkee ulkopuolella varoituskyltin ”Lämpötila 50 astetta. Älä vietä saunassa 15 minuuttia kauempaa.” ja osoittelee sitä nauraen kuin mielipuoli. Oli kylmä, juu. Mutta onneksi altaat oli vähän neljänkymmenen asteen molemmin puoli ja Piña Colada maistui herkulliselta. Ja no, me ei ehkä koskaan saada tarpeeksemme amerikkalaisille turisteille nauramisesta.

Oli aika hyvä viikonloppu.

Panama, Panama, ihana maa...pt. III: San Blas

Panama-saagan päätösosa on antanut odotuttaa itseään…Poistuttiin Panama Citystä aamuneljän aikoihin (hotellin ulkopuolella oli mies tonkimassa roskia; pääteltiin, ettei oltu ihan turvallisimmalla alueella, taas kerran) ja löydettiin itsemme pikkuruiselta lentokentältä. Luultiin ensin tulleemme väärän paikkaan, mutta kun nähtiin odotussali täynnä kuna-heimon perinnepukuihin pukeutuneita naisia, istuuduttiin rauhassa odottamaan lentoa. Vaikka kenttä oli pieni, turvatarkastukset oli silti ihan maailmanluokkaa; kaikki tavarat syynättiin ja jouduin jättämään reppuni ”ruumaan”, joka oli lähinnä lentokoneen takakontti. Päästin pikkuruisessa koneessa ihan lentäjien taakse, joka etenkin laskeutumisvaiheessa oli hilpeää (”Sanni, mä näen kiitoradan, ja se päättyy mereen”). 25 minuutissa oltiin El Porvenirin saarella, jossa ruvettiin vertailemaan eri hotellien tarjouksia. Kaikki majapaikat oli täysihoidolla, koska useimmat saaret on pikkuruisia, eikä esim. ruokakauppoja ja baareja ole. Päädyttiin Nalunegan saarelle, josta sitten tehtiin retkiä ympäröiville saarille. Ennen San Blasia kuvittelin, että matkakirjojen kuvat on taitavasti retusoituja. Ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä pyörsin puheeni: paratiisinomaisia postikorttimaisemia on oikeasti olemassa. Palmuja, valkoista hiekkaa ja kirkkaan turkoosia vettä. Sofia otti nauhalle sen, kun kerroin, että tää oli sen elämän paras idea. Ensimmäisenä päivänä, paluumatkalla Pelican Islandilta kotisaarella, nähtiin kahden delfiinin hyppäävän toistensa ohitse täydellisessä kaaressa, vain muutaman metrin päässä veneestä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton.
Vielä henkeäsalpaavampi päivä oli 25. helmikuuta, jolloin päästiin viettämään heimon itsenäisyyspäivää. Ei voitu uskoa, että meillä oli käynyt niin hyvä tuuri. Cartín saarella oli käynnissä näytelmä, jossa kerrottiin vallankumouksen tapahtumista. Maksoin itseni kipeäksi, että sain valokuvata esitystä ja sitä seuranneita kulkueita, mutta samaa mahdollisuutta en saa toiste. Lisäksi käytiin kuna-museossa, ostettiin perinteisiä mola-käsitöitä ja nähtiin saari, jolle kunat hautaavat vainajansa. Taisi molempien suomalaistyttöjen silmänurkkaan nousta kyynel, kun ohitse kulki perinnevaatteisiin pukeutuneita ihmisiä tanssien ja huutaen: ”Viva la revolución!” Silloin tunsin olevani kaukana kotoa, mutta pelkästään hyvällä tavalla.

"Politiikka paha, kulttuurisivut hyvä"

Mun ei pitäis olla hereillä. Mutta kun pitäisi tiivistää kolmeen minuuttiin noin kymmenen minuuttia nopeaa puhetta ja saada tuntemattomat vielä ymmärtämään artikulaatiotani...

Oon pyöräilly viime viikolla enemmän kuin edellisiin kahteen kesään yhteensä, mikä on paljon, sillä pyöräni hovihuoltaja kävi vasta keskiviikkona... No okei, en edellisinä kesinä hirveästi aktiiveillu.

Ystävilleen ei kannata huutaa. Siitä tulee paha mieli. Lisäksi kämmeneen voi tulla mustelma jos sillä lyö lattiaa...

Oon auttanu taas yhdessä muutossa! Uus kämppä testattiin heti sohvan, telkkaritason ja telkkarin kokoamisen jälkeen kattomalla 300. Olihan siitä edellisestä katselusta jo viikkoja... Oon lisäksi kuulemma ehkä intiaani, sillä perusteella etten kärsi vertigosta eikä mulla kasva parta. Kuulemma.

Jotkut ihmiset vaan osaavat sanoa sen niin paljon minua paremmin

http://blogit.hs.fi/paavo/

Reggaeton on seksiä pystyasennossa

Ja vaatteet päällä. Koska nyt vasta tajusin, että kyllähän seksiäkin voi harrastaa pystyasennossa. No niin...
Kun on aivan liian monen viikon ajan analysoinyt henkilöitä, joka ovat olemassa vain paperilla, ja sitten päättää skandinaavivoimin lähteä "oikein kunnolla tuulettumaan", pitäisi tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Ja jos ensimmäisen kahden drinkin aikana siirrytään jo puheenaiheisiin "Mä olin kerran sellasen tyypin kanssa, jolla oli siis aivan sairaan pieni...", niin sen jo jotenkin tietää, että seuraavasta aamusta tulee kaikkea muuta kuin miellyttävä.
Päädyttiin El Puebloon, paikallisen bilekansan pyhättöön. Pyörrän kaikki pahat puheeni Helsingin baareista ja totean, että tuollaista lihatiskiä en ole koskaan eläissäni nähnyt. Suotavaa olisi, etten näkisi jatkossakaan. Miehiä oli varmaankin kolme kertaa enemmän kuin naisia, ja niiden katseet ja tanssityyli jätti harvinaisen vähän arvailun varaan (ehkä muistatte sen Sinkkuelämää-jakson, jossa se best man saa lempinimen "Jack Rabbit"). Kun tuollaiseen paikkaan sitten pölähtää neljä pohjoismaalaista tyttöä, niin voimakeinoja saa käyttää, jos meinaa saada jonkinlaisen rauhan. Ja siinä tungoksessa se olisi liikaa pyydetty.
Että on nyt sitten koettu "paikallista kulttuuria". Ja pizzaa tekisi mieli, mutta ei tohon säähän lähde hullukaan. Eikä niillä kuitenkaan ole Dr. Oetkeriä.