It's the Final...

Yksitoista reikää hampaissani, vietän koko joulukuun tuntemattomien ihmisten näpit suussani siis.

Kymmenen päivää syysmyrskyretkeen, eli siihen, kun pääsen tyttöjen kanssa ulkosaaristoon
syömään, nukkumaan ja pakenemaan.

Yhdeksän joulutorttua, kolme jokaiselle, eväänä automatkalla Hämeenlinnaan ja takaisin, Kuutin näyttely oli nähtävä.

Kahdeksan tekstiviestiä, joita en ole jaksanut lukea, puhelimen vilkaisukin hirvittää. Ryhdistäydyn kyllä, pian, lupaan.

07, niiden oppilaiden vuosikurssi, joille menen taas sijaistamaan. Mistä lähtien lukioon on päästetty lapsia?

Kuusi keskeneräistä kuparilaattaa eri syövytysvaiheissa, aivo nyrjähtää, yritän muistaa, kauanko tuo oli jo ja kauanko tämä on vielä.

Viisi eri lajia piirakkaa leivottavana, koska kolme on nössöille. Sulatetun vaniljajäätelön käyttö maitotiivisteen tilalla on vähintään epäilyttävää, mutta olkaapas siellä, kyllä siitä jotain tulee.

Neljä tuntia siihen, kun pitäisi olla töissä, mutta kuka tässä nukkumaan ehtii, kun on joulukorttilaattoja syövytettävänä.

Kolme yötä kurpitsajuhlaan, mun naamiaisasuni on vielä vähän kesken.

Kaksi kuukautta (ja kahdeksan päivää) siihen, kun voin hyräillä Counting Crowsin biisiä Holiday In Spain (well happy New Year's baby, we could probably fix it if we cleaned it up all day, or we could simply pack our bags, and catch a plane to Barcelona cause this city's a drag) matkalla lentokentälle.

Yhdennäköisyys Jutta Urpilaiseen on hämmästyttävä, siis siinä yhdessä piirustuksessa, jonka löysin tänään ja ripustin autotallin oveen. En tiedä, koska se on tehty ja onko se omani vai siskon, mutta ei sen katselusta ainakaan huonolle tuulelle tule.

Henkinen erektio, osa n

Asensin juuri itselleni internetin, ja kuten huomaatte, se pyörii sittenkin. Mussa on enemmän munaa kuin koko Otaniemessä yhteensä.
Jään nyt nauttimaan tästä suuresta saavutuksesta, röyhtäilemään ja kuopimaan haaroväliäni...Tai ehkä en.
Päivityksiä kadonneiden ties kuinka monen viikon ajalta seurannee hyvinkin pian.
Haaga kiittää ja kuittaa.

Ei vieläkään mitään uutta

Tällä viikolla taiteen tekemiseen on elimellisesti liittynyt laattojen yli hyppykeppihyppelyä ja kirveellä rikkomista, (tässä oli kysymys enemmän terapeuttisista kuin taiteellisista arvoista, myönnettäköön) sarjavedostusta, aikataulupohdistaa, kiusauksen vastustamista, kun huvittaisi hankkia lentolippuja nyt heti heti nyt (Janne, mitens sun pirtaan sopisi tasan viikkoa myöhemmät päivät meidän osalta?), sokeria (MISSÄ OLIN MINÄ KUN TÄTÄ IHMETELTIIN KOULUSSA: VETEEN LIUKENEE IHAN VITUSTI SOKRUA ENNEN KU SE ON KYLLÄISTÄ, SIIS OIKEESTI PALJON!), suolaa (toivottavasti, jos se onnistuu), puita, kirjoja, ja muutakin tärkeää ja hauskaa.

Leivoin maailman rumimpia karjalanpiirakoita (kas näin: kun kotoa löytyy vain karkeita ruisjauhoja. Sitä ei saa kaulittua fiksusti millään ja sitten se hajoaa kun sitä taittelee...), lisäksi opin äitini kokkaussalaisuuden: kun se haluaa käyttää esimerkiksi aurajuustoa johonkin ruokaan, se ostaa kaksi palaa ja piilottaa niistä toisen vihanneslaatikon pohjalle. Tällä tavoin tuhoan vain sen toisen, joka on näkösällä.

Leikin kuparilla, jonka tajusin just olevan suurempi kuin yksikään aiemmin käyttämäni. Jänskättää.

Ps. Voisko joku käydä Turussa auttamassa Annea teknisissä asioissa, jotta saisin taas kuulla, mitä sinne päin Suomea kuuluu?

Lapset!

Olen haaveillut merille karkaamisesta. Vielä melkein kuukausi syysmyrskyretkeen. Hyisiä tuulenpuuskia, kallioilla kiipeilyä, kaivoveteen keitettyä pannukahvia, saaristolaisleipää, rommitotia, korppuja, villapaitoja, lisää villapaitoja, retkikeitin, reittivene, merirosvopuhetta.

Olen harkinnut, josko Turkuun pääseminen riittäisi, noin alkuun. Sielu on hiukan eheytynyt jo autotallissa vietettyjen vuoroääneenlukemissessioiden kautta (sivu 68!), mutta vielä riittäisi pientä hiusmurtumaa, saa tilkitä. Haluan nähdä kaikki uudehkot kodit, haistella uusien oloutumisien jäljet nurkista. Haluan harhailla kaupungissa jossa ei voi eksyä, siunattu ruutukaava. Haluan ikuisen sunnuntain maahan. Kotitekoista pastaa, leivänleivontaopastusta, ruoan obsessiivista valokuvausta, akateemisessa idyllissä paistattelua, sillalla seisoskelua pimeässä, punaviintä kellaribaarissa, aamukahvitteluita, kiehnäävä karvapallo, tyttöelämä.

Haluan testata erään haagalaisyksiön keittiötä, ehdotan joululeivonnaisia, pikimmiten. Viikunoita, rusinoita, lehtitaikinaa, glögikauden korkkaus, villasukkia ja syyskävelyitä.

Lyhyellä tähtäimellä joudun tyytymään siihen mitä minulla on, mutta onneksi se on juuri sitä, mitä kuitenkin eniten kaipaan: pieni lämmin tila täynnä kaikenlaista roinaa, josta osa on mielelleni elintärkeää: rakas, rakas autotalli. Suurehkoa kuparipeltiä, ehdotonta akvatintaa, pelotonta viivaa, kädessäasuva piirrin, rapea skissipaperi, hymyilyttäviä sanoja maisteltaviksi, mustiksi pinttyneet kädet, kirjanomistajan merkkejä, peilikuvakirjoitusta.

ÄRRRRÖÖÄÄÄRRGGHHH!!!

(Kuva: Sallmén Eljas, Kaleva.plus)

One Night At 'Fico's

Laitoin uusia kuvia nettiin ja ajattelin ilmoittaa niistä myös täällä.

Muutamia maistiaisia:

Loput löytyy täältä

Mites muuten. Oulun aurinko on hymyillyt minulle odottamattoman suotuisasti. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti (tai no, palavat fuusiovoimalla käyvät taivaankappaleet harvoin "hymyilevät"). Oulussa on alkanut taas olemaan hauskaa. Yhdet kotibileet on jo ehditty järjestää (teemalla "Uus-Karjalaiset kotibileet", jossa oli kutsussa suursuomesta tuijottava Matlock) ja muissakin riennoissa on alkushokissa juostu. Nyt on elämä rauhoittunut ja koulutyö alkanut. Käänteinen joulu tai jotain.
Olen rakentanut yhden kirkon ja nyt alkaa hotellin perusideat hahmottumaan. Muuten yritän saada rästi- ja graafikonhommia tehtyä mahdollisuuksien mukaan. Huominen on kuitenkin pyhitetty Zombikävelylle!! Jee. Aion mennä skeittarizombina. Siitä tulee siistiä.

Terveisiä etelään. Pitäkää itsestänne huolta.

Ihan samaa mieltä!

Aino kuulostaa ihan multa. Oon meinaan soitellut taas pariinkiin eri asiakastukeen töistä tänään, että miksi teidän masiinat ei toimi s**tana. Ja ei, mua ei kiinnosta kuunnella nauhalta, milloin te ootte vastaamassa puhelimeen, vastatkaa vaan suoraan, kiitos!

Ja tajusin, että paras ystävämme verovirasto taitaa kolkutella kohta ovelle jollen tee jotain. Tulorajat paukkuu ja mä oon taas vaan istunut jauhamassa p**kaa poikain kanssa. Kummallisista asioista nekin tässä kaupungissa maksaa palkkaa. Vähän liiankin kanssa tosin, täytyy hankkia uus verokortti loppuvuodeksi jos karhu sellaisen suo.

Kelaakin muistin tänään: pitäkää tukenne, pyyhin niillä p**seeni!

Oon vissiin sen pienen viikonloppuloman tarpeessa... Kuka muukin on, käsi ylös?!