Apua! Kevät! Elämä!

On seuraava päivä.

Istun kantabaarin tiskillä juomassa tasoittavaa lonkeroa tai kolmatta, ja pohdin sitä, että huomenna pitäisi olla töissä, ja selviytyäkin kai täytynee, joskus. Onneksi nyt on sarjalippujen vanhenemissesonki, ja kaverit soittelee leffaan jatkuvasti, siellä voi koomata samalla kun Clint murisee.

Olen uponnut jokakeväiseen tairekuplaani, sivuuttanut pikaisesti perinteisen juustodippikoomani, palauttanut sitten ennakkotehtäväni ja vironnut hetkellisesti, ahdistunut uudestaan, tehnyt uusia töitä paljon, nopeasti, pari aika hyvääkin, opetellut sen sanomista ääneen, että ite tykkään, ollut hetkellisesti varma. Olen vieraillut kivipainotyöhuoneella ja halunnut halunnut halunnut, halunnut elämän, jossa rasvaliiduilla, malesialaisilla pyyhekumeilla ja litokivillä on sijansa, myynyt töitäni ja saanut maksun kirjekuoressa pieninä seteleinä, mikä vahvistaa eräitä mafiosoteorioita, keksinyt seuraavia töitä niin paljon, etten ikinä ehdi toteuttaa.

Olen myös piirtänyt rotan 170 ihmiseen yhden illan aikana, ja pohtinut, täyttääkö tämä autotallityttöjen yhteisen uudenvuodenlupauksen, joka vannoi, ettei exlibristen piilottelu kirjojen väliin jää vuoden oudoimmaksi teoksi.

Olen ollut onnellinen, hymyillyt auringolle, juonut kaljaa, leiponut keväisesti ja itkien kiroillut sitä, etten ilmeisesti saakaan kaikkea haluamaani helposti. Jos joku teistä tietää neljälle ihan parhaalle tytölle sopivasta vuokra-asunnosta Helsingin kantakaupungissa tai hyviä vinkkejä akatemian hakutöiden valintaan, soittakaa vuorokaudenajasta riippumatta. Luultavasti en vastaa, sillä olen kaikkina vuorokauden aikoina auotallissa syövyttelemässä.

Olen rakastanut taidegrafiikkaa enemmän kuin itseäni, pehmeäpohjaa siskonani, akvatintaa rakastajanani, mezzotintaa, litografiaa idoleinani, kuvien nimet ovat tulleet vaivatta luokseni, ja hetkittäin, ihan joskus, olen ollut niin varma, että se on sattunut.

Ps. kattokaa.