Seisoskelin lauttalaiturilla illan hämärtyessä. Autojen ajovalojen loisteessa erotin lähestyvän aluksen. Mannerta evakuoitiin vielä nimettömän vaaran uhatessa. Takana jonottavissa autoissa panikoitiin ja painettiin kaasua. Etummaiset autot suistuivat mereen.
Pakenin rantatalojen taakse ja tapasin Loviisa-nimisen pikkutytön, joka maalasi kasvoni mutaväreillä. Tytön äiti huusi lapsensa takaisin autoletkaan.
Käännyin ympäri ja takaani avautui englantilainen puutarha linnoineen. Kävelin pitkin polkuja ja löysin isäni tutkimasta tuulimyllyjä. Jatkoimme yhdessä puutarhan kellariin. Inferno-kuvaelman tuliefektit polttivat vanhoja kirkkopatsaita.
Käännyin taas ja löysin itseni sisustustarvikekaupasta S:n ja P:n kanssa. S osti karkkia ja sai ilmaiseksi suklaapatukoita. P jonotti ikuisessa jonossa kynttilälyhty sylissään. Odotellessani mutustelin suklaata ja tutkin häkkiin suljettua lintua. Siipien iskut kaltereita vasten kaikuivat korvissani.
Siipien iskut? Kalterit?
Tässä huoneessa on lintu! Ei saatana!
Heräsin ja ponkaisin nurkkaan. Yhä puoliksi unessa yritin tihrustaa likinäköisillä silmilläni hämärässä huonessa.
Ok, rauha. Ei lintuja huoneessa. Mutta siiveniskut kuuluvat yhä... Olenko tulossa hulluksi? Uneksinko yhä?
Totuus iski vähintään eurorekan voimalla. SE ON TAKASSA!
Noin kahdessa sekunnissa olin Idan huoneessa. Ihan turha selittää, ettei takkaan mahdu pikkutirppaa suurempaa siivekästä, eivätkä suomalaiset lajikkeet erityisen vaarallisia ole. Olin täysin kyvytön kävelemään huoneeseeni ja suuntaamaan taskulampun valokiilan sen helvetin olennon keltaisiin mulkosilmiin. Ei, ei ja ei.
Pysykööt siellä. Minä nukun muualla. Muutamme huomenna. Ongelma ratkaistu.
YÄK.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti