Päiväni Ainona

Olen pentuvahtina. Yritän tässä opettaa siskoni kaksikuiselle pikkukoiralle uutta käskyä: Älä kävele näppiksellä kun Aino-täti kirjoittaa.

Edistyn. Morten on siirtynyt nuolemaan farkkujani, ja minulla on hetki aikaa kertoa, kuinka kummaa Espoosta nyt kajahtaa. Heräsin tänään määrätietoiseen jysähtelyyn. Joku hyppi katolla, tahallaan. Mietin, olisiko äiti siellä jumissa (se ei tappijaloillaan pääse eri tasoisilta katoilta toisille), mutta sitten ajattelin, ettei äitini ole vielä niin dementoitunut, että kiipeilisi arkiaamuna katolla ilman puhelinta tai koroketta, eikä edes tajuaisi huutaa.

Koska en ollut vielä saanut aamukahviani, en kokenut minkäänlaista tarvetta lähteä selvittämään asiaa, mutta asia koki tarpeen tulla selventymään: joku setä soitti ovikelloa, ja kertoi, että mun eno oli lähettänyt ne tekemään jotain meidän katolla. Tämä olisi kuulostanut oudolta tarinalta, jollei setä olisi puhunut ilmiselvällä Perttelin murteella. Siispä se oli ilmiselvästi joku jonka mun eno oli lähettänyt!

Täältä jatkan leikkimään taas kuvisopea murkkuikäisille ja sitten kantabaarin pikkujouluihin - onkohan pukki yhtä päissään kuin viime vuonna? Onkohan Saaralla se pikkutuhma tonttuasu, jota olemme hartaasti toivoneet?

Lisäksi olen ehtinyt tänään jo leipoa, käydä hammaslääkärissä ja tehdä joulusiivon eräälle lähinaapuruston eläkeläiselle. Eikä ole kuin iltapäivä! I rule!

Shh... Morten nukkuu. En voi liikkua, koska sitten se kuulemma herää. Se ei nuku yksin. Äsken yritin siirtää sen viereiselle tuolille, mutta se kömpii koko ajan takaisin syliin. Mun pitää kuulemma hämätä sitä laittamalla sen viereen villasukka, jossa on pullollinen lämmintä vettä, jos haluan omaa aikaa.