perjantai 30. toukokuuta 2008

museokadulla hiprakassa

Helou helou. Olen kinder-yllätys. Emilia, Aino ja Anne on kokoontuneet Residence Museokadulle keitolle. Palataan taas!

Kaakkoiskulma

Tää karavaani läks nyte.

Seuraavat yhteyden otot Miehikkälän suuntaan, kiitoksia. Puhelinnumerona vanha tuttu.

Vapaapäiviä riittää, joten jos kaipaatte läsnäoloani jossakin tämän kesän aikana, se todennäköisesti onnistuu hyvällä suunnittella. Samoin itärajan tuntumaan Kaakkoiskulmalle ovat kaikki tervetulleita.

Oleskelen internet-maailmassa seuraavan kerran luultavasti tiistaina.

tiistai 27. toukokuuta 2008

Espoolaisten perhetyttöjen kosto

Ei, minulla ei ole vieläkään uusia puheenaiheita. Olemme aloittaneet ihastuttavan porvarilliset grafiikkateekutsut seurassa, josta 80 prosenttia nosti kätensä ilmaan vastauksena kysymykseen "Kuka on opetettu siihen, että ruoka kuuluu hankkia vaan Stokkan herkusta?" Kesän taidekokouksista ollaan täällä pääkaupunkiseudun villissä lännessä niin vinkeinä, että ystäväni sanoi perjantaina "kunpa olis jo maanantai". Ja se on aika innostunutta, sanoisin.

Maailmanvalloitus jatkuu taas ensi viikolla. Siihen asti syövyttelen metallilevyjä keskenäni. Mielenterveys kiittää siitä, että lopulta joku tajuaa mistä puhun, eikä nukahda seisaalteen heti kun mainitsen hartsin ja tarlataanin. On kivaa, muusta en aio vähään aikaan välittää!

Kaikki tämä uho siitä huolimatta, että olen huomannut piirtäväni kuin tyttö. Se on kuulemma hyväksyttävää sillä perusteella, etten toisaalta väännä kättä kuin tyttö, siis kuulemma.

Tänään pitää vielä kokeilla rautakloridin kaatamista alumiinille. Siitä tulee savua, väittää lähteeni. Lähteeni on entinen sykkiläinen, nykyinen postityöntekijä, ja näinollen erinomainen metalligrafiikka-auktoriteetti.

Viikonlopun leikin mökillä, onkimassa saaliitta ja lukemassa pakotta, osin samanaikaisesti. Puhelin jäi aidon vahingon kautta kaupunkiin, vaikkei kukaan uskokaan, ettei vahinko ollut tarkoitus. Teki hyvää sekin.

Lisäksi olen istuttanut minttua. Mojitokesä alkaa än, yy, tee...

torstai 22. toukokuuta 2008

Metal!

Kunnioittaakseni viisuedustajiamme olen hankkinut käsiini arviolta kolmekymmentä neliömetriä metallilevyä, joista aion nyt rakentaa... eikun hetkinen.

Autotallin sohvan takaa pilkistää noin 40 kappaletta 1000mmx750mm offset-levyjä, suomeksi siis vitusti alumiinipeltiä. Yksi levyistä on jostain käsittämättömästä syystä täysin violetti ja hieno kuin mikä. Niistä syntynee carborundum ja monotypia jos toinenkin. Minä pidän tuntemattomista ihmisistä, jotka suhtautuvat suopeasti siihen, että ängen häiritsemään heidän työpäiväänsä ja jotka kiltisti pakkaavat ja ilmaiseksi pois antavat minulle kovin käyttökelpoista materiaalia.

Meen syömään keksitaikinaa ja luonnostelemaan. Hyviä keksireseptejä otetaan edelleen vastaan.

Ps. Oikein hävettää, kuinka kauan kesti tehdä uusi otsikko, jossa neiti Hkikin on edustettuna. Toisaalta, ei se kai ole missään julistettu, että askarteluosasto on automaattisesti mun vastuullani? Eihän? Hei? Oottekste siellä?

Living in limbo

Tällä hetkellä olen ammatiltani seuralainen. Kun isälle kävi kutsu kertausharjoituksiin Lahden armaaseen Hennalaan (Suomen kolmanneksi suurimmat vankileirit 1919) pakattiin mukaan myös tämä matkamankka ruoka (-ja kosmetiikka, vaikkei isä sitä tiennytkään)palkalla. Suomen Sikako oli Al Capone-tunnelmaltaan varsin vaisu. Torilla myytiin vain piirakoita ja perunoita. Kaunis vanha Ristinkirkko, jossa isoukkini toimi suntioni on purettu ja paikalle säädetty uskomattoman ruma tiilihökötys. Kertoo hyvin paljon 70-luvusta se. Historiallisesta museosta löytyi aina yhtä ajankohtainen ;o( Sisällisota näyttely ja Askon huonekaluja. Irrallista. Mutta kaupungista sai John Friedanin tuotteita, joten ei tullut hukkareissu tästäkään.

Huonoja puolia kotona asumisessa on mm. se, että nyt tulee tuijoteltua telkkua kuin uutta porttia. Hirveällä intensiteetillä ja valtavan ihmetyksen vallassa. Hyviä puolia mm. astianpesukone, joka tiskaa astiat samalla kun... noh... tuijotan sitä pahuksen telkkaria. Toisaalta nettiaddiktioni on vähentynyt. Antiikkinen kotikone ja epäergonominen työasento (siis sellainen ergonominen, jossa ei voi löhötä) takaavat vain lyhyet vierailut.
Lisää ihasteltavaa löytyy toimivasta pesukoneesta ja täydestä jääkaapista. Myös toinen suu popsimaan pois valmistamiani ruokia on tervetullut. Yksin on tylsä kokata. Ja tämä ekstrasuu keittää myös kahvit jälkikäteen.


Kivaa on myös puutarha, jossa on kaiken sorttista rehua ja kukkasta Firenzen kivimaisemaan tottuneelle. Lisäksi ulos pääsee istuskelemaan ja juomaan iltapäiväkahveja. Mutta puutarhanhoidosta en tykkää. Saa ruoho kasvaa ja kaikenmaailman kukat kukkia ihan rauhassa. Onneksi loppuperheeni on innostunut tämmöisistä riipimis ja nyhjäystouhuista. Itse hyväksyn vain yrttien kasvatuksen. Loppu maa-alan saisi minun puolestani vetää japanilaiseksi kivipuutarhaksi aka kivisepeliksi. Tätä filosofiaa olen menestyksekkäästi toteuttanut mökillämme hoitooni annetuilla palstoilla.

Myös kylpyammeesta tykkään. Siinä voi loikoilla ja lillua, pestä pyykkiä, harrastaa luovaa askartelua tai vaan suihkutella rauhassa ilman vakavaa vesivahinkouhkaa. Lisäksi sinne voi upottaa kaikenlaisia ilmaisnäytemöhniä ja tehdä kokeita niiden vaikutuksella ihoon ja yleisilmeeseen. Toistaiseksi ei mitään vavahduttavaa. Ammeeseen myös pääsee helposti eikä tarvitse pelätä eksyvänsä kylppärissä ilman silmälaseja. Purkit ja putelitkin säilyvät näppärästi reunalla.
Elämä välitilassa käy tylsäksi. Odotan jo innolla muuttoa.

Tytöt on parhaita

Tiedätteks mitä? Nti Espoolla on hyppykeppiolo. Tällä kertaa tilanne ei liity siihen, että satun omistamaan ihan oikean pogo-stikin (ja votkaa, yhteensä siis juomapelin), vaan kyse on luonteeltaan henkisemmästä hyppykepistä, siitä sisäisestä, joka pakottaa pomppimaan paikallaan tasajalkaa silloin, kun on hyvien tyyppien kanssa yhteen ääneen samaa mieltä ja keksii jotain ihan nerokasta ja tietää jo valmiiksi että muut innostuvat kun sanoo sen ääneen muttei meinaa löytää sanoja sitten millään ja ja. Ja hei hei hei hei sit me voitas kans tehdä se sellanen tiedättekste! Kun verbaliikka ei pysy perässä, on turvauduttava ponnistusvoimaan.

Olen tehnyt keskipitkän kantomatkan suurisuuntaisia suunnitelmia kivojen ihmisten kanssa. Suunnitelmiin liittyy metallihiekkaa, maanantai-iltoja, Länsi-Teisko ja laatikollinen pieniä, värikkäitä pleksinäytteitä. Niin ja maailmanvalloitus taisi tulla mukaan keskusteluun jossain vaiheessa. Ihmiset, jotka pitävät asioista joista minäkin pidän (siihen listaan ei valitettavasti kuulu sen paree MM-lätkä kuin Euroviisutkaan) ovat saaneet uskoni ihmiskuntaan hetkellisesti palautumaan. Luvassa ensi viikolla: tavanomaista kyynisyyttä, misantropiaa, lakoniaa. Tai toivottavasti ei sittenkään.

Tässä ei nyt taida olla päätä eikä häntää.

Se johtuu vain siitä, etten kykene keskittymään kokonaisen virkkeen vertaa. Hypityttää. Noin kahdeksan tunnin kuluttua käyn hakemassa käytettyjä offset-peltejä eräältä painotalolta Vallilasta. Lisäksi on etsittävä hyviä keksireseptejä. Nimenomaan keksi-, muut leivonnaiset eivät nyt auta yhtään. Tässä on kyse eräänlaisesta hyvin tiukasta kulinaristisesta estetiikkanormistosta, ja keksit ovat ainoa hyväksyttävä ratkaisu.

Hyvä päivä. Huomennakaan ei ole huono. Huomenna on leipomispäivä, lukemispäivä, piirtämispäivä ja grillauspäivä.

tiistai 20. toukokuuta 2008

Eurovision 2008

Mä nyt kirjoitan näistä hiukan. Silläkin uhalla, ettei kukaan enää koskaan suostu puhumaan mulle.

Ensiksi: miksei kukaan kertonut mulle, että meitä edustaa Teräsbetoni? Meni iltasiiderit parketille. Vähän samalla tavalla kansanpetturiolo kuin viime viikolla lentokoneessa kun tajusin, et ei piru, nytkö ne sitä mm-kiekkoa pelaa. Mutta hei, plussaa bikinityttöjen nollatoleranssista ja öljytyistä mieskehoista.

Toiseksi: miksi näitä mielikuvituskieliä? Kun on niin suurella vaivalle kehitetty nämä nykyisetkin? Eikä niitäkään enää/vielä kukaan puhu.

Kolmanneksi: Yliyrittämistä, häh! Näitä venäläisiä oligarkkeja. Kun sitä rahaa on niin, hei, kulutetaan. Pistetään lavalle isoin tähtemme ja hankitaan Timbaland tuottamaan. Ja sitten vielä huippuviulisti vinguttamaan Stradivariustaan. Ja eikös sulla ole Blushenkon puhelinnumero? Se vois niinku tanssia siin lavalla... Ja hei, otetaanko se Madonnan-typykkä keittämään kahvia kun ei sille enää muuta paikkaa löydy...

Neljänneksi: kuka päästi Donatella Versacen lavalle? Ja kuka suostutteli Helena Bonham-Carterin tähän farssiin?

Viidenneksi: Pleeez, Shakira-vaikutteet on niiin lääst year!

Kuudenneksi: Laulava kalkkuna? Ihan pop, koska olen samaa mieltä kaimani herra elokuvakriitikon kanssa, ettei myötähäpeä voi tuntea kuin inhimillisiä olentoja kohtaan. Mutta tää post-ironiakin on jo niin tuutausarin alkua että...

Seitsemänneksi: ... tai antaa olla, mä meen jatkamaan katsomista.

Hukuttaudun Lahteen

Aino teki mulle sitten oharit maanantaina. Ei viestiä, ei puheluita, ja vielä Emilian-päivänä. Eikä kukaan turkulaisista vastaa kyselyihini tapaamisajoista ja yöpaikoista. Kuinka surkeaa!

Olen hylkiö.

Lohduttaudun tekemällä päivätripin Lahteen. En olekaan käynyt siellä sitten Kaarina-tädin uurnanlaskutilaisuuden jälkeen. Puhutaan suurinpiirtein 90-luvun viimeisistä vuosista.

Olen myös onnistunut hukkaamaan laturini (yksi per muutto! ensimmäinen meni välillä turku-klaukkala, seuraava klaukkala-firenze ja nyt jälleen firenze-klaukkala, en viitsi ostaa uutta voidakseni hukata sen välille klaukkala-miehikkälä. kaikkia traditioita ei tarvitse jatkaa), opintopaperini, talvitakkini, sandaalini ja aurinkolasini. Kaikki olen myös löytänyt, paitsi laturia, jonka löysin ja hukkasin uudelleen. Yhä hukassa.

perjantai 16. toukokuuta 2008

Voi pyhä jysäys

Mä taisin juuri luvata, että luen luokassa Kalevalaa ääneen. Se proffa tuijotti niillä suklaasilmillään, en mä voinut sille mitään! Sedälle vain juolahti mieleen, jos mulla, ”por casualidad” olis Kalevala mukanani (no totta kai! eihän se paina kuin muutaman kilon!). Teos ilmeisesti kiehtoo sitä kovasti. Mä hämmennyin niin paljon siitä, että joku tietää, mikä Kalevala on, että lupauduin etsimään pätkiä netistä ja lähettämään sille Rajattoman musiikkia. Tässä sitä taas ollaan. Mä mikään lausuja ole. Perkele. Siinä niille suomalaista kansanperinnettä.

”Sanni, estás en el estado de papaya verde”

Istuttiin iltaa Marían syntymäpäivänä ja jotenkin kummasti puheet kääntyi navanalusseudulle (ei todellakaan mun aloitteesta). Koska tällä elämänalueella saattaa juuri nyt esiintyä lievää turhautumista, tokaisin pojille, ettei mulla varsinaisesti ole minkäänlaista tarvetta puhua seksistä. Ne veti omat johtopäätöksensä ja selitti mulle yhdessä tuumin, mitä tarkoittaa ”raaka papaija-vaihe”: kun raakaa papaijaa silittää, niin siitä vuotaa valkoista nestettä. Kiitos Maulle, Stevelle ja Mongelle tästä viehättävästä mielikuvasta.
Kun nyt tähän hedelmätematiikkaan päästiin, niin pitää leveillä ihan vähän: täällä on tällä hetkellä käynnissä ainakin mango-, papaija- ja avokadokausi. Hajotkaa parsoihinne.

¡Besitos! - ¿pero cuántos?

Kenellekään ei liene epäselvää se, että mun mielestä tervehdyssuukot ovat mitä ihanin tapa. Itse asiassa, nykyään muita pohjoismaalaisia tavatessa tulee kummallinen olo: Mitä? Pitäiskö tässä nyt ruveta ihan kylmiltään rupattelemaan ilman mitään rituaaleja? ¡Qué barbaridad! Mutta sitten, kun alkaa pohtia suukkojen määrää, niin alkaa jo kaivata taitoja korkeamman tason matematiikassa.Ticot suukottaa aina vain kerran, vasemmalle poskelle, samoin espanjalaiset. Ranskalaisten kanssa suukotetaan kaksi kertaa (tää on aivan lyömätön tunnistuskeino, jos sattuu olemaan epävarma henkilön alkuperästä). Ortodoksi-ihmisten, eli esimerkiksi äidin ja Sonjan kanssa taas pitää suukottaa kolme kertaa. Etenkin vaihtaribileissä joutuu välillä ihan miettimään, mitä moodia minkäkin henkilön kanssa käytetään. Saattaa nimittäin tulla noloja tilanteita, jos vaikuttaa kovin innokkaalta pussailemaan enemmän kuin lakisääteisen määrän verran. Tule apuun, Kaarina Suonperä!

torstai 15. toukokuuta 2008

tiistai 13. toukokuuta 2008

Laskutoimituksia

Olen kyllä humanisti ja siten myönnän kyvyttömyyteni matemaattisilla taistelukentillä. Mutta minunkin vähäisillä ynnäämislahjoillani ymmärrän olevani pulassa. Jälleen kerran.

Kenkiä 4 kg
Vaatteita 15 kg
Paperitavaraa 15 kg
Elektroniikka 5 kg
Kosmetiikkaa 2 kg

Lentokoneen matkatavararajoitukset 20 kg ruumaan ja 8 käsimatkatavaroihin.

Että jaa.

--

"Finished with my woman cause she couldnt help me with my mind
People think Im insane because I am browning all the time
All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think Ill lose my mind if I dont find something to pacify"

--

edit. Hah, kipittelin pääpostilaitoksella ja sain kuin sainkin pintapostilomakkeen. Vaikka toinen posti väitti, ettei sellaisia enää lähetetä. Että näin Italiassa. Listasta pyyhkiytyy siis pois 15 kg paperitavaraa, joka Italian postin tuntien saapuu Suomeen ehkä kesän lopulla. Mutta siiheen kuuluu vakuutus, joten paras olisi saapua. Muuten ajan koko lafkan konkurssiin.
Kyllä humanistikin saa nämä laskut onnistumaan.

maanantai 12. toukokuuta 2008

Löytöretkiä Itä-Helsingissä

Puhutaanpas nyt sitten elämän hyvistä puolista.

Aloitin kesän virallisesti vapun jälkeisenä viikonloppuna käymällä lintsillä miehen kanssa. Hauskaa oli, lämmintä ja kesäistä eikä liikaa ihmisiä, vaikka yllättävän paljon silti ajankohtaan nähden. 5h laitteissa kieppumisen jälkeen mentiin kotiin katsomaan leffaa ja nukkumaan pitkät yöunet. Tosin toi leffan katsominen ja pitkät yöunet on aika yleistä meidän nykyisille viikonlopuille (todettu molemmat, että baarissa käyntiä = juomista vois vähentää).

Olen otsikon mukaisesti käyttänyt aurinkoiset päivät hyväkseni ja löytöretkeillyt asuinalueellani. Kuka olisi uskonut, miten älyttömän kauniita alueita merellisestä Itä-Helsingistä löytyy? Kivinokka, Herttoniemen kartanonpuisto, Viikin/Länsi-Herttoniemen metsä ja viimeisimpänä tuttavuutena juuri äsken Marjaniemi. Sitten jos mulla joskus on tilaisuus niin Marjaniemessä mä haluan asua (mihin humanistilla tuskin tulee koskaan olemaan varaa, mutta elättelen toiveita, että mies maksaa). Poskettoman kauniita taloja ja pihoja, joista melkein kaikista meri/saaristonäköala. Hiljaista kuin haudassa jos ei lintuja oteta huomioon.

Myös kesätyöt ovat lähteneet mukavasti käyntiin. Työkaverit ovat mukavia, työ on (vielä nyt kun sesonki ei ole päällä) leppoisaa ja mukavaa. Leirintäalueen respaan ei aurinko paista, mutta suklaata tai muuta karkkia sieltä löytyy joka päivä (miksei muissa työpaikoissa ole tällaista yhteismakeispöytää? Käsittämätöntä). Vielä on vähän opettelua jäljellä, mutta harvinaisen kärsivälliset työkaverit kyllä ovat hyviä opettajia.

Ai niin, ja mä olen kesälomalla.

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Pilvisten päivien tarinoita

"There have to be clouds for there to be silver linings." Emily Potter. Ja tää päivä on sit yks hitonmoinen hopeareunus. Kaikki hyvin ja kivaa.

Eilinen kului paranoiassa. Tila saavutetaan katsomalla liikaa italialaista telkkaria, lukemalla liikaa suomalaista sotahistoriaa ja kuuntelemalla liikaa ympäristön ääniä. Toisin sanoen "lie-in"-päivät eivät ole hyväksi sielulle. Telkkarissa myytiin hytkytin rasvanpolttajia, ihme dustereita, ennustuksia ja sormuksia. Väliin sai uutisia ja Kimi Räikköstä ajamassa "You just too good to be true":n tahtiin. Taas 3+1 kuollut auto-onnettomuuksissa viime viikon aikana. Kaksi lasta.

Sais saatana jo se vuokraisäntä tulla. Muuten jätän pöydälle lapun et Sisso baby, was fun! ja viereen vuokrarahat. Sitä paitsi olen koko ajan varma, että nyt se tulee, ei ku siis nyt, no nyt ainakin. Miten voi nauttia yksin olemisesta jos ei uskalla tehdä just niitä asioita, jotka tekee yksin olosta erityistä? Kuten nudismi, sotku, liian kova musiikki, omituiset kosmetiikkakokeilut?

Mutta liityn positiivisen rintamaan ja väitän et nyt vaan on alkamassa hyvä viikko. Eikä vaan siksi, että voin lopettaa tämän säätämisen ja koettaa kasata olemukseni yhteen geograafiseen pisteeseen. Suomi-koulu maksoi palkkani firenzeläisen hammaslääkärin kautta ja hyvin maksoikin. Jihuu! Meikä vietti siis loppupäivän tuhlaten palkkasekkiä.

Muutenkin virastot toimivat. Mun pitää ainoastaan hankkia kolme nimikirjoitusta, viisi leimaa, maksaa marca di bollito jossain tabaccheriassa ja palata toimistoon, jossa saan lisää leimoja ja nimikirjoituksia. Sitten pääsen lähtemään.

Olin yllättynyt siitä, että a) selvisin surkealla italiallani ja b) kukaan ei yrittänyt kusettaa. Nyt tämän kielenkin opiskelu tuntuu taas mielekkäältä, ehkä sitä joskus taas haluaisi käyttääkin. Pitäisi ainakin yrittää, koska torstaina on kielikoe.

Miksi mun otsikko kuulostaa ihan joltain Jipun laululta? Ei tahdo.

Hyvä elämä, huono elämä

Mitä meistä kertoo se, että hyvä elämä tunnisteita on yhdessä tekstissä ja huonoa elämää yhdeksässä? Otos kuuden aika tavallisen, kodin ja opiskelupaikan omaavan, keskimääräistä kosmopoliitimman nuoren elämästä: 90% paskaa? Jepjep.

Täällä elämä on hyvä. Uusi koneeni on kaunis, saan kohta kamearani takaisin, tentteihin tankkaamnen vaihtuu toivottavasti paljon hauskempaan kesätyöhön, Äiti toi aineksia täydelliseen kevätpäivän salaattiin ja parsakausi on parhaimmillaan. Olen onnellisen domestikoitunut, piirtänyt paperille uuden kodin ja huonekalut ja rymsteerannut kaksiulotteisesti Ikean katalogi kourassa. Yrtit kasvavat iloisesti ja lähi-
Prismasta saa nykyisin Ben&Jerry'siä. Ja nyt on kesä! Helle!

lauantai 10. toukokuuta 2008

Spartani!

Preparatevi alla gloria!



Mun ja Sophian uudet hienot sandaalit. Näillä 300:dan tuijotus sujuu entistä paremmin.

Vinkki: mun sandaalien maalin nimi on Penelope ja kynsilakan sävy Las Vegas.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Kipukerrostumat

Ei pitäs vaan yrittää.

Ainon lähdettyä hippastelin portaat ylös läpysköissä ja ajauduin takaisin alas erinäiset ruumiinosat edellä ja ne toiset sitten niin kuin perässä. Mutta eri järjestyksessä kuin yleensä. Yritä siinä nyt sitten kerätä omaa olemusta kasaan ja pohtia kuinka monta luuta tästä nahkapussista pääsi karkuun ja minne. Kellastunut ihoni marmoroitui violetilla. Kuul look.

Samaisen "nummy treatin" neiti Espoon karattua hyttyset ryhtyivät paremman välipalan puutteessa kostoiskuun. Ihmisneulatyynynä on kivaa ja punaiset pistojäljet tuovat väriä kevääseen. Näytän Tikkurilan maalikartastolta.

Oikea käsi jatkaa kipeytymistä. Varovaisten arvioiden mukaan yhä 1,5-kertainen vasempaan kappaleeseen verrattuna. Asiaa olisi tietysti auttanut, jos ei olisi ollut pakko harrastaa edellä kuvattua porrasluistelua. But no can do.

Myöskin erinäiset vaatekappaleet ovat päätyneet inkvisiitiolistalle. Liityn esiäitieni taistoon ja poltan rintaliivini. Auringon korvantama selkäni leimahti uudelleen tuleen, kiitos suihkun ja ilmeisesti turhan rivakan pyyhkeilyn. On tää vaan niin pop. Onneksi vuokraisäntä pysyy poissa jo toista viikkoa ja voin rauhassa jatkaa topless-lookini kehittelyä.

Muhun siis niin ku sattuu. Auts...

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Kielipelejä

Jonkun on oltava yllättynyt siitä, etten ottanut tätä aiemmin puheeksi…
Olen itse hyvin hämmentynyt siitä, että viimeisen kolmen kuukauden aikana oon päässyt käyttämään kaikkia osaamiani kieliä. Englantia puhun edelleen omassa tyttöporukassa (uskomattoman kauniilla teksasilaisella aksentilla, kiitos Hollyn ja Felician, joiden mielestä ”sun englanti on ihan täydellistä, koska puhut just niin kuin me!”) ja se on mun ”rentoutumiskieli”, eli kun haluan esittää asiat helposti tai lukea jotain vain huvin vuoksi, se on aika suurella todennäköisyydellä englanninkielistä. Ranskaa puhun välillä ransuvaihtareiden kanssa. Olin puhunut Jamesin kanssa jo muutaman minuutin verran ranskaa ennen kuin se tajus: ”Hei, sä puhut ranskaa!” Ben, oui…Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan. Siis ei siihen puheeseen, vaan hitaaseen sytytykseen. Kun kämppiksenä on katalonialaisia (huom! niitä ihmisiä ei kukaan täysjärkinen kutsu katalaaneiksi! tämä tiedoksi myös Hesarin toimitukseen!!!), vähintäänkin hyvät yöt ja kirjan ja ruusun päivät tulee toivotettua katalaaniksi (”Bon dia de Saint Jordi!” vaan teillekin, jotka vietätte sitä vääränä päivänä). Josemí on kotoisin Galiciasta, eli välillä heitetään jotain portugaliksi, niin kuin onnittelulauluja tai jotain vastaavaa. Ruotsia käytin Nicaraguassa Maritin ja Johanin kanssa salakielenä (tyyliin: ”nyt tää tyyppi alkaa ahdistaa, tulkaa pelastamaan!”). Sen reissun jälkeen alkoi oikeasti harmittaa, etten osaa ruotsia niitä kuuluisia ”hyviä tietoja” (?!) paremmin. Ekaa kertaa mulla ois henkilökohtainen intressi sen kielen opiskeluun.
Yleisesti ihmiset on olleet ihan pähkinöinä mun kielitaidosta ja levittäneet tietoa kaikille. Olen hetken aikaa paistatellut ja ottanut ihailun vastaan ja sen jälkeen, niin kuin nöyrän suomalaisen kuuluukin, paljastanut, etten ole Suomen oloissa millään tavalla kummajainen, vaan kaikki osaavat ainakin kahta, useimmat kolmea tai neljää kieltä jo lukiosta valmistuessaan. Ja Zivka vie kielissä edelleen voiton, vaikkakin mun mielestä ei voida laskea sitä, että osaa kahta slaavilaista ja laskee koko ryhmän kielet omiin taitoihinsa…Ärsyttäviä tuollaiset tiiviit kieliperheet…murh.
Sitten jää jäljelle se kaikista kaunein kieli. Useimmiten menee päiväkausia niin, etten sano suomeksi mitään ja sitten se tuntuu suussa ihan oudolta. Kerran unohdin, mitä tulevat apteekkarit opiskelee. Olin aivan varma, että se on lääketiedettä. Pohdin asiaa kokonaisen päivän, enkä vieläkään ihan täydellä varmuudella muista oikeaa sanaa. En vaan kehtaa tarkistaa sitä. Ekaan pariin viikkoon täällä en uskaltanut kuunnella suomalaista musiikkia ollenkaan, koska tiesin, että se avaisi hanat välittömästi. Jotenkin laululyriikat tuntuu ihan uskomattoman hienoilta sanataideteoksilta nykyään. Vain siksi, että on oppinut entistä paremmin tajuamaan kaikki ne pienet vivahteet, mitä omaan kieleen ja sen ymmärtämiseen sisältyy. Ja myönnetään, että kun sain uutta musiikkia Suomesta, yhdistelmä Tuure Kilpeläisen sävel – Aulikki Oksasen sanat – Vuokko Hovatan ääni sai mut itkemään lähes hysteerisesti. Siitäkin huolimatta valtava kiitos isollesiskolle, valinta osui aivan nappiin. Huomattavasti syvempää tekstiä kuin Romeon ”Noche de sexo”, paikallinen merkkiteos.