Ei vieläkään mitään uutta

Tällä viikolla taiteen tekemiseen on elimellisesti liittynyt laattojen yli hyppykeppihyppelyä ja kirveellä rikkomista, (tässä oli kysymys enemmän terapeuttisista kuin taiteellisista arvoista, myönnettäköön) sarjavedostusta, aikataulupohdistaa, kiusauksen vastustamista, kun huvittaisi hankkia lentolippuja nyt heti heti nyt (Janne, mitens sun pirtaan sopisi tasan viikkoa myöhemmät päivät meidän osalta?), sokeria (MISSÄ OLIN MINÄ KUN TÄTÄ IHMETELTIIN KOULUSSA: VETEEN LIUKENEE IHAN VITUSTI SOKRUA ENNEN KU SE ON KYLLÄISTÄ, SIIS OIKEESTI PALJON!), suolaa (toivottavasti, jos se onnistuu), puita, kirjoja, ja muutakin tärkeää ja hauskaa.

Leivoin maailman rumimpia karjalanpiirakoita (kas näin: kun kotoa löytyy vain karkeita ruisjauhoja. Sitä ei saa kaulittua fiksusti millään ja sitten se hajoaa kun sitä taittelee...), lisäksi opin äitini kokkaussalaisuuden: kun se haluaa käyttää esimerkiksi aurajuustoa johonkin ruokaan, se ostaa kaksi palaa ja piilottaa niistä toisen vihanneslaatikon pohjalle. Tällä tavoin tuhoan vain sen toisen, joka on näkösällä.

Leikin kuparilla, jonka tajusin just olevan suurempi kuin yksikään aiemmin käyttämäni. Jänskättää.

Ps. Voisko joku käydä Turussa auttamassa Annea teknisissä asioissa, jotta saisin taas kuulla, mitä sinne päin Suomea kuuluu?