Jäätelöauto

Ilmoittauduttuani seitsämän vuoden kiukuttelun jälkeen tanssitunnille olen kuunnellut tauotta päästäni vakituisen keikkapaikan itselleen ottaneen torvisektion elkeitä. Täytyy mennä tanssitunnille, ja minä jäin seisomaan lumeen, niin niin, mutta miksi takaraivooni on jäänyt tuosta menneestä hitistä nimenomaan torvet?

Oli jo aikakin. Olen nimittäin oireillut jo hetken, hyvin tytösti vieläpä. Tajusin kaipaavani paljaita jalkoja lakatulla lautalattialla, isoja peilejä ja askelmuistiturhautumisia aivan yhtäkkiä. Lopulliseen ahaa-elämykseen vaadittiin tyttö Barcelonan lähijunassa. Kerroin matkakumppaneilleni heti tytön huomattuani, obskuurin kieliperheemme savuverhoon turvaten, "toi näyttää ihan tanssijalta".

Ryhdyin analysoimaan, miksi olin niin varma. Mietin asiaa vielä illallakin, kun hyvän aterian jälkeen istuimme juomassa viimeisen illan drinkkejä sunnuntaityhjässä sinisessä baarissa. Tanssi oli tytön hartioissa ja solisluussa, ryhdissä. Niskassa, joka oli suora ja rento. Ja jaloissa, siinä, että kengät näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut sellainen makea keskeltä taittuva tanssilenkkarin pohja. Ja siinä, että tyttö heitti matkan aikana vartalonmyötäisen paidan päälle ison, roikkuvan kaavun (pitää lihakset lämpiminä venyttelyvaiheessa muttei ole tiellä). Ja ettei se unohtanut käsiään. Onko siinä järkeä? Että lähijunassakin näyttää siltä, kuin tiedostamattaan pitäisi raajojaan hallitusti, symmetrisesti. Ja että vaikka astuu vain pari askelta, niistä näkyy elastisuus, tuhansien hyppyjen ja suloisenkipeiden venytysten lataus?

"Mä haluun!", parkaisin odotetusti.

Olisi se pitänyt tajuta vähemmästäkin, ilman herätyksellistä dramatiikkaa kaukana kotoa. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olin puolen vuoden kuluessa haalinut arkivaatekaappiini useamman jumppapuvun (kutsukaa niitä miksi lystäätte, jumppis on jumppis on jumppis), lukemattomasti juuri sellaisia löysiä venyttelykaapuja ja poikahuppareita, jotka niskassa treenikassin olalle nostaminen luo itsessään tai viimeistään ensimmäisen kiiltävän ikkunalasin ohituksen yhteydessä tehokkaasti jousta nopeaan askellukseen ja kassin painosta piittaamattomiin nopeisiin pyrähdyksiin hiekoitussoran rahistessa sulalla kevätasvaltilla. Olen nykinyt hiuksiani kiinni (mitä olen muka tehnyt, missä olisivat tiellä?) huolimatta siitä, että ovat mainiot lyhyinä, noin muuten.

Tanssaripuutosoireiluni on nyt asiaankuuluvasti diagnosoitu, asian eteen on otettu pieni mutta merkittävä askel (pardon the pun) ja lisäksi olen saanut Ultra Bran soimaan teidän kaikkien muidenkin päässä. Noniinno. Espoo siirtyy etsimään sitä pakanan levyä, jolla se biisi oli, sitä, joka varmasti on pyörinyt joskus kymmenen vuotta sitten tämän talon nurkissa; menee nukkumaan vanhoissa jatsareissa, jotka jalassa tämä on kirjoitettu ja hyväksyy itsestäänselvänä sen, ettei siitä tule koskaan (enää) tanssijaa siinä mielessä kuin se sana ihmistä joskus akuutisti määrittää. Kukaan ei tule julkisissa kulkuvälineissä arvaamaan minusta niin paljoa kuin minä eräästä tytöstä arvasin eikun tiesin. Ei se mitään, tahdon vain takaisin. Lisäksi fiilisetelen yksinäni monia sellaisia sanoja, joiden olemassaolon olin tyysen unohtanut, kuten jatsarit.