iehiä. Pelotti.Raahauduin vielä Santa Maria della Scalan entisen sairaalan tiloihin perustettuun museoon Duomoa vastapäätä. Enpä arvannut mihin itseni oikein laitoin. Harvoin olen vieraillut yhtä sekavassa ja yhtä paljon löytämisen iloa tarjoavassa museossa.
Museo on yhä keskeneräinen, eikä kaikkia ovia ole avattu tai suljettu turhan johdonmukaisesti. Vaelsin siis laastiämpäreiden ja tikkaiden välissä etsimässä opastauluja. Pyhiinvaeltajien sali (Pelleginario) oli kunnostettu suurella rahalla ja opasteet sijoitettu lähes nerokkaasti. Seuraavassa huoneessa eksyin restaurointikankaan väärälle puolelle ja päädyin toimistotiloihin. Minut ohjattiin kiltisti eteenpäin pimeään huoneeseen, jossa esiteltiin veistoksia. Ainoa valonlähde olivat voimakkaasti valaistut veistokset. Aavemaisen aidon näköiset, mutta täysin aidon oloiset patsaat tuntuivat enemmän katujen varsilla olevien näyttelijöiden esityksiltä. Olisin yllättynyt vähemmän jos joku niistä olisi oikeasti avannut silmänsä kuin siitä ettei niin käynytkään. Seuraavaksi tie vei alakertaan. Päädyin S. Caterina delle Nottelle omistettuun kappeliin, jossa sain vaellella täysin yksin. Jätin siis reppuni nurkkaan ja lähdin kiertämään. Seinillä roikkuivat munkkiveljien solmuköydet ja rosariot rankaisurukouksia varten.
Kauempaa löytyi käsinkirjoitettuna jokaisen munkkiveljen nimi ja elinvuodet vuodesta 1791. Kuorin takaa löysin piilotetun pyhäkön ja verhon takaa laatikollisen luita. Pääkalloineen.Jatkoin sisäpihan läpi kohti arkeologista museota, mutta päädyinkin katselemaan 1800-luvun restauraatiokopioita Campolla sijaitsevan Fonte Gaian patsaista. Aika raskaalla kädellä ja hyvällä mielikuvituksella olivat pojat pistäneet patsaita kuntoon. Keskiaikaiset holvit jatkuivat ja yhtäkkiä olin sokkelossa. Kävelin lautalattioita etsien kylttejä, törmäilin umpikujiin ja likistäydyin matalista paikoista. Lopulta seisoin kuin seisoinkin arkeologisen museon edessä. Opastaulu kertoi vierailleeni juuri I Labirinti del Santa Mariassa. Kappas vain. Ruukunpalaset museossa olivat tylsiä, mutta matka mielenkiintoinen. Päädyin myös mitä ilmeisemmin käymään vanhan vesisäiliön pohjalla. Löysin freskoja portaiden alapuolelta (?) ja seinien takaa. Matka museon läpi kesti yli kaksi tuntia enkä edes ehtinyt tutustua ylempiin kerroksiin. En olisi ehkä uskaltanutkaan.
Paluumatkalla kohti rautatieasemaa yritin päätyä via degli Ortin puutarha-alueelle, mutta löysin vain umpikujia ja loistavan näköalapaikan. Yritin myös löytää sisälle S.Francescon kirkon sisäänkäyntiä, mutta joka kerta päädyin paikallisen oikiksen aulaan. Hyvin häiritsevää. Beccafumin ja Sodoman freskot jäivät sitten näkemättä. Ehkä hyvä niin, olen nähnyt enemmän freskoja kuin ihmisiä viime aikoina. Mutta löysin kuitenkin harharetkilläni vanhan kaivon tai vesialtaan tai akveduktin laajentuman tai jotain. Raunioiden keskellä sädehti turkoosi lätäkkö ja lapset leikkivät ympärillä. Hieman irrallinen olo kaikin puolin. Jossain vaiheessa huomasin suureksi riemukseni siirtyneeni kirahvicontradeasta epämääräisempään ja mielestäni paljon vähemmän arvokkaaseen mittarimatocantradeaan. Mahtavat mittarimatolaiset olla kateellisia esimerkiksi nyt vaikka sarvikuonoalueelle.
Yritin suunnistaa Porta Camollian suuntaan. Sienan porteista tämä suojeli aikoinaan tietä kohti Firenzeä ja oli siksi kaikista tarkoin vartioiduin ja linnotetuin. Jouduin kuitenkin kääntymään alamäkeen enkä jaksanut enää kiivetä ylös takaisin reitilleni. Poistuin kaupungista Porta Ovillen kautta ja löysin kuin löysinkin lopulta perille rautatieasemalla ja pääsin kotiin.
Tulipa valtavan pitkä postaus. Tämän takia ette ole saaneet kuulumisia Venetsiasta. Tosin jos tämä tylsyys jatkuu bloggaan nekin vielä tänne. Torstaina matkustan Luccaan. Kuvitettu matkakertomus seurannee sitäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti