Menin metsään.
Luotan, että tiedätte, että luonto on mielestäni perseestä. Mökkieleämä ei kuitenkaan yhtään ole. Se on parasta. Kerron siitä.
Pakkasin mukaani lukemattomia (3) kirjoja ja neitseellisen luonnoslehtiön. Ilokseni voin kertoa lehtiön keränneen hyvän kerroksen harmaita sormenjälkiä, sivujen kuluneen ja kironneeni fiksatiivipullon jättämistä kotiin. Keskityin kuparinkappaleiden kohtaloiden luonnostelun ohella nysväämään taiteellisesti vakavamielisiä, poliittisesti merkittäviä ja yleisesti katu-uskottavia kuvia sukulaisten koirista. Laajentanen repertuaariani lähitulevaisuudessa delfiineihin, sateenkaariin ja tosi söpöihin pikkuponeihin.
Välttelin luontoa asumalla riippumatossa, jossa siirryin mukana tuodun lukemisen loputtua Christie-dekkareihin, joista puolestaan tuli ajankohtaiseksi vieroittautua, kun luettujen pinon total body count nousi kuuteentoista. Suunnittelin toisaalta niiden muuttamista juomapeliksi, jossa odotellaan sitä, että joku päivittelee, kuinka vaikea hyvää palvelusväkeä on löytää nykyään, joku on yllättynyt siitä, kuinka perinpohjaisen järkevä naisihminen joku toinen on, joku sanoo "jos ymmärrätte mitä tarkoitan" (useamman kuin yhden suomentajan fetissi!) tai sisäkön nimi on Gladys...
Vahvasti elliptisoituvaa aikakäsitystäni pyöristi entisestään tuo kuuluisan enigmaattinen paikallisradio, jonka nimestä ihan melkein saan jo selvän (no en) ja joka soitti jatkuvasti sitä yhtä biisiä, joka puolestaan väitti, ettei Elvis ole kuollut ja joku tyttö tulee takaisin. Ja niitä muitakin samoja biisejä se soittaa joka päivä samaan aikaan, yli viikon ajan.
Sain myös sinne välitettynä jo kolmannen sellaisen kirjeen sieltä hyvin kaukaa, johon ei voi vastata, koska lähettäjä elää villiä nomad-elämää vailla pysyvää osoitetta. Reilua: ei.
Sitten tulin pois metsästä. Viime hetkillä uskaltauduin myös ihan oikealle retkelle. Löysin muun muassa tien, nörttien puuhasokkelon (bissetölkkejä ja neonkeltaisia väripanosläiskiä) ja marjoja. Paluuni jälkeen olen leiponut jo kaksi mustikkapiirakkaa (ei-traditionaalisia murupekaanivariaatioita, tarkalleen ottaen kuningatar-, ei mustikkatäytteellä) joista jälkimmäinen hengaa keittiössä juuri nyt.
Muutaman tunnin päästä ryhdymme viettämään rapujuhlia! Helmet on jo kaulassa! Pikee-paita on jo päällä! Tuulihatut leivottu! Hopeat kiillotettu! No ei, viimeinen ei pidä paikkaansa, mutta muut kyllä. Helan går!
Lopuksi haluaisin vielä jakaa kanssanne päivän runon, joka on sekä alku että loppu laajalle lastenrunoilijan uralleni (ks. oheinen kuva):
Piirsin pihalla,
pikkukonna
pissi skissilleni.
(Äiti väittää, ettei lapset muka tiedä, mikä on skissi, mutta mun mielestä se kertoo vaan siitä, että lapsilla on keskimäärin huonompi lapsuus ku mulla, koska mä tiesin ainaski.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti