Päiväni Ainona

Olen pentuvahtina. Yritän tässä opettaa siskoni kaksikuiselle pikkukoiralle uutta käskyä: Älä kävele näppiksellä kun Aino-täti kirjoittaa.

Edistyn. Morten on siirtynyt nuolemaan farkkujani, ja minulla on hetki aikaa kertoa, kuinka kummaa Espoosta nyt kajahtaa. Heräsin tänään määrätietoiseen jysähtelyyn. Joku hyppi katolla, tahallaan. Mietin, olisiko äiti siellä jumissa (se ei tappijaloillaan pääse eri tasoisilta katoilta toisille), mutta sitten ajattelin, ettei äitini ole vielä niin dementoitunut, että kiipeilisi arkiaamuna katolla ilman puhelinta tai koroketta, eikä edes tajuaisi huutaa.

Koska en ollut vielä saanut aamukahviani, en kokenut minkäänlaista tarvetta lähteä selvittämään asiaa, mutta asia koki tarpeen tulla selventymään: joku setä soitti ovikelloa, ja kertoi, että mun eno oli lähettänyt ne tekemään jotain meidän katolla. Tämä olisi kuulostanut oudolta tarinalta, jollei setä olisi puhunut ilmiselvällä Perttelin murteella. Siispä se oli ilmiselvästi joku jonka mun eno oli lähettänyt!

Täältä jatkan leikkimään taas kuvisopea murkkuikäisille ja sitten kantabaarin pikkujouluihin - onkohan pukki yhtä päissään kuin viime vuonna? Onkohan Saaralla se pikkutuhma tonttuasu, jota olemme hartaasti toivoneet?

Lisäksi olen ehtinyt tänään jo leipoa, käydä hammaslääkärissä ja tehdä joulusiivon eräälle lähinaapuruston eläkeläiselle. Eikä ole kuin iltapäivä! I rule!

Shh... Morten nukkuu. En voi liikkua, koska sitten se kuulemma herää. Se ei nuku yksin. Äsken yritin siirtää sen viereiselle tuolille, mutta se kömpii koko ajan takaisin syliin. Mun pitää kuulemma hämätä sitä laittamalla sen viereen villasukka, jossa on pullollinen lämmintä vettä, jos haluan omaa aikaa.

Arkkitehti saapuu Helsinkiin.

Täten ilmoitan, että vankka aikomukseni on tehdä Ilmestyminen Helsinkiin ensi viikonloppuun mennessä.
Tarkempaa aikaa en tiedä. Tarkoitus olisi jokatapauksessa päästä osallistumaan eräitten laajalti tunnettujen identtisten veljesten syntymäpäiväjuhliin lauantaina 13. pv.

Juokaamme siis mahdollisimman pian vahvistettua hehkuviiniä yhdessä!

Siinä kaikki. Palatkaa elämiinne.

PS. :Hihii!

Aatsipoppaa

Aino teki soppaa.

Kävelin seitsemän kilometriä korkokengillä. Huvitti. Sitten hetimiten tulikin talvi. Hyvästi korot, jouluksi aion saada Reinot. Oi miten onnellinen elämä siitä alkaakaan. Jos niihin kiinnityttää sellaiset pohjien alle taitettavat naskalit, voiko siitä saada yllättäen akuutin reumainfarktin ja lonkkatyrän? Jumituin myös lumihankeen, kirjaimellisesti. Tipahdin sellaiseen lumen täyttämään notkelmaan, joka on ollut tuossa parinkymmenen metrin päässä jokaisen näistä kahdestakymmenestä talvesta, joina olen tässä asunut, mutta jota en yhtään muistanut. Ensilumi tekee kaikesta erin. Sitten olin vyötäisiäni myöten hangessa, enkä päässyt mihinkään. Kuinkako selvisin pinteestä tähän tarinaani kertomaan? En selvinnyt. Blogaan kännykällä. Jos joku viitsisi tulla kiskaisemaan mut täältä lähiaikoina liikkeeseen, arvostaisin. Oon tässä rannan tuntumassa, kodista pohjoiseen.

No oikeasti selvisin: kuin ihmeen kaupalla!

Kirjallinen uskottavuuteni on nolla. Jos joku oikeasti uskoi mun osaavan blogata kännykällä, tunnustakaa heti. Pistän tähän samaan identiteettikriisiin kylkipaistina.

Pääsin Turkuun. Takaisin en päässyt, sillä junien vaihteet on Suomen kaltaisessa trooppisessa ilmastossa turhaa rakentaa säänkestäviksi. Ymmärtäähän tuon. Tämä lumeenjuuttuminen kuitenkin päihitti menomatkan: ainakaan poliisipartio ei odottanut ketään Karjaalla. Niille, jotka eivät viime aikoina ole päässeet käymään Suomen villissä lännessä voin ilokseni raportoida, että Turussa on parhaillaan paljon glögiä, josta osa kahdesti terästettyä; kodintuntuisia paikkoja, joissa lukea päivän lehteä ja vokata ruusukaaleja; tuoretta leipää; tuttuja enemmän kuin muistin ja edelleen sunnuntai.

Ostin viitan! On sit valmiina, kun höyrähdän. Tuntuu, että pian, kohta kai tungen kaulittuja kaalinlehtiä yöksi villasukkiin. Ei siis niin että ollenkaan epäilisin, etteikö se ollut Todella Hyvä Idea, eikä millään pahalla...


Kävin saaristossa. Syysmyrskysi! Piirsin paljon tylsiä asioita ja teräviä tyttöjä. Kannoin vettä, söin korppuja, keräsin rannalta asioita ja keitin pannukahvia. Tulevana aforistina haluaisinkin osoittaa, että pannukahvi on vähän kuin ruoka, opettajat tai seksi. Hyvä pannukahvi on hyvää, huono pannukahvi vain tekee kiukkuiseksi. Hei, rimmaan! Lisäksi saaressa oli mm. alpakoita, kiviä ja lisää kiviä! Olin onnellinen.

Huomenna rakennan amppelin, valmistan baba ganoushia, toistelen jatkuvasti sanoja baba ganoush, haaveilen ja juon kaljaa! Luultavasti tässä järjestyksessä.

Lopuksi haluan antaa teille kaikille kotitehtävän. Laittakaa äänet täysille, nouskaa tuolille seisomaan, ja kuunnelkaa tätä biisiä. Eikun ihan totta hei! Kertosäkeen kohdalla on välttämätöntä heiluttaa käsiään holtittomasti ja laulaa mukana. Eikä vituta viikkoon!

Mä en tahdo mennä nukkumaan!

Here I come, here I come. You boys get ready, cause here I come, here I come, here I come.

Lähtevä lento: Helsinki - Barcelona, 9. tammikuuta 2009
KF843
9. tammikuuta 2009 6:40, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)
9. tammikuuta 2009 9:30, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)


Paluulento: Barcelona - Helsinki, 23. tammikuuta 2009
KF844
23. tammikuuta 2009 10:10, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)
23. tammikuuta 2009 14:55, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)

-Että semmosta!

It's the Final...

Yksitoista reikää hampaissani, vietän koko joulukuun tuntemattomien ihmisten näpit suussani siis.

Kymmenen päivää syysmyrskyretkeen, eli siihen, kun pääsen tyttöjen kanssa ulkosaaristoon
syömään, nukkumaan ja pakenemaan.

Yhdeksän joulutorttua, kolme jokaiselle, eväänä automatkalla Hämeenlinnaan ja takaisin, Kuutin näyttely oli nähtävä.

Kahdeksan tekstiviestiä, joita en ole jaksanut lukea, puhelimen vilkaisukin hirvittää. Ryhdistäydyn kyllä, pian, lupaan.

07, niiden oppilaiden vuosikurssi, joille menen taas sijaistamaan. Mistä lähtien lukioon on päästetty lapsia?

Kuusi keskeneräistä kuparilaattaa eri syövytysvaiheissa, aivo nyrjähtää, yritän muistaa, kauanko tuo oli jo ja kauanko tämä on vielä.

Viisi eri lajia piirakkaa leivottavana, koska kolme on nössöille. Sulatetun vaniljajäätelön käyttö maitotiivisteen tilalla on vähintään epäilyttävää, mutta olkaapas siellä, kyllä siitä jotain tulee.

Neljä tuntia siihen, kun pitäisi olla töissä, mutta kuka tässä nukkumaan ehtii, kun on joulukorttilaattoja syövytettävänä.

Kolme yötä kurpitsajuhlaan, mun naamiaisasuni on vielä vähän kesken.

Kaksi kuukautta (ja kahdeksan päivää) siihen, kun voin hyräillä Counting Crowsin biisiä Holiday In Spain (well happy New Year's baby, we could probably fix it if we cleaned it up all day, or we could simply pack our bags, and catch a plane to Barcelona cause this city's a drag) matkalla lentokentälle.

Yhdennäköisyys Jutta Urpilaiseen on hämmästyttävä, siis siinä yhdessä piirustuksessa, jonka löysin tänään ja ripustin autotallin oveen. En tiedä, koska se on tehty ja onko se omani vai siskon, mutta ei sen katselusta ainakaan huonolle tuulelle tule.

Henkinen erektio, osa n

Asensin juuri itselleni internetin, ja kuten huomaatte, se pyörii sittenkin. Mussa on enemmän munaa kuin koko Otaniemessä yhteensä.
Jään nyt nauttimaan tästä suuresta saavutuksesta, röyhtäilemään ja kuopimaan haaroväliäni...Tai ehkä en.
Päivityksiä kadonneiden ties kuinka monen viikon ajalta seurannee hyvinkin pian.
Haaga kiittää ja kuittaa.

Ei vieläkään mitään uutta

Tällä viikolla taiteen tekemiseen on elimellisesti liittynyt laattojen yli hyppykeppihyppelyä ja kirveellä rikkomista, (tässä oli kysymys enemmän terapeuttisista kuin taiteellisista arvoista, myönnettäköön) sarjavedostusta, aikataulupohdistaa, kiusauksen vastustamista, kun huvittaisi hankkia lentolippuja nyt heti heti nyt (Janne, mitens sun pirtaan sopisi tasan viikkoa myöhemmät päivät meidän osalta?), sokeria (MISSÄ OLIN MINÄ KUN TÄTÄ IHMETELTIIN KOULUSSA: VETEEN LIUKENEE IHAN VITUSTI SOKRUA ENNEN KU SE ON KYLLÄISTÄ, SIIS OIKEESTI PALJON!), suolaa (toivottavasti, jos se onnistuu), puita, kirjoja, ja muutakin tärkeää ja hauskaa.

Leivoin maailman rumimpia karjalanpiirakoita (kas näin: kun kotoa löytyy vain karkeita ruisjauhoja. Sitä ei saa kaulittua fiksusti millään ja sitten se hajoaa kun sitä taittelee...), lisäksi opin äitini kokkaussalaisuuden: kun se haluaa käyttää esimerkiksi aurajuustoa johonkin ruokaan, se ostaa kaksi palaa ja piilottaa niistä toisen vihanneslaatikon pohjalle. Tällä tavoin tuhoan vain sen toisen, joka on näkösällä.

Leikin kuparilla, jonka tajusin just olevan suurempi kuin yksikään aiemmin käyttämäni. Jänskättää.

Ps. Voisko joku käydä Turussa auttamassa Annea teknisissä asioissa, jotta saisin taas kuulla, mitä sinne päin Suomea kuuluu?

Lapset!

Olen haaveillut merille karkaamisesta. Vielä melkein kuukausi syysmyrskyretkeen. Hyisiä tuulenpuuskia, kallioilla kiipeilyä, kaivoveteen keitettyä pannukahvia, saaristolaisleipää, rommitotia, korppuja, villapaitoja, lisää villapaitoja, retkikeitin, reittivene, merirosvopuhetta.

Olen harkinnut, josko Turkuun pääseminen riittäisi, noin alkuun. Sielu on hiukan eheytynyt jo autotallissa vietettyjen vuoroääneenlukemissessioiden kautta (sivu 68!), mutta vielä riittäisi pientä hiusmurtumaa, saa tilkitä. Haluan nähdä kaikki uudehkot kodit, haistella uusien oloutumisien jäljet nurkista. Haluan harhailla kaupungissa jossa ei voi eksyä, siunattu ruutukaava. Haluan ikuisen sunnuntain maahan. Kotitekoista pastaa, leivänleivontaopastusta, ruoan obsessiivista valokuvausta, akateemisessa idyllissä paistattelua, sillalla seisoskelua pimeässä, punaviintä kellaribaarissa, aamukahvitteluita, kiehnäävä karvapallo, tyttöelämä.

Haluan testata erään haagalaisyksiön keittiötä, ehdotan joululeivonnaisia, pikimmiten. Viikunoita, rusinoita, lehtitaikinaa, glögikauden korkkaus, villasukkia ja syyskävelyitä.

Lyhyellä tähtäimellä joudun tyytymään siihen mitä minulla on, mutta onneksi se on juuri sitä, mitä kuitenkin eniten kaipaan: pieni lämmin tila täynnä kaikenlaista roinaa, josta osa on mielelleni elintärkeää: rakas, rakas autotalli. Suurehkoa kuparipeltiä, ehdotonta akvatintaa, pelotonta viivaa, kädessäasuva piirrin, rapea skissipaperi, hymyilyttäviä sanoja maisteltaviksi, mustiksi pinttyneet kädet, kirjanomistajan merkkejä, peilikuvakirjoitusta.

ÄRRRRÖÖÄÄÄRRGGHHH!!!

(Kuva: Sallmén Eljas, Kaleva.plus)

One Night At 'Fico's

Laitoin uusia kuvia nettiin ja ajattelin ilmoittaa niistä myös täällä.

Muutamia maistiaisia:

Loput löytyy täältä

Mites muuten. Oulun aurinko on hymyillyt minulle odottamattoman suotuisasti. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti (tai no, palavat fuusiovoimalla käyvät taivaankappaleet harvoin "hymyilevät"). Oulussa on alkanut taas olemaan hauskaa. Yhdet kotibileet on jo ehditty järjestää (teemalla "Uus-Karjalaiset kotibileet", jossa oli kutsussa suursuomesta tuijottava Matlock) ja muissakin riennoissa on alkushokissa juostu. Nyt on elämä rauhoittunut ja koulutyö alkanut. Käänteinen joulu tai jotain.
Olen rakentanut yhden kirkon ja nyt alkaa hotellin perusideat hahmottumaan. Muuten yritän saada rästi- ja graafikonhommia tehtyä mahdollisuuksien mukaan. Huominen on kuitenkin pyhitetty Zombikävelylle!! Jee. Aion mennä skeittarizombina. Siitä tulee siistiä.

Terveisiä etelään. Pitäkää itsestänne huolta.

Ihan samaa mieltä!

Aino kuulostaa ihan multa. Oon meinaan soitellut taas pariinkiin eri asiakastukeen töistä tänään, että miksi teidän masiinat ei toimi s**tana. Ja ei, mua ei kiinnosta kuunnella nauhalta, milloin te ootte vastaamassa puhelimeen, vastatkaa vaan suoraan, kiitos!

Ja tajusin, että paras ystävämme verovirasto taitaa kolkutella kohta ovelle jollen tee jotain. Tulorajat paukkuu ja mä oon taas vaan istunut jauhamassa p**kaa poikain kanssa. Kummallisista asioista nekin tässä kaupungissa maksaa palkkaa. Vähän liiankin kanssa tosin, täytyy hankkia uus verokortti loppuvuodeksi jos karhu sellaisen suo.

Kelaakin muistin tänään: pitäkää tukenne, pyyhin niillä p**seeni!

Oon vissiin sen pienen viikonloppuloman tarpeessa... Kuka muukin on, käsi ylös?!

Kuuleeko universumi, täällä puhuu Aino

"Anteeksi, haluaisin tehdä reklamaation. Juu, voin odottaa hetken, jollei teidän jonotusmuzakkinne ole se saa-ta-nan Kumbaya, koska siinä tapauksessa ei ehkä kannata, sillä silloin saatan nimittäin käyttäytyä arvaamattomasti sitten sen hetken jälkeen. Miten niin käyttäydyn? En tietenkään uhkaile. Siis tottakai mä tajuan, ettei asiakaspalvelu ole aina se help...

...Niin. Kun mähän tilasin tuossa olisko ollut vuosikymmen sitten ne kolkytkuustuntiset vuorokaudet, niin miten se asia edistyy? Ai ei löydy koneelta? Joo ei mulla mitään varausnumeroa kyllä ole. Kolkytkuus? Koo niinku kofeiini? Ei?...

...Sit olis vielä sellainen toinen juttu, että miten tässä näin kävi? Siis että koska tää helpottaa tää olo, että on varpaillaan koko ajan ja odottaa jotain hyvällä mielikuvituksella dramaattiseksi tulkittavissa olevaa yhteenottoa käytännön kanssa, josta saa tekosyyn polttaa proppunsa niin, että takseilee ittensä samantien Hki-Vantaan kautta sinnepäin maailmaa, mihin ensimmäinen äkkilähtö vie, taskussa leipää ja piimää vaan? Siis minkä hallinnon osastoa? JOO ÄLÄ YHDISTÄ, SOI VALMIIKSI SE BIISI PÄÄSSÄ MUUTE...

...No hei Aino tässä taas. Mulla on tällanen ongelma, että kun mä himoitsin tuossa kesän lopussa sellaista täydellistä irtiottoa, niin osaatko yhtään kertoa, minne se irtoileva elämä oikein varisee? Siis että miten voi olla koko ajan kiire, jos on aktiivisesti murhannut kaikki kiinteät aikataulut ja uudelleenohjelmoitunut täydellisesti ihan äsken?

No okei, joo, mä täytän sen lomakkeen. Mutta hei ihan sellainen pieni yksityiskohta, et voisko Turun siirtää esimerkiksi tohon Vantaan paikkeille? No ei todellakaan tulis mullakaan Vantaata ikävä! Jos kato pistäis ne Pendolinot vetämään niinku M-junan rataa ja pääsisin parissa minuutissa sinne, ni paranis elämänlaatu kummasti. Pääkaupunkiseudun opiskelijat eläisivät rullakebabilla, Aurajoki virtaisi Kolera-altaan kautta sellaista näppärää kanaalia pitkin ja minä pääsisin sinne säännölliseen eheyttämishoitoon! Lakkaisi olemasta ihmisiäni näin kirkuva ikävä koko ajan. Näppärää, joo joo, niin mäkin aattelin. Okei. Joo, näillä puheilla. Tuleeko kotiin joku muutosilmoitus tai saisko vaikka tekstiviestimuistutuksen sit ku se on siirretty?"

Vapaa-aika se on katoavaista

Akateemisen vapauden hienoa puolia on kyky suunnitella itse aikataulunsa. Humanistihan tekee just niin paljon opintojensa eteen kuin haluaa.

Joka syksy kalenterini näyttää pelottavan tyhjältä ja päätän reippaasti hankkia itselleni elämää. Ja sitten käy aina näin: viis luentokurssia, kaksi verkkokurssia, kolme seminaaria, seitsemän esseetä ja kaksi työpaikkaa.

Juu, mun kaunista naamaa pääsee nykyään ihastelemaan paitsi M&M:llä myls Café Lex Libriksessä Caloniassa. Joten tervetuloa!

Huoh, ei näin...

Hmmm, rosvopaistia. Kaivettiin viime kesällä pysyvä rosvopaisti kuoppa mökille.

Rosvo-vitun-paistia!

Miten voi olla niin tajuttoman hyvää mitään ruokaa ikinä? Kuka on keksinyt, että kaivetaan maahan kuoppa ja päällystetään se kivillä ja sit poltetaan notskia siinä pari tuntia (Samalla voi muuten loimuttaa lohta, noin kevyeksi lounaaksi) ja sit lapioidaan ne hehkuvat hiilet ulos sieltä kuopasta ja sit laitetaan sinne lampaan lapa yrtein klähmättynä (Tässä kokoonpanossa soittivat ainakin rosmariini, timjami, salvia, minttu ja laakerinlehti. No totta vitussa valkosipuli kans, tarvitseeko muka mainita erikseen?) ja paperiin ja folioon käärittynä ja sit ne hiilet päälle ja sit viel pari kiveä ja sit luodaan se hauta umpeen ja pidetään muistopuhe (Frank, mä tiedän, että me tavataan vielä joskus, jossain.) ja sit kun on jo pimeää, useita tunteja myöhemmin, kaivetaan kuoppa auki (Hän on noussut!) ja kääritään esiin mureinta. lihaa. ikinä. Niinku evah. Lusikalla ois voinu kaapia, ei tarvinnu leikata. Se vaan solju irti luusta. Niin kaunista. Tuliko viikon ylisanakiintiö täyteen? Hyvä. Vituttanut viime aikoina niin paljon, että hippuja pitää etsiä huolella.

Jumalaista lihaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Sisustusratkaisuja alla Anne

Kuten jo todettua uusi kämppäni on entinen henkilökunnan taukotila. Kokoa postimerkillä on huikeat 22,5 neliötä ja siitä leijonanosan vie kylppäri. Lisäksi pakettiin kuuluu omituinen luhtikäytäväparveke, joka ei vastoin yleistä luuloa suinkaan ole Yo-kylämiljöössä ainutlaatuinen. Harvinainen kuitenkin.

Asun siis keittiössä. Matkaa sängystä uuden parhaan ystäväni eli vedenkeittimen luo kertyy pari metriä. Mukana kuvassa myös tuoksulyhtyni, koska laventeliobsessio ei sitten millään laannu. Ja vedenkeittimen bestis teepannu, joka on käytössä päivittäin. Takana epämääristä taidetta, joka ei tunnu päätyvän seinälle sitten niin millään.

Toisella seinällä elävät kirjani sulassa sovussa muun sälän kanssa Ikean ihanissa Billy-kirjahyllyissä. Tosin joku umpitoopi svedu ei tajunnut pistää laatikkoon tarpeeksi hyllylevyjä ja siksi DVD:ni hengailevat sulavasti kahdessa rivissä.

Imuroin ja hinkkasin tänään paikkoja jo toista kertaa viikon sisällä. Aistin vakavan neuroosin uhkaa ilmassa, mutten voi lopettaa. Kuka voisi vastustaa upouutta imuria ja näitä ihania puhdistusaineita, jotka sain tuparilahjaksi pikkuliskolta? Tuoksuina appelsiini-rosmariini ja laventeli-minttu. Mun on vaan pakko siivota koko ajan.


Isä on innostunut sisustamaan mun kanssani. Tosin hänen apunsa rajoittuu enimmäkseen sähköporakonejumaluuteen ja erilaisten tökkien ostoon. Mutta juuri näin on hyvä. Ikea-riippuvuuteni rakastaa sähköporakoneita ja kasvava tee-addiktioni purnukoita. Vasemmalta lähtien kaakaopurkki Ögön cacao Nummin antiikista, keltainen ja musta teepurkki Brysselistä, Paulig-purkki mökkilöytöjä ja ihana Manaresi Firenzen muistoja.


Ja lopuksi kuva minusta aamuisin peilin edessä.

Tyttö-nimisiä tyttöjä

Vietän jälleen kerran sunnuntaita HS kasan kanssa. Sekaan mahtuu piristykseksi myös pari Elleä ja yksi Gloria. Kyseessä on siis viikon lehtikertymän alastaklaus.

Vahvistukseksi juon lisää teetä ja syön pekoni-emmental-leipää. Paljon enempää ei tarvitsekaan vatsaan ahtaa sen verran pinkeä olen eilisten herkkupöytien jälkeen. Toivottavasti Ihana Turhamaisuus ehtii blogata kuvat johonkin väliin, että voitte kuolla kateudesta.

Mutta varsinaisesti halusin kirjoittaa ylös ihmettelyni seuraavasta aiheesta: Hesarin sivuilla esiintyi lyhyesti tarina taidemaalauksen synnystä, jossa Kore-niminen tyttö maalasi luolanseinään sotaan lähtevän mielitiettynsä kuvan. Satuin myös lukemaan artikkelin Kalevalasta ja Aino-nimen synnystä. Jos jälkimmäinen syntytaru on tuttu niin miten on mahdollista, ettei yksikään HS:n kulttuuritoimittajista ole lukenut ainuttakaan antiikin Kreikan mytologiaa käsittelevää teosta? Tuhansia vuosia sitten Peloponnesoksen kedoilla vaelteli Kore-nimisiä tyttölapsia ihan yhtä paljon kuin Aino-nimisiä neitsyitä suomen kansantaruissakin. Ei siis ainuttakaan. Muinaiskreikaksi Kore nyt vain sattui tarkoittamaan nuorta tyttöä ilman muuta merkittävää asemaa. Myös Persefoneen viitataan monissa versioissa nimellä Kore, ennen kuin hänestä tulee Haadeksen temppujen myötä erillisen maininnan arvoinen.

Taidankin nimetä lapseni Koreksi.

Onneksi en ole ruokabloggeri

Josperaukka. Isosisko saapuu lännestä lähettämään lapsen maailmalle ja jäähyväispäivällinen epäonnistuu täysin.

Piti tulla kesäkurpitsapyöryköitä, mutta uunista (ei uppopaistoa!) nousivat epämääräiset lätistyneet sämpyläknöödelit. Piti olla tomaattinen kastike, tuli tomaattikreemiä. Ja koettiin sekin ihme, että liikaa tomaattia on todellakin liikaa tomaattia.

Joten kohta saapuva nälkäinen serkkuni saa syödä epämääräisiä tähteitä. Saatan paistaa lohdutukseksi munakkaan, jos uskaltaudun keittiön puolelle koskaan enää ikinä.

Listalla on vielä banaanileipää iltateelle ja vadelma(tai puolukka, riippuu kumpi pussi osuu käteen ekaksi pakasteen kätköistä)jäädyke.

Musta ei tule koskaan hyvää pikkuvaimoa.

Taitolaji

Miten voi onnistua kaatumaan pyörällä siten, että muistuttaa seuraavana päivänä raiskauksen uhria?

Onko se kaatumista jos satuttaa itsensä, mutta pysyy olennaisesti kuitenkin pystyssa, siis varsinaisesti kaatumatta?

Miksi meillä kotona on kirjoja, joista näkee millaisia mustelmia raiskatuilla usein on?

Miten pyöräntangosta voi saada sormenjälkiä muistuttavia mustelmia?

Kuka korvaa Reinoille aiheutuneet vahingot?

Miksei pyöräkorjaamo suostunut ottamaan syyllistä huostaan tai edes korjaamaan sen niin ettei mokomaa enää satu?

Origamikurjen säkäkorkeudesta

Tähän ikään mennessä (Toisaalta: tajusin tänään, kuinka yllättävän moni kavereistani on niin nuoria, ettei ne ole koskaan saaneet äänestää ja nyt niiden pitää ekaa kertaa kertaa valita ehdokas. Herttinen sentään.) olisi ihmisen luullut oppineen joitakin perustavanlaatuisia selviytymiskikkoja. Esimerkiksi pyörällä ajo, julkisen liikenteen käyttäminen ja sähköpostin kirjoitus vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta toimenpiteiltä, mutta eivät ne välttämättä onnistu. Syytän universumia ja hormoneja.

Tänään olen kriisiytynyt aikatauluista, kiukutellut tyhjästä tyhjälle, alkanut turhautumisitkeä ruokakaupassa, ja etsinyt jatkuvasti juuri äsken käsillä olleita asioita noin kuuden neliön tilasta johon mahtuu huomattavan paljon kaikkea, josta jokainen kaikkeus on kategorisesti mahdollisimman epäloogisella paikalla. Kaakao auttaa, samoin ihmiset, jotka ovat niin rauhallisia, että niille voi rähjätä, eikä ne ole moksiskaan. Siinä uhoaa itsensä jotenkin tosi nopeasti hiljaiseksi.

Tänään olen myös ollut tyhjä astia: vastaanottanut paljon tietoa ja hämmentynyt mitä erilaisimmista informaatioklönteistä: enemmän ja vähemmän paikkaansapitävistä osoitteista vieraissa kaupungeissa, viikonloppuretken aikatauluista, työpaikan henkilöstökyselystä, jonka vastausaika loppui toissapäivänä, taiteltujen paperieläinten strategisista mitoista. Absurdistanista hyvää päivää. Aivoni toimivat normaalia hitaammalla: näin siinä käy, kun saa tarpeeksi unta, eikä ole toleranssia sitä vastaan! Arvatkaa moneltako menin lauantai-iltana nukkumaan! Yhdeksältä! En oo koskaan menny yhdeksältä nukkumaan, en edes silloin kun olin kirppu vain ja olis pitäny mennä!

Kaveri hermostui mulle, kun en siellä meidän näyttelyssä suostunut kertomaan, mitä joku työ "oikeasti tarkoitti". Asiaan saattoi vaikuttaa se, että kyseinen henkilö kysyi äärest vinoja ja epäolennaisia kysymyksiä, joita en ollut itse tullut ollenkaan ajatelleeksi, mutta kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että kuvan tekijä ei olisi ainoa ja ehdoton auktoriteetti siinä, mitä työ tarkoittaa oli henkilölle täysin vieras. Kehittelin aihetta eteenpäin töissä, ja kahvipöydässä keksimme riemuksemme, mitä taiteesta puuttuu: oikeat vastaukset. Aivan kaikki eivät aivan hahmottaneet ideaa.

"Mitkä vastaukset?"
"Joo, sinne vois viedä vaik Atskiin aina salin ovensuuhun omilla papereilla ne oikeet vastaukset!"
"Mitkä vastaukset?"
"Niinku voittorivinä!"
"Tai yksristikakkosta."
"Maailmassa on liian vähän yksristikakkosta."
"Niin on."
"Mitkä vastaukset?"
"Etsä oo ikinä ettiny taidenäyttelyssä oikeita vastauksia?"
"Mitä vastauksia?"
"Ne on siellä aina, tarkotatsä ettet sä oo oikeesti ikinä ettiny?"
"Mihin kysymyksiin?"
"Ei niitä voi tietää jollei ensin löydä niitä vastauksia."

Huomenna aion hienovaraisesti vihjata, että myös vaalikoneessa on oikeat vastaukset, ja sitten viihdyttää itseäni vaaleihin asti etsintäspektaakkelilla.

MITKÄ VASTAUKSET?

Iso pieni omena

Omenat on jees. Varsinkin se yksi joka tunnetaan myös nimellä New York City. Voisin palata sinne vaikka heti. Kerrassaan kätevän kokoinen kaupunki, mutta niin täynnä nähtävää ja koettavaa. Yllä parhaita paloja, en osaa sommitella, sori.

Muistatko P kun nähtiin viikonloppuna ennen kuin lähdin reissuun ja taisin uhata tulevani kipeäksi? No, tulin. Sunnuntaina olin aivan tukossa ja lämpöä 37 astetta ja rapiat. En mennyt silloin sitten töihin, vaan lepäsin palkatta kotona. Mutta onneksi tauti ei ollut kovin sitkeä, vaan lämpöily loppui tiistaina kun saavuttiin New Yorkiin ja niiskutusta jatkui pari päivää. Jaksoin kierrellä jalkaisin miehen mukana varsin reippaasti.

Ensimmäisenä päivänä/iltana 2.9. kävimme ihailemassa Times Squarea, jonne oli surkealta hotelliltamme n. 500m matkaa. Taisimme käydä myös TGI Fridays'issa jäätymässä. Mies varoitti etukäteen, että jenkeissä joka paikassa hurisee voimakas ilmastointi ja niinpä kähisin seksikkäästi koko matkan. Parina ensimmäisenä aamuna ääntä ei tullut ollenkaan. Mutta se käheän seksikäs ääni yhdistettynä jenkkiaksenttiini taisi luoda melko autenttisen vaikutelman.

Hotelli oli tosiaan aivan keskustassa, mutta se olikin sitten hirveässä kunnossa. Sängyt kyllä nukkumiseen kelpaavia, lämmintä vettä tuli ja jonkilainen ilmastointikojekin löytyi, mutta Suomessa noin huonossa kunnossa oleva talo saisi saman tien purkutuomion: maalit irtoilivat, katosta vuori kylppärissä vettä ja ikkunat vetivät. Ja niin, ne hiiret. Vaihdoimme huonetta toisen yön jälkeen koska olin kuullut hiiren ja nähnyt sen liikkuvan yöllä muropatukkalaatikon nurkalla. Aamulla se (ja patukat) löytyivät osittain järsittyinä. Sain jonkinlaisen mielenrauhan seuraavassa huoneessa, koska siellä vessa lorisi ja ilmastointi hurisi vielä äänekkäämmmin, mutta lähtöpäivänä kun pakkasimme tavaroita, huomasin kurkkukarkkipussissa syötyjä kääreitä ja hiirenkakkaa. Olen yhä vainoharhainen jokaisesta rapinasta, onneksi en kohdannut sitä jyrsijää tai jyrsijöitä silmästä silmään, muuten näkisin painajaisia.

Ensimmäisenä varsinaisena päivänä perillä eli keskiviikkona menimme laivalla Vapaudenpatsaalle ja Ellis Islandilla sijaitsevaan siirtolaismuseoon. Sitä kautta miljoonat ja taas miljoonat siirtolaiset ovat tulleet jenkkeihin. Varsin mielenkiintoinen paikka ihan omaa alaakin ajatellen. Ihan hyvä ohjelmavalinta siltäkin kannalta, että flunssa oli vienyt voimiana ja ulkona oli sietämättömän kuuma (=ihanaa!). Jatkoimme Downtown-alueelta ylöspäin, näimme mm. Wall Streetin, Ground Zeron, ja China Townin. Illalla menimme vielä Rockefeller Centerin näköalatasanteelle ihailemaan öistä kaupunkia. Niin ja ostin Guccin aurinkolasit liikkeestä, jonka omistajien parhaita kavereita ovat seinällä olevien kaverikuvien perusteella ainakin Justin Timberlake ja Busta Rhymes. Kyseessä siis Genesis, Nykin ehkä tunnetuin ja perinteikkäin nahkavaateliike joka myy myös aurinkolaseja ja rannekelloja. Itse kuulin siitä toki ensimmäistä kertaa vasta paikan päällä ja menin sinne vain koska mainoksessa luki, että sieltä saa merkkilaseja edullisesti.

Torstaina palloilimme ympäri keskikaupunkia, mm. Empire State Buildingissa ja päiväkänneillä Gran Central Stationilla. Illalla vuorossa oli Broadway-näytäntö n. 300m hotelliltamme. Pieni Merenneito oli kyllä elämys (arvatkaa kuka oli prinssi Eric? No Sinkkuelämän Marcus!).

Perjantaina ja lauantaina vuorossa oli ankaraa shoppailua. Macy's, Century 21, Bloomingdales, Zara, Diesel... Lauantai-illalla satoi yhä niin rankasti hurrikaanin rippeitä taivaalta, ettemme vääntäytyneet enää hotellilta minnekään vaan katsoimme telkkaria. Onneksi ei nälkäkään vaivannut kun olimme rämpineet vedenpaisumuksesta huolimatta Little Italyyn pizzalle. Se olikin taivaallista pizzaa.

Sunnuntaina aurinko palasi ja vuorossa oli American Museum of Natural History, Harlem sekä Solomon Guggenheim Museum. Illalla mentiin vielä metrolla Brooklynin puolelle ja sieltä Ritz-hotellin yläkerran kotoisaan pikkubaariin drinksuille. Näkymä oli hieno ja drinkki erinomainen.

Maanantaina pyöräiltiin Central Parkin ympäri, jälleen helteessä. Matkan varrella näkyi mm. Dakota Building ja Strawberry Fields. Illalla mentiin vielä syömään hienosti Meatpacking Districtille Buddha Bariin (sekin Sinkkuelämästä tuttu). Ruoka oli taivaallista ja puitteet upeat.

Tiistaina satoi onneksi niin lähtö ei harmittanut aivan niin paljon. Käytimme muutaman ylimääräisen tunnin ennen lentoa Jersey Gardens nimisessä mallissa lähellä Newarkin lentokenttää. Aivan uskomattoman hyvä palvelu muuten siellä: olimme hädin tuskin ehtineet check-in -jonoon kun meidät nappasi SASin virkailija, joka erillisellä tiskille checkasi meidät sisään ja huolehti itse laukuistamme. Hän yritti ensin opastaa meidät itsepalvelucheckauksesta läpi (siihen oli ihan erillisiä päätteitä) mutta kun varausnumeromme olikin liian pitkä, niin täti joutui itse hoitamaan asian.


Takaisin arkeen: aion tänä syksynä lukea jälleen melko vähän kursseja, käydä töissä Rastilassa silloin tällöin, harrastaa liikuntaa ja nähdä ystäviäni (P ja A, käykö mun Turku-eksku paremmin 4.10. vai 18.10.?). Ja nauttia. Ja haaveilla seuraavasta ulkomaan matkasta.

Ja lapsihan oppii...

Luumu-valkosipuli-inkiväärichutneyni onnistui oikein hyvin, vaikka viinietikan keittäminen veikin loputkin hatarasta hajuaististani. Hyvä niin. Olen nimittäin juonut liikaa lapsangia ja viinietikkainen savun haju on tuskin erityisen miellyttävä.

Ajelin äsken pari tuntia turhaan bussilla ja harkitsen vakavasti vanhempieni tekemistä perinnöttömiksi. Mitäpä muuta nuori neito tekisi perjantai-iltana, häh? Sinne jäi liikkeeseen rakas perheautomme, kun eivät päässeet äiti ja pankki yksimielisyyteen. Alan kyllästyä esittämään neitoa vakavassa vaarassa joka ikisessä liikkeessä. Noh, tällä(kin) kertaa se auttoi ja auton voi hakea vielä huomenna.

Selvitin opintoni kokoon ja jouduin perumaan kurssi-ilmoittautumiseni. Ei siihen pahukseen rekisteriin enää mahdu. Palaan siis kadidaatinseminaarien ah niin kiehtovaan maailmaan.

Yö-kylä mysteeri:
Yöllä kuulin huutoa parvekkeeni tienoilta. Aamulla porraskäytävämme oli täynnä tekokukan terälehtiä, ulko-ovessa roikkui puolikas lei ja pyöräni oli peitetty samaisiin punaisiin terälehtiin. Ilahduttivat aamua.

Nyt jäljellä puoli ämpäriä luumuja ja muovipussin pohjat omenoita. Taidan pakastaa ja tempaista piirakkaan. Ensin pitää saada se pöytä pystyyn (horisontaalisesti, vertikaalisesti se on hengannut tos seinän vieressä jo pari viikkoa), jotta tänne voi ketään kutsua. Jaa, olis kai ne penkitkin aika jees...

Huomenna, jos autokorjaamo suo, lähden stadiin. Luvassa kropsua, tapaksia, sangriaa, lapsenvahtimista (me puhuttiin jotain kahleista... eiks niin, Emi?), maksalaatikkoa, marjoja ja tax-free-tuliaisia.

Tämän viikon handlasin jo paljon paremmin. Toivottavasti te muutkin onnistuitte yhtä hyvin tai paremmin.

Arkiviikko Oulussa.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Vasen nilkkani on rusentunut. Sille voi hampaita kiristellen astua, eilen ei sitäkään.
"Ja miten näin pääsi käymään?", kysytte. Perinteisellä Oululaisella tyylillä. Humalassa, yöllä ja pudotessa korkealta paikalta. Viikko on siis ollut melko normaali.

Maanantai meni matkustellessa. Sinänsä ei mitenkään riemukasta seurata auringon nousemista ja laskemista junan ikkunasta samaa aikaa täyttäen itseään sipsillä ja elokuvilla. Ouluun kuitenkin päästiin ja tänne jäätiin. Kämppä oli muuttunut paremmaksi satunnaisten kattoremonttien ja ei-haluttujen kämppisten muutettua pois ja viehättävämmän version muutettua tilalle. Ruoaksi oululaista perusravintoa, pizzaa lähikänkkylästä keskiyöllä.

Tiistaina koulutus alkoi taas. Nykyarkkitehtuurin 4. vuosikurssi aloitettiin pirteästi kahdella tehtävänannolla (kirkko ja hotelli). Työpiste on vieläkin haun alla, joten joudun työskentelemään "etätyönä" kotoani.

Keskiviikko oli touhua täynnä. Koulutyö ei vaivannut, joskin opiskelijalounaalla tuli käytyä. Illemmalla Vulcanalia (vuotuinen akateemisen työn alkajaiskonsertti) etkoilla norsupalloa (hillitöntä) ja saunomista TUTAlaisten kanssa. Sitten nopeaksi kaavailtu visiitti osastollemme fuksiluokkaan tutustumaan. Tänä aikana oluet loppuivat ja päätimme erään toverini kanssa hakea lisää alkoholia eksku-ryhmän kaapista. Sinne pääsee, ei ovesta, vaan seinien yli. Sitten kun tämä tapahtuu humalassa, seurauksena oli lipeäminen sisäpuolelle ja kipeä nilkka. En ole ylpeä tästä kokemuksesta. Sitten hyppelehtien Vulcanaliaan, takaisin, Never Grow Oldiin (reggae-baari) ja lopulta kotiin. Ehkä sitä joskus oppii..

Torstai kului sohvalla potien sielullista ja ruumillista kipua. Ei erityisempiä uutisia.

Perjantai on toivoa täynnä. Ehkä repäisen ja haen kännykkäni osastolta..

Tämmöistä Oulussa.

"Ilman projektia ei ole mitään"

Arvatkaa, kuka pakkaa huomenna luonnoslehtiönsä, raidallisen villapaitansa ja laatikollisen lakupiippuja (en jaksanut leipoa saaristolaisleipää) ja lähtee purjehtimaan ekaa kertaa elämässään? En ole vielä karsinut pakkauslistalta muovista merirosvosapeliani.Voisin kaapata sillä laivan teekkareilta, ja kääntää kurssin kohti Barcelonaa. Kiusaus saattaa osoittautua sietämättömäksi. Minulla on uudet kumpparit ja keltainen sadetakki ja sydvesti! Evääksi olen pakannut korppuja! Olen ihan varma, että mun pakkausratkaisut huutaa kilometrien päähän olevani ensimmäistä kertaa purjeveneellä. Toivottavasti myrskyää! Kuulemma myrskyää!

Janne sit läks. Kesä on virallisesti ohi. Tuntuihan se aik förbiltä jo, kun lauantai-iltana pyöräiltiin koko ajan enenevässä sateessa ja Jii raportoi säännöllisesti, mihin vaatekappaleeseen asti oli jo läpimärkä. Perille päästiin silti, kastuneista jarruista huolimatta ehjinä. Yritin sitten raapia kasaan krapulaa sunnuntaiselle Ekberg-brunssille parannettavaksi, vaan ei tullut, pakana.

Ja Elina läks kans, kauemmas jopa. Tosin henkisesti Oulu on kauempana kuin Barcelona. Maanantaina oli kolmansien läksiäisten varjolla päällä rankka toisen päivän brunssiputki, tällä kertaa skumppaa, pannarii ja mustikkapiirasta -teemalla, vaikka se tuntui kyllä yhtä lailla asuntonäytöltä kuin aterialta. Pohdimme mahdollisuutta, että asuisimme tuossa huoneistossa vuoden päästä tähän aikaan. Huomiselle olen aikatauluttanut leivoskahvit, pitää näet toipua näistä kolmesta työpäivästä, jotka olen seitsemän viikon loman jälkeen reippaillut. Porvarillisten aamuruokailujen määrän kun ei paree alittaa duunarileipien määrää, jotta universumin tasapaino pysyisi kauhuissaan. Kyseiset työpaikkakahvion leivät todistavat äijyytensä sisällyttäessään reissarin väliin lauantaimakkaraa, kalkkunaleikettä, meetvurstia ja kinkkua.

Koskakohan pääsen yli tästä ruotsalainen indie-tyhmärock -kaudestani? Ihan uteliaisuuttani ihmettelen vain.

Suunnitteilla juuri nyt: syysmyrskyretki Utöhön (voiko Muumipappa ja meri -kirjan laminoida kokonaisuudessaan?), Singstar-neitsyydestä eroon hankkiutuminen sokerin kehräyksen sivuteemalla ja yksi mökkiretki, jonka aikana maahan kaivetaan kuoppa, jossa valmistetaan jalka, ei ihmisen. Rosvopaistiviikonloppu siis.

Tiedättekö, mikä näyttää tyhmältä? Kerron. Labradorivanhus verkkomyssy päässään nukutuksen jäljiltä niin sekaisin, että seisoo tuijottamassa seinää ja haukkuu sille. Mieleen tästä tulee myös se, että luulen, että maksanmakuisilla purutabletin muodossa olevilla kipulääkkeillä voisi olla markkinoita myös ihmisten keskuudessa.

Päivän teemabiisi, syystä tahi yleensä toisesta: Johnossi: There's A Lot Of Things To Do Before You Die. Elinan isoäiti sanoi minulle kesän alussa, ettei ilman projektia ole mitään. Tosi on.

Eilen katsoin baarissa jalkapalloa ja leikin pokeripelin pankkineitiä. Pelistä en edelleenkään ymmärtänyt yhtään mitään, pokerista tai futiksesta kummastakaan. Toissapäivänä ystäväni vuoden mittainen absolutismi rikottiin perinteitä kunnioittavalla illalla, johon kuului hoppingia, karaokea ja kebabia. Lauloin Kaija Koota ja Rick Springfieldiä. Siinä sivussa soluttauduimme teologien baarisuunnistukseen. Myönnän auliisti, että minulla on stereotypioita tietyistä ihmisryhmistä. Esimerkisi teologeista sellaisia, että en olisi kuvitellut, että tytöt ois tulleet iskemään niiden bileissä, mutta okei sit. Kohteliaisuutena on otettava kaikki paitsi se, minkä ottaa vittuiluna.

Seuraavana aamuna laukusta löytyi Tenkan (se on se iskelmähenkinen karaokebaari siinä Hesarilla, ulkopaikkakuntalaisten tietoon saatettakoon) karaokelappu, jossa luki Reiskan laulamisen välissä minulle lausuma aforismi: Tee jotain, jotta saamme elää.

Erään tyttölapsen viikko

Maanantai
Ensimmäinen päivä Turussa, linnut laulavat ja muuta soopaa. Kirmaan yliopiston kautta ilmoittautumaan kandidaatinseminaariin ja jatkan matkaa yleishyödyllistämään itseni SPR:n tiloihin. Verenluovutus sujuu mallikkaasti, mutta jälkihoito ei. Silmissä mustenee tuon tuosta, mutta sisu ei anna periksi. Löydettyään itsensä makaamasta Specsaverisin lattialta henkihieveriin säikähtäneen myyjän viereltä tyttölapsi tietää ettei paluuta hyvään viikkoon ole. Raahautuminen takaisin SPR:n hoivattavaksi ja tunteroisen kuluttua taksilla hutera jalkaisena kotiin. Onneksi SPR kustantaa tämän ökyporvarismin. Muutama tunti tehohoitoa makuulla kahvilla ja lakritsalla. Illaksikin järjestyy kuski, jotta tyttölapsi saa hammasharjansa ja nettikaapelinsa.

Tiistai
Piti tapahtua: tapaamiset assistenttien kanssa, opintojen järjestely, korvaavuussopimukset jne.
Miten kävi: RSGT-messut, joista yleispäätelmänä nuorten ihmisten tyhmyys, havaittu sekä Kylmyys että Jeesustyttö, himoittu Raamattupiirien pitsatarjontaa ja Kokoomusnuorten nakukalenteria, haastateltu radioon.
Illalla entisen kämppiksen luokse, josta tuliaisena vedenkeitin.

Keskiviikko
Hammaslääkärin tuomio: viisaudenhammas vex kirurgialla ja purentakisko suuhun. Kulutettu liikaa rahaa kaupungilla. Tavattu ihmisiä, joita ei olisi pitänyt tavata. Netti ei toimi, eikä tyttölapsi nyt vaan osaa. Illalla töissä tehty päätelmä, että kuka hullu keksi lapset ja miksi munkin pitää niitä kärsiä. Salaisia haaveita solariumista. Jaloissa märkiviä rakkoja, joihin isä yleislääkäri määrää ikäviä lääkkeitä. Murjotus.

Torstai
Aamulla pelistä tuijottaa takaisin julma maailma. Silmäluomet ovat peittyneet hilsehtivän ja kirvelevän ihottuman alle. Isä yleislääkäri käskee polille, sairaanhoitaja ihotautilääkärille ja ihotautilääkäri ilmoittaa diagnoosiksi atopian. Tyttölapsen mielestä termiä käytetään liian vapaasti, mutta hakee kiltisti salvat ja tropit apteekista ja suostuu jopa kosmetiikkalakkoon. Tosin ryhtyy rikkuriksi heti illalla, sillä uudet silmälasit eivät ole saapuneet ja punainen look silmissä ei oikein pure. Yöllä syystartissa tyttölapsi ei ymmärrä omaa etuaan vaan viskaa juomansa juuri sen nörtin naamalle, jonka piti korjata tyttölapsen kenkkuileva netti. Rakot pahenevat ja tyttölapsi liikkuu enää meikittä Reinoissa.

Perjantai
Elämä Turussa ei toimi ja tyttölapsi pelastautuu vanhempien luokse. Kokeillaan ensi viikolla uudestaan.

Lifesaver

Ja kaikki huutaa nyt hurraahurraahurraa Juhanille, joka pelasti allekirjoittaneen sosiaalisen elämän ja korjasi netin.

Tai mun sosiaalinen elämäni olisi ehkä selviytynyt, mutta mun laskun maksut ja kurssi-ilmoittautumiset eivät.

Keittelen kotona luumuhilloa ja chutneyta. Kohta vien auton huoltoon ja sitten lähden töihin.

Tulossa iso postaus rakkaasta Miehikkälästä. Voin puhua siitä jo positiivisessa mielessä, sillä viikko Turussa (vaikka ei sekään ihan putkeen mennyt...lisää myöhemmin) on palauttanut mielenrauhani. Samoin erittäin imarteleva työtodistus, jonka kusti polki luokseni tänä aamuna.

Minulla on outo elämä

Lisää siitä myöhemmin, nyt jää sekä uusi otsikko että tarinointi kesken. Pitää lähteä soluttautumaan teologien baarisuunnistukseen! Muodostamme ateistisen varjojoukkueen.

Olipa kerran autotalli.

Yön hiukan päivää hämärämpinä tunteina siellä tapahtuu kummaa. Aamulla, sinä hetkenä, kun ensimmäinen valo heijastuu kerrostalojen ikkunoista puhtaan kuparilaatan värisenä ja koko yön kaatunut sade lopettaa samassa hetkessä, vedostaja saavuttaa transsinomaisen tilan.

Vedostaja hymyilee itsekseen. Maailma ympärillä on uusi, valmis, täydellinen ja täynnä mustia sormenjälkiä ja spray-liimasta tahmeaa makulatuuria, jota kertyy reisiin kiinni jos erehtyy kulkemaan ohi. Vedostajan transsi syvenee, ja hän alkaa lisätä akvatintavedoksiin heräävästä pojasta chine colléeta, japaninpaperista. Aivan kuin se kuva tarvitsisi yhtään lisää herkkyyttä, utua tai pehmennystä. Uusimmat vedokset melkein särkevät vedostajan sydämen, täten kenties todistaen, että vedostajalla on tunteita.

Vedostaja diggailee lällypoppia, hyräilee ja sieppaa suullisen kahvia. Kattoikkunan valo on sietämättömän tiukkaa. Vedostaja elää preesensiä.

Puhelimessa vielä nukahtamattoman ja jo heränneen välillä käydään sananvaihto:
-Mä olen tehnyt hurjan paljon vedoksia.
-Hyvä. Sittenhän sä olet onnellinen.

MOT

metsänainen & paluu kivikauteen

Onnittelut Aino onnistuneesta näyttelystä!
Itselläni on ollut onnistunut Paluu Luontoon-elämysviikonloppu. Olen ollut landella, saaressa (=eristyksissä) ja sienestänyt, marjastanut ja kalastanut. Minä of all people... Ja tykkäsin siitä! Sain Kaukolta aikuispisteitä kun ilmoitin tykänneeni olla suppilovahverometsässä. Ehkä oli aikakin maastoutua metsään ja merelle Kitystä. Sain myös hauen, ihan itse, jollain välineellä jota itse kutsuisin virveliksi, mutta kai se on ammattislangilla joku heittovapa tms? Sen lisäksi että menin metsään, me myös syötiin ne sienet ja se kala ja leivoin piirakan puolukoista. Olen ollut lähes omavaraistaloudessa.
Nyt alkoi kertaheitolla duunit & koulu, Annea valaisin jo vastaanottamastani sijaisuudesta. 3 työpäivää viikossa ja lisäksi kurssit ja deadlinet päälle. Ehkä tässä selvitään, lähdetään kuitenki Rassen kans käymään Tukholmassa ja Papsin kans San Fransiscossa et välillä saa rentoutuakin :) Ja olin Kaksun kans viikon Bulgariassa lepäämässä.
Nyt alan pohtia ongelmia organisaatiossa. Ilmoitelkaa tosiaan osallistumisesta mun synttäreille, mikäli osallistutte, niin osaan varata pöydän osaanottajienn mukaan. Tällä hetkellä on tainnu tulla joku 13 ilmoittautumista et tarviin kohta koko Bar Teoksen.. Aino toivottavasti noteerasi et se on siis 13.9., eikä ylihuomenna!!!
-Emilia

Tilinpäätös

Kiitos paljon, kun kävitte. Se oli tärkeää.

Oman näyttelyn järjestämisen käytännön sudenkuoppia viikonlopun verran kaiveltuani olen taas lähempänä jotain, jossain. Olen kuullut paljon kivoja, rohkaisevia juttuja, jotka aion sulkea sydämeeni ja tutkiskella myöhemmin, sitten ensi identiteettikriisissä.

Aion palata maanpinnalle lähiaikoina, vielä se ei onnistu. Ainakaan niin kauan se ei onnistu, kun tilaustöitä on tekemättä, kun juhlissa käydessään kuulee itselle täysin tuntemattomien ihmisten kertovan kavereilleen, että näiltä on juuri jäänyt siisti näyttely näkemättä, saaristolaisleivän ohjetta kysellään, koti on täynnä ihania, ihania kukkia ja kun joka paikasta löytyy arkeittain niitä värikkäitä pallotarroja, joista tarvitsimme viikonlopun aikana lähinnä punaisia. Siis kunnes keksimme, että niitä voi liimata vaikka naamaan ja vaatteisiin. Tarrameikit, miten niin noloa ja lapsellista? Ei edes hirveästi tänään ahdistanut, kun lakkasin olemasta statukseltani opiskelija. Ois varmaan pitänyt ahdistaa, mutta ahdistuminen on vaikeaa, kun pakkaa myytyjä vedoksia kuljetukseen niiden uusille omistajille ja kun kävijätavoite on saavutettu ja ylitetty ihan hyvällä marginaalilla.

Seisoessani korkokengissä mekko päällä loft-tilassa juomassa skumppaa ja syömässä kiinalaista take-awaytä (omassa näyttelyssä, tiedättehän), mietin, etten olisi koskaan uskonut, että Vantaalla voisi tuntua niin New Yorkilta.

Toki kuulin myös tosi ikäviä uutisia, (mä tiedän, että sä pärjäät kyllä!) ja siinä piileekin varmasti syy siihen, etten mennyt katosta läpi.

Suunnittelemme jo ensi vuoden näyttelyä, mutta sitä ennen aerodynaamisilta autotallitytöiltä voi odottaa kaikenlaisia tempauksia. Muuten: jos käytte Otaniemessä, älkää hämmentykö, jos erään huoneen norsunvihreään (en tiedä) seinään siinä Otarannan saunan vastapäisessä kämpässä on piirretty luonnollisen kokoisia, hämärässä huomattavan karmivia omakuvia, jotka nojailevat toisiinsa ja/tai istuvat kaappien päällä, ja joiden kaulassa roikkuu sellainen pleksistä tehty neliömäinen koru... Yhdentoista neliön huone muuttuu muuten saunaksi, jos siinä seisoo neljän piirtäjän lisäksi ehkä seitsämän tarkkailijaa (huoneen omistajalta pääsy oli kielletty, tietty). Harkitsemme performanssikiertuetta, johon saa ilmoittaa vapaaehtoisseiniä, mutta ehkä Annekin viisastui tästä teekkaripojan vahingosta, ja ymmärtää, kuinka voi käydä, jos antaa liian vapaat kädet. Lisäksi olisi se yksi kirjastoprojekti, ehkä jouluna... Onneksi vain 20% meistä tekee mitään oikeita töitä. Me muut teemme mitä huvittaa! Toki jotkut tekevät kohta mitä huvittaa toisessa maassa, mutta.

Ens kuun jälkeen on marraskuu. Kuinka sairasta se on?

Duunit loppu ja ilo alkaa.

Mulla on uus tietskari!

Mäkbook pro tällä kertaa.

Ja mun duuni loppu. Olen vapaaherra. Köyhä, mutta silti.

Nyt olen Vanhan kahvilassa ansaitulla kalialla.

Todiste:

Ei tässä sitten muuta..

Lintu savupiipussa

Seisoskelin lauttalaiturilla illan hämärtyessä. Autojen ajovalojen loisteessa erotin lähestyvän aluksen. Mannerta evakuoitiin vielä nimettömän vaaran uhatessa. Takana jonottavissa autoissa panikoitiin ja painettiin kaasua. Etummaiset autot suistuivat mereen.

Pakenin rantatalojen taakse ja tapasin Loviisa-nimisen pikkutytön, joka maalasi kasvoni mutaväreillä. Tytön äiti huusi lapsensa takaisin autoletkaan.

Käännyin ympäri ja takaani avautui englantilainen puutarha linnoineen. Kävelin pitkin polkuja ja löysin isäni tutkimasta tuulimyllyjä. Jatkoimme yhdessä puutarhan kellariin. Inferno-kuvaelman tuliefektit polttivat vanhoja kirkkopatsaita.

Käännyin taas ja löysin itseni sisustustarvikekaupasta S:n ja P:n kanssa. S osti karkkia ja sai ilmaiseksi suklaapatukoita. P jonotti ikuisessa jonossa kynttilälyhty sylissään. Odotellessani mutustelin suklaata ja tutkin häkkiin suljettua lintua. Siipien iskut kaltereita vasten kaikuivat korvissani.

Siipien iskut? Kalterit?

Tässä huoneessa on lintu! Ei saatana!

Heräsin ja ponkaisin nurkkaan. Yhä puoliksi unessa yritin tihrustaa likinäköisillä silmilläni hämärässä huonessa.

Ok, rauha. Ei lintuja huoneessa. Mutta siiveniskut kuuluvat yhä... Olenko tulossa hulluksi? Uneksinko yhä?

Totuus iski vähintään eurorekan voimalla. SE ON TAKASSA!

Noin kahdessa sekunnissa olin Idan huoneessa. Ihan turha selittää, ettei takkaan mahdu pikkutirppaa suurempaa siivekästä, eivätkä suomalaiset lajikkeet erityisen vaarallisia ole. Olin täysin kyvytön kävelemään huoneeseeni ja suuntaamaan taskulampun valokiilan sen helvetin olennon keltaisiin mulkosilmiin. Ei, ei ja ei.

Pysykööt siellä. Minä nukun muualla. Muutamme huomenna. Ongelma ratkaistu.

YÄK.

Never mind the jet lag, here comes the culture shock!

Kumpikaan kyseisistä ilmiöistä ei sitten ollutkaan keksintöä, enkä minä niille vastustuskykyinen, toisin kuin itse kuvittelin vielä pari viikkoa sitten.
En osaa enää sanoa, minkä piikkiin tämänhetkinen väsymys menee, mutta lupaavia kandidaatteja on monia, etunenässä K-market Inferno. Ennen kaikkea olen pettynyt itseeni. Olin jo päättänyt, etten enää palais kauppaan, mutta sitten "elämän realiteetit" iski vastaan. Kaikin puolin paskoja jätkiä ovat.
Kesäloma jäi jotenkin väliin, eikä sitä pysty paikkaamaan sillä, että 24 päivän edestä kesälomapalkkaa ilmestyy mun tilille syyskuun alussa. Oon silti päättänyt, että mun on käytävä Lintsillä vaikka vain syömässä vohveli. Myös Suomenlinna on ehdoton. Vaikka taivaalta sataisi pieniä, vihaisia kassaneitejä, mä meinaan joku päivä istua sillä lautalla ja kuvitella itselleni kesäloman. Siinä neidin mielikuvitus testataan.
Onneksi työnhaku on jo kovaa vauhtia käynnissä ja syksyn suunnitteleminen Ainon kanssa piristi mun mielialaa. Okei, ehkä meistä ei tule varjo-Finlandiaraatia, mutta on kiva leikkiä ajatuksilla oikeasta elämästä. Ja lautapeleistä baarissa on tultava perinne. Minä vaadin.
Alle neljän kuukauden päästä on joulu!!!

Painoväriä kipeissä hiuksissa

Lasketaanko sellainen kaksoiselämäksi, jos on päällä kohtuullisen vakava (noin kahdeksan päivän) baariputki, mutta samaan aikaan leipoo, neuloo ja leikkailee paspiksia ahkerasti?

Krapulassa on ihan kiva ommella iloisenvärisiä nappeja lastenvaatteisiin tai tehdä pojille lapasia (jonkun niistä täytyy pitää huolta) tai askarrella muutenkin keski-ikäistä syyselämää. Mojitokesä on ohi (melkein), ja jouluhiiri kun olen, tein taloon jääneestä rommista rommiruukun. Mielstäni tämä oli hyvin symbolinen teko, näin vuodenajan vaihteessa. Voin jo kuvitella itseni siemailemassa munatotia ja paketoimassa maanisesti sievässä talvimekossa.

Näyttelyvalmistelut tekevät onnelliseksi. En ole kirjoittanut näin paljon listoja vuosiin.

Muistutuksena:

Taidetta, taidetta!

Meidän elämä näyttää pyörivän sen ympärillä harvinaisen paljon tällä hetkellä, mutta mikäs sen parempaa kuin elokuinen ilta, parhaat ystävät ja halpa punkku...
Taiteiden yö on täällä jälleen, tarkalleen ottaen perjantaina. Käsi ylös, kuka lähtee mukaan tekemään ihan mitä vaan! En oo vielä ehtinyt kattella ohjelmaa tarkemmin, mutta se löytyy Juhlaviikkojen nettisivulta.
Antakaa kuulua itsestänne, lapsi kaipaa seuraa.

Taideretki!!

Totesin tässä juuri, että olen ollut Hyvin Huono ystävä ja tytär ja bloggaaja ja entinen pääkaupunkiseutulainen. Hyvä fyysikko olen kyllä ollut, mutta ei siitä sen enempää.

Ainun taideviikonloppu lienisi siis loistava tapa yrittää kompensoida laiminlyöntejäni ainakin vähäsen, eli ajattelin ehdottaa kollektiivista kokoontumista Tikurilassa avajaisten aikaan. Sitä ennen tai sen jälkeen tai sekä että olis mukava kokoontua jonnekin (vaikkapa kakun tai muun ruokaan liittyvän asian äärelle) juoruamaan.

Käsi ylös kuka lähtee mukaan?

Sådant är livet

Kuten Annen kanssa keskusteltiin, parhaat blogimerkinnät syntyisi silloin kun kävelee yksinään kaupungissa tai muualla. Silti ajattelin uhrata hetken omaa aikaani teille, vaikka tämä ei nyt jäsennykään enää niin hyvin kuin vielä aiemmin tänään.

Koska mulla menee oikeastaan aika hyvin.

Ensinnäkin syksy on periaatteessa täällä. Tai ei periaatteessa vaan käytännössä. Ei tarvitse enää miettiä, että pitäisikö nyt vaan kesän takia pukeutua vähän värikkäämmin ja kevyemmin kun se jotenkin kuuluu asiaan, vaan voi hyvin vetää ihanat lämpimät (mustat) hupparit ja neuleet päälle. Ja kesällä pitäisi olla paljon ulkona koska sekin jotenkin kuuluu asiaan; nyt voi möllöttää sisällä ja katsoa roskatositeeveesarjoja vaan koska ei ole pakko tehdä mitään, tai ladata uutta musiikkia iPodiin. Ja melankolisen musiikin kuuntelu sopii vihdoin ulkona vallitsevaan säähän. Sopivia valintoja olivat tänään esim. Foo Fighters ja Kent.

Fyysisestikin mulla menee aika kivasti. Selkä on vähän parempi kai, mutta ennen kaikkea alan jaksaa taas harrastaa liikuntaa enemmän ja voin oikeesti suunnitella aloittavani vaikka tanssimisen (jonka sijaan aloitin sen kung fun vajaa 7 vuotta sitten) ja salitreenin.

Lisäksi mulle on töistä löytynyt sitä miespuolista juttuseuraa, jota jäin kaipaamaan kun lopetin taistelulajit. On kivaa olla taas yksi jätkistä, mutta kuitenkin saada ne ihailemaan kun on välillä päättänyt laittaa hiuksia tai hameen päälle. Ne myöskin tekee mulle sellaisia kummallisia juttuja välillä kuin vaikka ostaa berliininmunkkeja ("kun mä aattelin hemmotella") tai jää yksin töihin yliaikaa jotta pääsen rättiväsyneenä raahautumaan kotiin (vain 15 min. tavallista myöhemmin).

Ja kahden viikon päästä lähden viikoksi New Yorkiin.

Niin, hyvä elämä.

T.p.l'a.

Huomio huomio! Tämä on tärkeää ja sitä paitsi hauskaa, siispä kerron:

Autotallikollektiivin (eli minun ja muiden espoolaisten perhetyttöjen) ensimmäinen kesänpäättönäyttely T.p.l'a. esittelee tuoretta taidegrafiikkaa elokuun viimeisenä viikonloppuna. Näyttelymme kesto on suppea, jotta esittelyn voivat tehdä taiteilijat itse yhteistuumin. Tulkaa siis katsomaan meitä ja mitä olemme saaneet aikaan!

T.p.l'a.
29. - 31. 8. 2008
Tikkurilan Silkissä


Aukioloajat ovat seuraavanlaiset:
pe 17-20
la 11-20
su 11-17

Jos viikonloppuusi ei kuulu suunnattomasti ohjelmaa ja pääset paikalle koska tahansa, ajaksi voi valita lauantain klo 17, jolloin vietämme avajaisten, päättäjäisten ja keskikohtiaisten välimuotoa. Silloin saa pitää puheen jos haluaa, itse en aio pitää. Toisaalta tässä just ajattelin sitäkin, että johonkin muuhun aikaan meillä on enemmän aikaa selittää ja esitellä töitämme, joten puolensa siinäkin. Saa tulla monta kertaa! Ollaan siellä mahdollisimman kaikki mahdollisimman koko ajan. Itse olen muuten kaikki aukioloajat paikalla, paitsi että lauantai-iltana pitää ehkä lähteä vähän aiemmin kuin mitä suljetaan... (btw: onko epäkorrektia mennä tupareihin ja pyytää saada lainata suihkua?)

Näyttelytilana toimii Tikkurilan Silkki, eli se vanha silkkitehdas siinä Heurekaa vastapäätä, ihan Tikkurilan keskustassa. Osoite on Tikkurilantie 44, asemalta on helppo kävellä. Tekosyitä ei siis kuunnella kaupungissa majailevilta! Muista kaupungeista asti en velvoita tulemaan, mutta meidän näyttely ei valitettavasti lähde Turun kiertueelle.

Lissabon ja liftaus On-Line (LLOL)

Sain vihdoin ja viimein siirrettyä kerääntynyttä kuvasaastaa Internetin kylmälle mutta pehmeälle povelle. Galleriat on saavutettavissa nettialbumistani .

Hieman esimakua:

Lissabon

Liftausreissu



Enjoi!

Final Countdown

Luultavasti (kaikkih te tiedätte mihin mun matiikan numerot perustu, sillä ei ollut mitään tekemistä laskuopin kanssa) 17 päivää jäljellä.

Sataa. Juppe maastossa parinkymmenen varusmiehen (pohjois-karjalan prikaatin poijjat puolustusvoimien sm-fudiskisoista) kanssa. Vedin pidemmän korren.

Eilen Lappeenrannassa. Tänään Jermulaan.

Metsoforte on torstaina 14.8. perinteisesti mukana Art Goes Kapakan Kuorojen kierroksella, vahvistuksenaan vastikään Suomeen palannut tähtisopraano neiti Taskinen. Ilta alkaa kaikkien kuorojen yhteisesityksellä Senaatintorilla klo 19.00, josta jalkaudumme pääkaupungin anniskelulaitoksiin seuraavan ohjelman mukaan:
20.00 Grotesk (Ludwiginkatu 10)
21.00 Porvoonkadun baari (Porvoonkatu 19)
22.00 Helmi (Eerikinkatu 14)
Olisi kiva nähdä yleisön joukossa tuttuja naamoja, erityisesti niitä, joita en vielä paluuni jälkeen ole nähnyt. Voin myös yrittää salakuljettaa teitä jatkoille, ellei keksitä jotain omaa kivaa. Toiset meistä kun eivät ole pussikaljoitelleet kertaakaan tänä kesänä.

Ilmoitusluontoisesti

Olen ilmoittautunut viidelle työväenopiston kurssille. Valitettavasti posliininmaalauksen alkeiskurssit oli ihan hankalasti kaikki, mutta luotan siihen, että ainakin torstaiaamuisin puoli kymmeneltä alkavalla kirjamaalauskurssilla on ihan riittävästi eläkeläisiä. Paperinvalmistuskurssilta kannattaa varmaan etsiä myös, kaksikielisestä akvarellikurssista puhumattakaan. I need a new crowd.

Olen lisäksi ilmoittautunut poissaolevaksi yliopistolle. Se tarkoittaa, että helsinki.fi-sähköposti lakkaa toimimasta ens kuussa. Niin, ja sitä, että identiteettikriisi lienee postissa. Tilattu se ainakin on. Toisaalta, tiedän, keitä siellä on duunissa, joten ehkei se pääse perille.

Haluaisin lisäksi ilmoittaa, että Suunnitelmallisuus, Päämäärät ja Tulevaisuus on niille, ketkä osaa. Haistakoot.

Voisiko Sanni ilmoittaa itsestään, kun on maassa? Sen pitäisi matematiikkani mukaan olla koko lailla nyt, nimittäin.

Where the hell have I been?

Menin metsään.


Luotan, että tiedätte, että luonto on mielestäni perseestä. Mökkieleämä ei kuitenkaan yhtään ole. Se on parasta. Kerron siitä.

Pakkasin mukaani lukemattomia (3) kirjoja ja neitseellisen luonnoslehtiön. Ilokseni voin kertoa lehtiön keränneen hyvän kerroksen harmaita sormenjälkiä, sivujen kuluneen ja kironneeni fiksatiivipullon jättämistä kotiin. Keskityin kuparinkappaleiden kohtaloiden luonnostelun ohella nysväämään taiteellisesti vakavamielisiä, poliittisesti merkittäviä ja yleisesti katu-uskottavia kuvia sukulaisten koirista. Laajentanen repertuaariani lähitulevaisuudessa delfiineihin, sateenkaariin ja tosi söpöihin pikkuponeihin.


Välttelin luontoa asumalla riippumatossa, jossa siirryin mukana tuodun lukemisen loputtua Christie-dekkareihin, joista puolestaan tuli ajankohtaiseksi vieroittautua, kun luettujen pinon total body count nousi kuuteentoista. Suunnittelin toisaalta niiden muuttamista juomapeliksi, jossa odotellaan sitä, että joku päivittelee, kuinka vaikea hyvää palvelusväkeä on löytää nykyään, joku on yllättynyt siitä, kuinka perinpohjaisen järkevä naisihminen joku toinen on, joku sanoo "jos ymmärrätte mitä tarkoitan" (useamman kuin yhden suomentajan fetissi!) tai sisäkön nimi on Gladys...


Vahvasti elliptisoituvaa aikakäsitystäni pyöristi entisestään tuo kuuluisan enigmaattinen paikallisradio, jonka nimestä ihan melkein saan jo selvän (no en) ja joka soitti jatkuvasti sitä yhtä biisiä, joka puolestaan väitti, ettei Elvis ole kuollut ja joku tyttö tulee takaisin. Ja niitä muitakin samoja biisejä se soittaa joka päivä samaan aikaan, yli viikon ajan.

Sain myös sinne välitettynä jo kolmannen sellaisen kirjeen sieltä hyvin kaukaa, johon ei voi vastata, koska lähettäjä elää villiä nomad-elämää vailla pysyvää osoitetta. Reilua: ei.


Sitten tulin pois metsästä. Viime hetkillä uskaltauduin myös ihan oikealle retkelle. Löysin muun muassa tien, nörttien puuhasokkelon (bissetölkkejä ja neonkeltaisia väripanosläiskiä) ja marjoja. Paluuni jälkeen olen leiponut jo kaksi mustikkapiirakkaa (ei-traditionaalisia murupekaanivariaatioita, tarkalleen ottaen kuningatar-, ei mustikkatäytteellä) joista jälkimmäinen hengaa keittiössä juuri nyt.

Muutaman tunnin päästä ryhdymme viettämään rapujuhlia! Helmet on jo kaulassa! Pikee-paita on jo päällä! Tuulihatut leivottu! Hopeat kiillotettu! No ei, viimeinen ei pidä paikkaansa, mutta muut kyllä. Helan går!


Lopuksi haluaisin vielä jakaa kanssanne päivän runon, joka on sekä alku että loppu laajalle lastenrunoilijan uralleni (ks. oheinen kuva):

Piirsin pihalla,
pikkukonna
pissi skissilleni.

(Äiti väittää, ettei lapset muka tiedä, mikä on skissi, mutta mun mielestä se kertoo vaan siitä, että lapsilla on keskimäärin huonompi lapsuus ku mulla, koska mä tiesin ainaski.)

Dr. Horrible's Sing-Along Blog

Tämä potkii pyllyä aivan uudella tasolla.

NPH, Joss Whedon ja Nathan Fillion (Firefly) ovat yhdistäneet voimansa makaaberissa musikaalissa! Olen sanaton. Katsokaa itse, jos se on enää tarjolla:

Tämä pelasti päiväni!

Houston, Texas

Kuka olisi uskonut.
Paadyin Houstoniin pari paivaa sitten US Airwaysin lentosahlayksesta ja maahanmuuttoviraston natsisedasta huolimatta. Nyt siis palloilen viikon verran "pahuuden pesassa" (ette ikina arvaa, kuka suomalaisen elokuvan merkkihenkilo keksi nimen), yritan olla tulematta ammutuksi ja nautin vieraanvaraisuudesta.
Huomenna lahdetaan Austiniin, jonka pitaisi olla taman osavaltion liberaalein paikka. Odotan innolla.
Lisaa raporttia seuraa, kun joskus paasen kotiin.
Uteliaille vinkiksi, etta siihen on alle kaksi viikkoa.

suuria kysymyksiä

Miksi aina väsyttää enemmän sen jälkeen, kun on lähtenyt "rentoutumaan", ku ennenku lähti???
Miksi en ikinä opi, että "yhdelle" ei TOSIAAN tarkoita yhdelle pullolle (tai monelle pullolle)?

Tässä oli mun keskustelunavaukset, joita olen heinäkuun aikana miettinyt mm. feissarissa. En ole saanut vastauksia, mutta myötäileviä kommentteja kyllä. Ilmeisesti ilmiöt ovat suhteelliesen yleisesti havaittuja.

Täällä Kity Kentterissä menee hyvin, istun konttorissa ja kerron asiakkaille et ne vois oikeestaan mieluiten mennä pois ja vaikka viedä rahat muualle. Kotirintamalla Rasse treenaa vuorikiipeilyreissua varten (miinuspuoli siis miehessä on, että on itsetuhoinen??) ja sen takia myös minä lenkkeilen, ihan puhtaasta sympatiasta toisen rääkkiä kohtaan, 2-3x viikossa ja salit päälle. Suheeseen saattaa pikkuhiljaa olla tulossa D, tapasin vanhemmat landella viikonloppuna ja ihan hyvin meni. Tosin mulla on sekä SINELMIÄ että PUNELMIA jaloissa vesihiihtämisestäm (ei siis mitenkään konttaamisesta).

Muuten oon lähinnä keskittyny pohtimaan näitä ylläolevia kysymyksiä, esim. toissa keskiviikkona kun olin yhdellä drinkillä, yhdellä pullolla ja kolmella lasillisella... tai toissa viikonloppuna perjantaisen litran rosétetran jälkeen ja lauantaisen Teatteri-illan jälkeen... Miksiköhän viikonlopun jälkeen väsytti? ja viime viikon tiistaina Kaksun grilli-illan jälkeen.. ja keskiviikkona ulkkari-dinnerin jälkeen... hmmm. Toivoa oppimisesta tuskin on, mutta pääasia että oli hauskaa..

Saanko päivityksen Ainon kemuista, en valitettavasti päässyt koska Rasse = Touho touhuaa niin paljon, et meidän viikonloput näytti olevan vähän kortilla. Tosin ne ihmeesti lisääntyi tän kuluneen viikonlopun jälkeen :) Tän viikon projekti on duuni + kirjanpitolautakunnan yleisohjeet konsernitilinpäätöksestä, laskennallisista veroveloista & rahoitusanalyysista, jättekiva!

Synttäreiden kunniaksi!

Löysin luppoajallani tiikeriäkin tiukemman pelin netistä:

Rose and Camellia!

"Let the bitch slap -contest begin!"

Sähkeuutisia

Tulossa vanhaksi STOP Tehkää jotain äkkiä STOP Surffaan marthastewart.comissa STOP Leivon ja hyräilen STOP Uunista kohoilee vuorotellen raparperin ja tomaatin tuoksuja STOP Kuuntelen Petula Clarkia STOP Se on tosin Saaran syytä STOP

Heippa peipot!

Jäin lomalle! Kävin aloittamassa vapauteni Hietsussa jossa tanssin Scotty Doesn't Known tahtiin hiekalla ja sukelsin vaatteet päällä Itämereen (bisse pysyi pinnan yläpuolella), sittemmin olen ehtinyt myös käydä läksyttämässä yhtä pariskuntaa sinne Osloon muuttamaan, ja jatkanut läksiäisistä sujuvasti yösaunan kautta grafiikkapäivään tyttöjeni kanssa. Autotallissa oli harvinaisen sivistynyttä ja rauhallista, ja normaaliin kikatteluun ja pojista puhumiseen taannuimme vasta kun vierailijamme herrat A ja O olivat lähteneet. Hyväkäytöksisiä vierailijoita olivat, istuivat sohvalla piirtämässä ja katsoivat kiltisti Strömsön ja kaikkea. Oon lisäksi ehtinyt syödä jumalattomasti krapulasafkaa, monia lomajätskejä ja kaikkea missä on paljon rasvaa, eikä loma oikeastaan ala kuin vasta huomisaamuna!

Tänään ajattelin vielä suunnitella pehmeäpohjasyövytystä. Ja ehkä jotain vedoksia. Ja ruokaa. Ja itseni onnelliseksi. Ja hammaslääkäriin täytyy mennä lähipäivinä, mun hampaasta puuttuu joku neljänneksen tyyppinen osa. Minne vittuun se muka on menny?

Tehkää kaikki jooko mun kanssa paljon kaikkea kivaa loppukesän aikana (Sanni, huomaatko, kuinka ovelasti keksin pitää lomaani vasta tässä ihan kesän lopussa, että mulla olis aikaa niihin lupaamiini valkoviinihiprakassa vietettyihin espoolaisiin kesäöihin?) ja mieluiten niin, että voin samalla luonnostella, koska mulla alkaa kohta olla näyttelykiireitä. Kuten Elinan isoäiti sanoi: ilman projektia ei ole mitään. Hyvät kiireet rok, huonot ei!

Ville Vallgren Mansesterissa

Heipä hei!

Lähdettiin Saaran kanssa liftaamaan tiistaina ja herättiin tänään täältä Tambereelta. Tajusimme matkustavamme Ville Vallgrenin hengessä, koska emme ole vielä kertaakaan nostaneet peukaloitamme. Lähdin itse edeltä Oton kyydillä Mäntsälään tarkastamaan Oton isän uutta omakotitalotyömaata ja moikkaamaan mummoa. Saara tuli äidin kyydillä perässä ja minut poimittiin mukaan matkan jatkuessa kohti Vammalaa. Matkalla pysähdyimme Hattulan kirkossa ja Ideaparkissa (näiden kahden paikan sakraalin yhteneväisyyden voi ymmärtää lukemalla artikkelini "Agorafagia - Kuinka markkinatalous hotkaisi toriaukion" Arkkitehtiopiskelija-lehdestä viime vuodelta). Vammalassa majoituimme äidin opiskelijakaveripariskunnan mökille, jossa kävimme kajakoimassa ja pyöräilimme läheiselle Kiskokabinetille (Siis paikka, jossa Hitler kävi moikkaamassa Mannerheimiä sodan aikana!). Se oli kiinni.

Sitten menimme Tampereelle äidin opiskelijakaverin kyydillä Tampereelle ja majoituimme hänen kakkosasuntoon kaupungin keskustaan seitsemänteen kerrokseen. Illalla katsoimme Airheads -leffan (ihan mahtava), joimme ja kävimme bilettämässä.
Tänään mennään särkänniemeen!

Mutta Doris oli toisenlainen, Doris oli reissunainen...

Isosisko ei tainnut arvata kuinka osuvan lempinimen aikoinaan valitsi...Costa Ricasta lähteminen oli vaikeaa, mutta jo bussissa istuessa naamalla oli leveä hymy; oli ihanaa palata tien päälle.
Olen siis aloittanut pitkän kotimatkani. Ollaan tällä hetkellä ensimmäisellä etapilla, Nicaraguan Leónissa, jossa kummastellaan Ruben Daríon hautaa, esiteinien tanssikilpailuja ja muita paikallisia kummallisuuksia. Tästä reissu jatkuu reitillä Honduras-Guatemala-Meksiko-Yhdysvallat-Lontoo-Helsinki. Raunioiden tutkiskelun lisäksi tarkoitus olisi löytää se kadoksissa oleva "kiva palata kotiin"-fiilis.
Seuraavaan muutamaan viikkoon ei siis kannata odotella kummempia yhteydenottoja, mutta yritän aina välillä ilmoittaa olevani hengissä.
Syökää uusia perunoita ja mansikoita vähän munkin puolesta, elokuussa tavataan.

Mystisiä tavarailmiintymisiä

Epäilemättä on hyvin tarpeellista omistaa viinilasit 20 hengelle, samoin 30 hengen kahvikalusto. Sen sijaan äärimmäisen epäkäytännöllisiä ovat mm. ruokailuvälineet ja kattilat.

Mä en halua enää lisää tavaraa. Epämiellyttävien yllätysten määrä ekspotentiaalistuu.

"Ai onko mulla tuollainenkin?"
"Pahus, tämäkin. Eikö se olis voinu särkyä jo edellisessä muutossa?"

Laiskalle tavaranhaalijalle reilut viisi muuttoa 14 kuukauden sisään tekee hieman tiukkaa...

Pitää ajatella positiivisesti. Nyt reissataan vain yhden maan sisällä!

Asioita, jotka tänään tekivät minut iloiseksi

Ostin kirjan. Siis sellaisen, jota luetaan huvin vuoksi, jonka lukeminen ei vaadi hypoteesia ja jonka henkilöiden nimiä tai suhtautumista Yhdysvaltoihin mun ei koskaan tarvitse eritellä kenellekään. Tähän mennessä en ole vielä avannut sitä, vaan hypistellyt ja herkutellut sillä ajatuksella, että mulla oikeasti on aikaa sen lukemiseen eikä mitään pakkoa aloittaa just nyt.

Oheistoiminta ei enää ole kiellettyä. Voin pelata tietokoneen pasianssia vaikka tuntikausia, jos siltä tuntuu, lukea uusimman Imagen, jonka kannesta Anna Eriksson on tuijotellut mua jo pari viikkoa tai sitten vain istua ja hymyillä. Tai juosta kämppisten huoneeseen ja hihkua ”Libre!”

Espanjan kieli on olemassa myös ilman, että mä tiedän, mikä on lauseen subjektin semanttinen rooli, onko verbi tila- vai toimintaverbi, mikä on käyttämäni aikamuodon virallinen nimi kolmessa eri kieliopissa tai tuleeko demonstratiivipronominiin aksentti. Joskin tiedän tämän kaiken, koska sain syntaksikurssista YSIN!!!

Mulla on yliopistokrääsää. En voinut vastustaa kiusausta ja ostin itselleni UCR-hupparin ja –t-paidan. Ne on todiste mun täällä olosta paljon enemmän kuin mikään arvosanalomake, jonka saapumisesta Suomeen mulla on epäilykseni.

Mulla ei ole aavistustakaan missä maassa olen tasan viikon päästä tästä.

Calle de la Amarguran huono viikko

Ne, jotka eivät tiedä, mikä kyseinen katu on, virkistäkööt muistiaan merkinnällä ”Kampuselämää”. Sunnuntaiyönä jokin Calle de la Amarguran kopiointipaikoista syttyi tuleen. Palo ehti riehua niin kauan, että puoli korttelia kärsi vaurioista. Kun maanantaina lähdettiin lounastauolle, todettiin, että tässä maassa ulkonäkö ei näköjään ole valintaperuste palomieskouluun. Mikä pettymys.

Lounaspaikkaa etsiessä pistettiin pian merkille toinenkin jännä juttu. Tulipalo oli ilmeisesti houkutellut paikalle muitakin viranomaisia ja lähes jokaisen ravintolan ovella oli lappu ”suljettu terveysviranomaisen toimesta”. Kyllä muuten nauratti, kun mietittiin, että jep, joka ikisessä noista paikoista on tullut joskus syötyä. Katsotaan sitten syksyllä, millaisia suolistoparasiittejä niiden keittiöistä löytyy…

Hyvästit Don Carlosille

Kuulostaa muuten ihan joltain García Marquezin kirjan nimeltä…
Loppu siis lähenee kovaa vauhtia, ja siksi oli aika käydä sanomassa heipat ”pulpen” eli pulperían eli kulmakaupan sedälle. Don Carlos on palvellut meitä ystävällisesti joka arkipäivä aamuviidestä iltaseitsemään, tai ainakin jonnekin seitsemän hujakoille, vähän fiiliksestä riippuen. Kun olin flunssassa ja kävin ostamassa kurkkupastilleja, se muisti vielä kahdella seuraavallakin käynnillä tiedustella mun vointia. Lisäksi se suositteli mulle omaa suosikkitonnikalaansa, eikä ollut väärässä; se oli parasta. Se tietää keitä talossa asuu, mitä maitoa me juodaan (halvinta, tietysti) ja mitä tupakkaa Elena polttaa.
Kävin nappaamassa Don Carlosista kuvan muistoksi ja kerroin lähteväni Costa Ricasta pian. Se teki ristinmerkin, toivoi Jumalan olevan mun matkakumppani ja antoi suklaata läksiäislahjaksi. Uskotteko nyt, että se tosiaan tuntee mun kulutustottumukset?Neiti San José kuittaa ja vaatii lähikaupan setiä Suomeenkin.

Vokabulaarista kehitystä

Opin uuden sanan alati kasvavaan venäjän kielen sanastooni.

Kun rekkakuskit huutavat
"Vasili, vasili!"
niille kannattaa kylmänviileesti vastata, että
"Davai, davai!"
Intelletku keskustelumme käy siinä tapauksessa suomeksi jotakuinkin näin:
rekka: "Nopeammin, nopeammin!"
minä: "Eteenpäin, eteenpäin!"
ja sitten kumpaakin ketuttaa ja samalla hykerryttää toisen vittuilu ja oma nerokkuus.

Että meitä kielineroja on moneksi.

Tänään alkavat Miehikkälän Pelimannipäivät, tähtiesiintyjinä Frederik, Marita Taavitsainen ja Matti Esko. Viime vuonna oli Antti Tuisku. Oh, how the mighty have fallen!
Illalla lähdetään radalle ja katsastetaan Miehikkälän ylpeys Assault. Ysiluokkalaista hevimetallia. Ensimakua saatiin jo männäviikolla Iltatorilla. Soittotaito kohdallaan, omaperäisyys ei niinkään.
Iltaa voisi vaikka jatkaa Puniksessa, kun se nyt kerrankin pitää ovensa auki iltakymmenen jälkeenkin.

Teoria housuista ja seinistä

Mulla on teoria.

No, itse asiassa mulla on uutukainen lupaus jonain päivänä vielä sanoa lause, joka ei ala noilla sanoilla. Siis jonain, ei tänä-.

Aloitin päiväni tänään tervehtimällä työtoveriani sanoin "You know what i realised this morning? Pants are totally overrated!" Pyjamanhousut for life, I say. Pukeutuminen on niille ketkä jaksaa nousta kaks minuuttia aiemmin ku minä jaksan.

Jo kauan on mieltäni askarruttanut eräs toinen kysymys. Esitän keskeisen ongelman tässä, keskusteluun kannustetaan. Jos siinä on tosi huono, niin missä vaiheessa parkour lakkaa olemasta parkouria ja alkaa olla seinää päin juoksemista? Jos se videoidaan, se on parkouria, paitsi jos se on taidetta. Koska se on taidetta? Ja onko se äpärä, joka lataa mun podiin paskaa musiikkia se nimenomaisen sama äpärä, joka juo mun kaljat ja sotkee mun huoneen? Luulen että on mutta että parkouria ei ole, on vain jackass-sukupolvi ja maailmanlaajuinen asfaltti-ihottumaepidemia! Lisäksi olen kehitellyt graafikon juomapeliä, jossa huikkaa otetaan aina, kun joku tekee näyttelyvedoksen.

Metalligrafiikkaa. Siinä pääasiallinen elämänsisältö. Tein uuden kuvan tänään. Huomenna meillä on töissä termarit ja tekarit -teemapäivä. Mä en koe tarpeelliseksi selittää sitä tuon enempää. Espoo vaikenee.

a.

Ps. Eikö vaan, että on ihan kohtuutonta lähettää kavereille tekstiviesti, jossa lukee vaan että "muutamme Osloon" ja sitten läksiäisten aika ja paikka? Mun mielestä se on jollei epäkorrektia ni ainaski sairasta! Slaagin sain melkein ja tyrän.

Aikuisten oikeesti landella

Kuvittelin, että Miehikkälä olis ihan tarpeeksi helvetin tuolla puolen, mutta ei. Tämähän on jumalauta ihan metropoli verrattuna naapurikyliin! Vietettiin ihastuttava ilta muurinpohjalettujen ja savukalan seurassa keskellä, kirjaimellisesti, ei mitään.

Kaunista oli ja löytyi koiria, kissoja, kaloja, hamstereita ja kalkkunanpoikasia. Lisäksi merta, lampea, iiriksiä, uima-allas ja kaksi saunaa. Viisi tietokonetta, kolme autoa, traktoreita, mopoja, prätkä ja vanha ruotsinvallanaikainen rajakivi. Tämä kaikki pikku metsätien päässä. Ainakin minun mielestäni. Ja oli muuten mutkainen tie, thus tuskainen ajomatka. Lisäksi nähtiin se meri, vene, rajavartiolaitos ja keisarinlähde. Opittiin myös missä oli keisarin huvijahti ja huvipuisto (paljon hupijuttuja tällä keisarilla) ja mikä on tura. Opettavaista.

Tajusin nimittäin, että näin landella, keskellä ei mitään, en ole ollut reiluun pariin vuoteen. Havainto oli aika pelottava, kun just tuli muutettua tähän hukkapalaan.

Tätä kaupunkivajetta oli paikattava pikimmiten ja onneksi pääsin tänään Haminaan. Juu, ymmärrän miten säälittävät hoitokeinot mulla on, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä. Tulen ensi viikolla stadiin, joten eiköhän tämä tästä...

Muuten päivän kohokohtiin kuuluivat hirveä pankkisäätö vuokravakuuden kanssa, Salpapesulassa vierailu (ne silittää alushousutkin!) ja ilmaisen Pelimannipäivä-lipun hankinta. Kunnan työntekijäjä olen näes etuoikeutetusti etuoikeutettu kaikenlaisiin etuoikeuksiin (hih). Kuten kuntosaliin, uimahalliin ja Miehikkälän Pelimannipäivien sunnuntaikonserttiin. Onneksi olen sunnuntaina töissä, ettei tarvitse keksiä tekosyitä kotiin jäämiselle.

[sic]

Otsikko sen kunniaksi, että olen tänään kerran jos toisenkin läntännyt kyseisen merkin lopputyöhöni. Kokeilkaapa analysoida chat-keskustelua, siinä niitä kertyy…
Kun chatin aiheena on vielä naisen seksuaalisuus, laajenee sanavarasto ihan uusiin ulottuvuuksiin. Vaikka kämppikset on jo aika tottuneita mun lingvistisiin konsultointeihin, ne saattoi hieman hämmentyä, kun kävelin niiden ovelle ja kysyin: ”Hei, kun ihmiset harrastaa seksiä, niin miksi kutsutaan sitä osuutta, joka tulee ennen yhdyntää?” Sanakirjan tarjoama ”eroottinen alkusoitto” ei ihan vakuuttanut mua…Mulle tulee vielä kova ikävä sitä, että kotona on aina ihmisiä kahdesta eri murreryhmästä, joilta voi kysyä mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Joku saisi selittää mulle seuraavan ilmiön: omasta mielestään niin kovin aikuinen nainen selviytyy ihan hyvin itsenäisesti siihen saakka, kunnes sairastuu. Vatsatauti iski eilen illalla (totta kai sopivasti ennen koeviikkoa), ja on vähän ollut äitiä ikävä. Mutta koska neiti Costa Rican äiti on reppumatkailemassa Thaimaassa, sai neiti selvitä ihan keskenään. Ja kyllähän sitä sitten selviää, kun on pakko. Kyseessä on ilmeisesti mystinen tauti, joka tarttuu vain suomalaisiin, koska Sofiakin sairastaa. Huomenna on kuitenkin vakaa aikomus lähteä Sonámbulon keikalle vaikka vaipoissa. En tahdo uskoa, että tää on viimeinen mahdollisuus nähdä ne livenä.

Tätä ei Suomessa näe: mun seinällä on gekko iltapalalla. Se on niin iso, että näen sen kielen tänne asti, kun se nappailee hyttysiä. Eikä mun liikuskelu näytä mitenkään häiritsevän sitä. Olen päättänyt, että gekot on kivoja kavereita, koska kuulin, että ne syö torakoita. Ja ”cuca” ei mitenkään kuulu mun suosikkieläimiin. Olen juoksennellut liikaa ympäri hostellihuoneita metsästellen niitä milloin milläkin kättä pidemmällä. Ihmiset väittää, että niitä ei saa tappaa, koska sitten ne jättää jälkeensä kasan munia, mutta tämä asia on tarkastettu internetin ihmeellisestä maailmasta ja todistettu urbaaniksi legendaksi.

Uni vois olla hyvä idea…Se jäi viime yönä pikkasen vähiin, laadusta puhumattakaan. Siitä, että nukun vessanpönttöä halaillen, alkaa tulla pelottava viikonloppuperinne, joskin syyt vaihtelevat kovasti.