AC Fiorentina vs. FC Internazionale Milano, plus italialaista jalkapallo kulttuuria vasta-alkajille

Kauden tärkein ottelu, ainakin fiorentiinien kannalta, pelattiin viime viikon sunnuntaina. Legendaarinen Stadio Artemio Franchi oli ääriään myöten täynnä, tarkoittaen vajaat 50 000 katsojaa Itse asiassa katsomossa oli enemmän ihmisiä kuin Firenzessä (ilman Sestoa ja muita uusia osia) asukkaita. La Violan fanikatsoma, la curva ferroviaria, oli niin täynnä, ettei istumapaikkoja riittänyt vaan ihmisiä seisoi kaikkialla ja keikkui epätoivoisesti aitojen päällä. Jostain kohtalonoikusta sain kuitenkin istumapaikan, tosin se meni hukkaan kun muiden seisoessa oli itsekin pakko seisoa nähdäkseen edes jotain. Tunnelma oli täydellisen kaaottinen, mutta samalla maanisen uskollinen kotijoukkueelle. Harvoin olen kokenut niin hiljaista hartautta kuin minuutin hiljaisuus ennen ottelua valmentaja Cesare Prandellin vaimon muistoksi. Kuvassa La Violan kannattajien tifo, so. banderolli/esitys/spektaakkeli, jonka ultrat järjestävät pelaajien saapuessa kentälle.

Vastassa ollut joukkue, Inter Milan, johtaa serie A:ta kunnon kaulalla, joten ottelun lopputulos 2-0 Interille ei ollut kenellekään yllätys. Olimme vain hyvin tyytyväisiä, että vannoutunut Interfani Miika kykeni pitämään suunsa kiinni. Julkinen teilaus fanikatsomossa ei kuulunut viikonloppusuunnitelmiini.

Suoraan sanottuna ainakin minun harjaantumattomilla silmilläni nähtynä Fiorentiinan peli oli surkeaa. Mahtoivat Nerazzurrin maalit kirvellä Violan faneja, sillä ensimmäisen iski verkkoon ex-Viola Luis Jimenez. Ottelun loputtua nähtiin hieno ele Fiorentinan pelaajilta, jotka jäivät pelaajatunnelin tuntumaan kättelemään Interin pelaajia, häviöstään huolimatta. Niin harvinaista on good loser-kulttuuri täällä päin, että lehtien otsikoissa Interin voitto näytti unohtuneen täysin ja vain Fiorentinan toitotettiin palauttaneen Italian jalkapallolle sen kunnia ja maine. Sanon kyllä, että vähän enemmän vaaditaan ennen kuin minä pystyn tuohon lauseeseen uskomaan. Noh, häviöstä huolimatta Fiorentiinalla on ilmeisesti vielä täydet mahdollisuudet menestymiseen tällä kaudella, niin Italiassa kuin UEFA Cupissakin.

Inter on toiseksi suosituin seura Italiassa. 22,2% italialaisista jalkapallofaneista kannattaa Nerazzurreja. Milanolaisten joukosta porvaristo kannattaa perinteisesti Interiä ja työläistö AC Milania. Ja uskokaa tai älkää, faneilla on täällä jopa poliittinen suuntaus. Interin tapauksessa oikealle nojautuva, Fiorentinasta en tiedä. Tärkeimmillä ultrajoukoilla (elävät ja hengittävät jalkapalloa) on nimet ja erityiset tehtävät. Vanhin joukko, Milanon Fossa dei Leoni, on vuodelta 1968, joten kaipa sitä on jo ehtinyt syntyä jonkinlaisia ultraperheitäkin. Fiorentinan suurin ja vanhin gruppo di ultra on il Collettivo Autonomo Viola, pitää majaansa curva Fiesolessa (ja jonka tifososta nappasin kuvan). Ferroviarian puolella kohtaa ainakin la Vecchia Guardia, joka perustettiin 1993, ja jonka keskelle siis jouduimme.

Ultraryhmät koostuvat yleensä pienestä ydinjoukosta, jolla on ehdoton ja kyseenalalaistamaton valta loppuryhmään nähden. Tärkeimmät tehtävät, "ultranmentaliteetti", ovat: 1. jatkuvat ja loputon laulu ja huuto ptteluiden aikana (tässä ainakin La Viola epäonnistui, joten oletan etten istunut hcryhmän lähettyvillä) 2. pysyä seisaallaan koko ottelun ajan huolimatta istumapaikasta (noh, osalla ei ollut edes tilaa istua, joten siinäpähän seisoivat, useimmat painuivat alas kun häviä näytti varmalta) 3. osallistua mahdollisimman useaan peliin, niin vieraissa kuin kotonakin, huolimatta kustannuksista tai etäisyydestä 4. osoittaa uskollisuutta istumalla katsomossa aina oman ultraryhmänsä joukossa, ns. curva. Jotkin ultraryhmät myös myyvät omia fanituotteita, hankkivat alennuksia lipuista ja saavat varsin rauhassa heilutella jättimäisiä lippujaan muiden katsojien silmien edessä. Mokomat.

Suurinta osaa lauluista ja huudoista en tunnistanut. Onneksi Isabel osoittautui suorastaan neroksi tässä touhussa. Yllättävän suosittu tuntui olevan myös White Stripesin Seven Nation Armyn sävel. Sanoitukset koostuivat usein lähinnä kirosanoista ja loukkauksista (suosikkinamme merdaculo). Ei siis suuria yllätyksiä. Lähes kaikki kuuluivat maskuliiniseen sukupuoleen. Panikoimme ja yritimme kovasti kääntää tilanteen toisin päin arvostelemalla kaikki näkemämme miehet ja yrittämällä löytää hottiksia. Mutta ei niitä ollut. Ainoa istui suoraan edessämme ja oli ehkä noin 18-vuotta. Häpesimme siis kovasti.

Mutta kaikesta tästä huomimatta milanolaisseura Inter jatkaa 13 ottelun jälkeen yhä tappioitta. Liigavitosen Fiorentinan ero kärkeen venähti seitsemään pisteeseen. Tunnelma kaupungissa on ankea, mutta jotenkin yritämme selvitä suuren surumme keskellä. Hyvinhän tässä pärjätään kun ottaa huomioon, että koko klubi hävisi Italian jalkapallokartalta 2000-luvun alussa taloudellisten ongelmien vuoksi ja alennettiin pelaamaan serie B:hen ottelun järjestämisskandaalin jälkeen pari vuotta sitten.



Kuukauden muoti-ilmiö: Kitlers. Löytyvät täältä.

Tutkimusmatkailija Närhin seikkailuja: Milano

Jep, meno halvaantuu kun meitsi lähtee huiteleen maailmalle.
Noh, nyt takaisin kynän varressa... äh, siis näppäimistön äärellä. Tällä kertaa raapustuksieni aiheena on Milano, jonka kautta päädyin matkaamaan taannoiselle pikavisiitilleni Suomeen. Jotain maailman kieroutuneisuudesta kertonee se, että on halvempaa matkustaa junalla Milanoon, viettää siellä yö ja tapella itsensä aamuyöllä kentällä lentääkseen Suomeen kuin lentää suoraan ja siististi Firenzestä tai Pisasta käsin.

Milano oli tylsä. Älkää menkö sinne. Jos nyt kuitenkin päädytte sinne (aina sitä ei voi estää...) ettekä ole mielettömiä Inter-faneja (heille kyllä löytyy aktiviteettia jos toistakin) käykää Duomossa, etsikää kahviloita via Bartolomeo Eustachin lähistöltä, haistelkaa oopperan taikaa Scalassa ja viereisessä cafe Verdissä, ihmetelkää vuodenaikoja Giardini Pubblici Indro Montanellissa ja paetkaa sitten kun vielä voitte.

Yövyin kahdessa hostellissa. Hostelli Brasil sijaitsee kävelymatkan päässä keskustasta ja rautatieasemasta, mutta myös bussilla pääsee. Neljän hengen jaettu huone kustansi vain 15 e per sänky ja tilat olivat hyvin siistit. Hintaa kuului myös puhdas pyyhe (olen kai kolunnut läpi liian monta nuorisohostellia, kun pyyhe on luksusta). Henkilökunta ei puhunut englantia, mutta oli hyvin herttaista. Suosittelen ehdottomasti. Hotelli Medusa sijaitsi kauempana, perille olisi päässyt myös johtoautolla, mutten koskaan oppinut sitä käyttämään. Siis kävelin. Paikka on enemmän nuorisohostellin tyyppinen. Hintaa sängylle dormissa kertyi 16 e. WC-tilat olivat kurjat, ovea ei saanut kiinni (vähät minä lukosta, kun nyt saisi edes suljettua sen oven), eikä peiliä löytynyt. Henkilökunnan virkaa toimitti kasa nuoria sällejä, jotka tupakoivat sisällä.

Joskus tulee mieleen, että ennen telkkua ja videopelejä (ja naamakirjaa, blogeja etc etc) ihmisraukoilla ei tainnut olla paljoa tekemistä ja siksi kaikki mahdolliset pylväänpäät oli koristeltava. Milanossa taisi olla tooosi tylsää. Pääsin kiipeämään katolle ja sielläkin kaikki paikat on kaiverrettu ja pistetty patsaiksi. Noh, kesti se rakentaminenkin 1300-luvulta 1800-luvulle. Sisällä roikkui keskilaivan pilastereiden välissä suuria maalauksia, oletettavasti 1600-luvun tienoilta. Ihastuin niihin ihan tajuttomasti, koska esim. Suomesta Turun tuomiokirkosta on hävitetty kokonaan barokin aikainen kirkkokulttuuri votiivilahjoineen ja tauluineen. Sai vähän osviittaa siitä, miltä Turussakin saattoi näyttää Ruotsin suurvallan aikoihin. Plussaa Duomolle myös siitä, ettei paikkaa ole kokonaan luovutettu turisteille. Reunustojen rippituolit olivat selvästi ahkerassa käytössä ja jokaisesta löytyi kunkin papin paikallaoloajat. Firenzessä saa olla onnellinen jos järjestävät edes yhden messun per päivä.

Duomon läheltä löytyvät myös yleisimmät vaatekaupat ja luksusliikkeiden suma Vittorio Emmanuelle II:n galleriasta. Katetun gallerian läpi kuljettuaan päätyy Piazza alla Scalalle, jossa luonnollisesti sijaitsee Teatro alla Scala. Oopperalaulajahan ei ole mitään ennen kuin on läpäissyt milanolaisten tiukan seulan laulamalla Scalassa päärooliin. Onnekseni museossa oli meneillään näyttely "Maria Callas - Gli anni della Scala" eli tunnistin jopa käsiteltävän aiheen. Muuten museo sopinee vain kaltaisilleni historiamaanikoille. Vuonna 1778 rakennettu neoklassinen rakennus ei sinänsä herätä erityisiä väristyksiä, mutta rakennuksen merkitys oopperamaailmalle kylläkin. Luulen, että seuraavan Milanon visiittini aiheeksi riittää pelkästään La Scalan kirjakauppa levyineen ja postereineen.

Via Monte Napoleone (näin kirjoitettu oikein, aiemmassa postauksessa en jaksanut tarkistaa) ja via della Spiga ovat sitten "ne" kadut muotifriikeille. Kauppojen näyteikkunat vain ovat naurettavan pienet ja muutenkin yleistunnelma ankea ja liikemiesmäinen. Näyteikkushoppailutunnelmaa ei ole lainkaan. Onneksi siellä näemmä kohtaa merkillisiä ihmisiä, kuten aiemmasta postauksesta voitte lukea. Via Verin ja via Monte Napoleonen kulmassa sijaitsi mielenkiintoisen näköinen kahvila, jossa en ehtinyt käydä. Sinne suuntaan siis seuraavalla kerralla. Näyteikkunat lupasivat hyvää, sillä näytteille oli asetettu suklaata ja poliisien univormuja...

Vaelsin lopulta aikaa tappaakseni yleiseen puistoon ihmettelemään syksyn tuloa. Vannon, ettei siitä ollut vielä tietoakaan ennen lähtöäni. Nyt kaikki on keltaista ja lehtikasat valtaavat maailman. Puistosta löytyi tappelevia sorsia ja valtavia Gingkon-puita. Gingkonit kiinnostivat erityisesti, sillä isäni on jo vuosien ajan kasvattanut niitä meillä kotona. Tosin ihan bonsai-koossa. Jossain vaiheessa epäilin äitini kanssa, että nämä puut ovat isän elämän toinen (tai noh, viides...) nainen.










Vielä sananen Milanon suuruudenhullusta rautatieasemasta. Ihan valtava laitos, tosin tällä hetkellä remontin alla. Vaikuttava kuitenkin. Jäin tuijottamaan kolme metristä leijonasuihkulähdettä ja kymmenien metrien korkeuteen karkaavaa kattoa. Myös asemalaiturit on katettu paksuin rautakaarin. Hyvin art deco ja hyvin nationalistinen. Firenen jälkeen suuri asema-aukio ja korkeat tornitalot aiheuttivat torikammoa. Hetken ajan seisoin suu auki ihmetellen. Hämmentävää miten kapeisiin keskiaikaisiin katuihin tottuu...

taas tämä taittopuoli falskaa... mä en vaan osaa.