The Queen of calamities

Oletko koskaan seissyt vieraassa kaupungissa vieraassa maassa aamuyöllä yksin naarmuilla ja mustelmilla itkien ilman kännykkää, lompakkoa tai kotiavaimia?

Noh, minä olen. Ei ole kivaa.

Jouduin siis viime yönä ryöstetyksi. Mies tuli takaa pyörällä ja kaatoi maahan. Tappelin vastaan, mutta laukku meni sen sileän tien. (Jätti muuten pyöränsä sinne, pahus, olisi pitänyt kostoksi varastaa se.) En ollut tarpeeksi nopea juoksija eikä pelastavaa ritaria saapunut. Tässä maailmassa prinsessojenkin on vain kerättävä helmat käsiin ja lähdettävä etsimään poliisia.

Joka muuten saapuu tietysti myöhässä, kuten kaikki italiaanot. Ja ovat uskomattoman peloissaan nähdessään nyyhkyttävän blondin. Kaikki tarjosivat kilvan nenäliinoja ja vesilaseja. Kiitos, mutta miten nämä muka mua auttavat? Poliisilaitoksella pitää odottaa kolme tuntia, vaikka puhuisi italiaa. Ehkä viisi tuntia jos en olisi puhunut, koska musta tuli päivän suosituin asiakas nikottelevan italiantaitoni kanssa. Sitä paitsi, minähän olen jo vanha tekijä. On näitä rikosilmotuksia tullu täyteltyä muutama.

BTW kirjottakaa nyt jollekin lapulle Visan sulkupalvelun SUOMEN numero. Koska englantilainen yrittää ohjata teidät jatkuvasti jonnekin Norjaan.
Kyllä tiedän, että Nordea ei ole suomalainen, mutta voi helvetti, en mä silti puhu ruotsia tai norjaa. Ja kyllä siinä on aika iso ero. Eikä me olla mitenkään sukulaiskieliä. Saatana!

Onneksi vuokraisäntäni on ihana isoisähahmo ja halasi ja istutti teekupin ääreen ja antoi itkeä. Ja hoiti naarmuni. Ja hankki aamuksi suklaaleivoksia. Ja lainasi kännykän. Eikä suuttunut vaikka menetin avaimeni asuttuani tällä kolme päivää.

Mutta vihaan silti maailmaa.

Tutto in sospendenza

Aspetto, aspetto ma niente succede! Che palle...

Vuokraisantani tytar joutui onnettomuuteen ja olen nyt sitten koditon. Uuteen ei paase ja vanhassa ei ole kuin pahvilaatikoita. Harhailu toimettomana Firenzen kaduilla voisi jostakusta kuulostaa paratiisilta, mutta jotenkin feilaan talla hetkella.

Vuokraisannan nimi on muuten Mazzella. Tein kirjoitusvirheen aiempaan postaukseen.

La malattia italiana

Mitä enemmän Italiasta lukee, sitä masentuneemmaksi käy. Kuinka kauan on siitä kun Italiaa saattoi viimeksi kutsua atribuuteilla rohkea, elävä tai innovatiivinen? Vastaukseksi kelpaavat niin 50 kuin 500 vuottakin. Tällä hetkellä jopa yliopiston patrioottisemmat professorit myöntävät rakkaan bel paesensa olevan suossa, ja syvällä. Nykyisiin ongelmiin kuuluvat vanhojen korruption, mafian ja kaaoksen lisäksi paljon tarkemmin määriteltävät valtion velkataakka, korkeat eläkekustannukset, alhainen palkkataso, väestön nollakasvu ja talouden pysähtyminen. Ja jalkapallonkin maine meni Calciopolin myötä, eikä kilpapyöräilystä kannata puhuakaan.

Aloittaen vaikka nyt fasisteista. Il Ducen lapsenlapsi istuu hallituksessa ja ratsastaa avoimesta il caro nonnon nimellä. I faschi ovat tunnustettu ja hyväksytty nuorisoryhmä missä tahansa kaupungissa. Lega Nord ja Berlusconi linjaavat itsensä suoraan fasistien perillisiksi.

Jatketaan virastosysteemillä aka lentocrazia (engl. slowocrazy). Keskimäärin italialainen kuluttaa normaalina vuotena (ei asunnon, nimen tai työpaikan muutoksia) yli kaksi viikkoa jonottaen erilaisissa toimistoissa. Päälle tulevat vielä ei-viralliset jonotukset ja liikenneruuhkat. On arvioitu, että maa menettää näin joka vuosi kuukauden työpanoksen yhtä työntekijää kohden. Akateemisten alojen palkat ovat niin pieniä, että lähes jokaisella on kaksi tai useampi sivutyö. Silti osastojen johtajat ovat niin kiireisiä, ettei edes tenttejä saada aina järjestettyä. Byrokratia (bureau-kratos) tarkoittaa "il potenza d'uffizio" toimiston voimaa, eikä se toteudu missään yhtä tehokkaasti, hyödyttömästi ja itseäänliikuttavasti kuin Italiassa.

Entä turistit sitten? Firenzekin myöntää hukkuvansa heihin. Kaupunki ei voi enää mainostaa itseänsä sillä kapasiteetti ei riitä nykyistenkään massojen ohjailuun. Jopa Davidin siirtämistä lähiöön on harkittu, jotta Galleria d'Accademian aluetta saataisiin rauhoitettua. Tunnetuimpien kaupunkien keskustan hinnat ovat karanneet täysin tavallisen kuluttajan käsistä. Jäljelle jää pelkkiä elämän kulisseja, joissa turistit tyytyväisenä tallustavat. Todellinen elämä tapahtuu jossain muualla.

Asunnot? Puolet sopimuksista tehdään yhä in nero. Tästä johtuen jatkuva kilpajuoksu asunnon omistajien ja virkamiesten välillä on huikea. Erityisesti arvopaikoilla sijaitsevissa taloissa ylin kerros on yleensä rakennettu luvatta ja siten virkamiesten näin halutessa purettavissa pois ilman omistajan suostumusta. Italiassa on yli miljoona asunnotonta, mutta yli kaksi miljoona asumatonta taloa. Osa näistä asunnoista on yhä keskeneräisiä, lähes kaikilta puuttuvat tarvittavat luvat niin ympäristön kuin asemakaavankin suhteen. Osan omistavat ulkomaalaiset sijoittajat, jotka hinnoittelevat asunnot vain rikkaalle eliitille sopiviksi. Surullisimpia näkyjä maailmassa ovat Sisilian kolme asumattomilla kerrostalojen luurankoilla ja rakennusjätteellä pilattua rantaa ja luonnonpuistoa. Samaan kastiin voidaan laskea ei-mistään ei-mihinkään johtavat nelikaistaiset maantiehirviöt pikkukylien keskellä.

Palkkataso: 40% väestöstä on huomattavia hankaluuksia saada tulonsa riittämään kuun loppuun. Suurin osa väestöstä on joutunut hyväksymään ettei voi koskaan ostaa omaa asuntoa tai autoa. Italialaisten puuttuminen muusta Euroopasta johtuu lähteiden mukaan lähinnä siitä, ettei kenelläkään ole varaa matkustaa Italian ulkopuolelle.

60 ja jotain väestö hallitsee reilua 70% vakinaisista, hyvinpalkatuista ja vakuutetuista työpaikoista. Työttömyys nuorten keskuudessa on yleistä, vaikka vain 60% työikäisistä naisista käy töissä. Joten työpaikkoja luulisi löytyvän. Rahojen puutteessa perheen perustaminen viivästyy. Yhä harvemmalla perheella on varaa tai tilaisuus useampaan kuin kahteen lapseen.

Väestön vanheneminen peilautuu kauniisti yhä vanhempaan poliittiseen eliittiin. Yhteiskunnan pysöhtyneisyyttä ja demokratian toimimattomuutta heijastanee se, ettei poliittinen eliitti ole kahteenkymmeneen vuoteen juuri muuttunut. Ai, mitäkö tapahtui 90-luvun alussa? Eräs rikas yritysjohtaja ja AC Milanon omistaja päätti siirtyä politiikkaan. Hallistusten kaatuminen alta ja ympäriltä ei ole juurikaan muuttanut siellä istuvien ihmisten asemaa tai vaikutusvaltaa. Pysähtyneisyys säilyttää myös hyvät suhteet mafiaan ja varmistaa, ettei ankkalammikkoa heilauttavia päätöksiä hevin tehdä.

Kukaan lehtiä lukeva ei voi olla ohittanut Napolin katastrofia. Nähdä Napoli ja kuolla on saanut jälleen uuden merkityksen. Joku voisi ehkä ihmetellä, miksi ongelma havaittiin vasta kun kasat ylsivät yli metrin korkeuteen. Mutta eihän tilanteessa ole mitään uutta tai erikoista. Jätteiden lajittelu tapahtuu kolmessa osassa: 1. carta: paperituotteet, myös pahvi 2. lattina e plastica: metalli ja muovit 3. kaikki muu. Italialainen käytännönsovellus on ohittaa kaksi vaikeaa askelta ja hypätä suoraan kolmanteen. Kaduilla on muutaman sadan metrin välein suuria roskalaatikoita, jotka palvelevat kaikkia lähistöllä majailevia. Mutta käytännössä roskat raahataan sisältä ulos ja toivotaan, että jäteauton poijjat jaksavat tehdä vähän ylimääräistä lenkkiä. Jos ei tällä viikolla niin ehkä seuraavalla. Yleinen uskomus näyttää myös olevan, että koiranpaska lannoittaa, myös asfaltilla. Tai ehkä italialaisten kenkien kiiltoon on jotain paljon synkempiä syitä...

Kaikesta tästä italialaiset ovat tilastojen mukaan toiveikkaita ja uskovat, että entistä ehompi tulevaisuus odottaa aivan nurkan takana. Ensi pitää vain ehkä kiertää muutama kortteli. Ontuvaa symboliikkaani jatkaakseni voisin ehkä ehdottaa italialaisia hylkäämään jo selkeästi kaikesta kiertämisestä pyöreäksi kuluneen talon tai ainakin hakkaamaan siihen lekalla muutama selkeä kulma ja nurkka.

Toisaalta kun italialaiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä seuraa täysi kaaos. Kuten kävi kansannousun yhteydessä II.MS jälkeen, kuten kävi mafia yhteydenotoissa 70- ja 80-luvuilla, kuten kävi poliittisissä kährämissä "in anni di piombo", kuten on käynyt tänä vuonna Firenzessä bussilakkojen yhteydessä ja kuten kävi myös Napolissa ihmisten yrittäessä hävittää roskakasoja polttamalla. Samalla meni pari taloa ja sairaalat täyttyivät henkitysongelmaisista.

P.S. en sitten takuulla vastaa minkään tiedon paikkaansa pitävyydestä, enkä linjaa lähteitäni. tämä on henkilökohtaista antipatiaa ja valitusta, ei akateemista tekstiä. ettäs tiedätte. mahdollisia vääriä faktoja saa kyllä yrittää korjata. kuuntelen mielelläni.

Otteita lokikirjasta

Via Alfani 58, 14.01.2008, kello 11.45

Jäänreuna yltää jo ensmmäiseen tykkiriviin. Suolalihapurkkeja on jäljellä kolme tusinaa. Miehistön joukossa näkyvät ensimmäiset keripukinoireet. Ensimmäisenä poistuvat punataudin heikentämät, sitten uudet tulokkaat. Vanhat jäävät, kuten minä.

Vajaat kaksi tuntia istuttu. Ei jälkeäkään tohtorinna Bigazzista. Alamme liikehtiä hermostuneesti. Taas jonkun pää putkahtaa ovien välistä. Pudistamme päätämme. Jonkunhan kai on täälläkin istuttava, odotettava, ehkä kuoltava. Toinen espresso saattoi sittenkin olla liikaa. Tai kaksi liian vähän. Olisi pitänyt ostaa se punaviinipullo. Hermostuttaa. Nälkä. Kaksi tuntia. Punaposkinen professori lopettaa tenttinsä viereisessä salissa ja katsahtaa meihin hämmentyneenä. Ei, ei kiitos, ei keskiaikaa tänään. Ihan Storia del Costume riittäisi. Mutta jotain olennaista puuttuu... yhä. Mihin helvettiin se tentaattori on joutunut?

Piazza dell'unita italiana, 13.05

Seison pysäkillä. Eri numeroilla koristeltuja busseja kulkee ohi. Vaan ei oikeaa. Väännämme heikomman puoleista läppää paralleelista deittailuun. Väsyttää ja olen märkä. Sateenvarjo hajalla. Firene tulvii. Kaduilla kerrotaan kauhutarinoita vuodesta -66. Kun Firenze tipahti yössä kolme sataa vuotta taaksepäin kehityksessä. Kun Duomon sisällä pystyi soutelemaan. Kun poliisit kulkivat yöllä veneillään pelastamassa hukkuvia lemmikkieläimiä.

Hyvä on, ei siis laatuelokuvaa meille. Noh, saatana, jotain edes. Italialainen dubbaus vähentää englanninkielen kliseisyyttä ja Will Smithin raivostuttavuutta. Koiran kuolema saa melkein itkemään. Olenkohan liian väsynyt? Elokuvan loputtua olo on omituinen. Suurin emotionaalinen vuoristorata kuukausiin. Forse anche io sono leggenda.

Jäljelle jääneille riittää ruokaa viikoiksi. Lämpötila on laskenut siedettäväksi ja kaikki kuoliolle alttiit ulokkeet pudonneet jo aikoja sitten. Nostimme lipun salkoon ja istumme alas. Voimme vain odottaa. Ja odottaa.

Viale Mille, 18.30 tai jotain

Kolme tuntia myöhemmin bussipysäkillä. Missä viipyy bussi? Jopa aiemmin odottamani keräilyharvinaisuus, numero 1B Warner Village, ajaa ohi lennätten viisi metriä kuraa pysäkillä seisovien päälle. Päivä täynnä odottamista ja odottamista. Turhaan tosin. Bussi ei tule, vaikka lakon piti alkaa vasta tunnin kuluttua. Täytyy siis kävellä. Radan poikki on vedetty poliisiteippiä. Tästä ei sitten pääse yli eikä ali. Eikä edes söpöjä rikospaikkatutkijoita. Miten hyödytöntä... Täytyy kiertää. Puolentoista tunnin kuluttua saavun via Morgagnille. Suoraan Voguen kuvauksista karanneita italomiehiä ja raksatyömaata. Voi, miksi jätinkään keskusta-alueen?

Via Morgagni, aika määrittelemätön ja tuntematon

Myöhemmin, paljon myöhemmin. Missä viipyy opettaja? Kielikurssin ovella seisomme me toisillemme tuntemattomat ymmällämme. Listan kolmestatoista nimestä paikalle päätyy viisi. Roxyn, Catharzyna, Paloma, Konstantinos ja minä. Kansalaisuudet päättelemme helposti nimistä. Varsinainen euroopan unionin kokoontuminen, missä viipyy reunalla norkoileva ja jengiin kärttävä turkkilainen? Ketään ei näy. Ei edes opettajaa. Ai niin, bussilakko on alkanut. Maailma jämähtää. Kukaan ei enää liiku Firenzessä.

Via Vittorio Emmanuale II, no voi kuule kiinnostaakin niin vitusti

Minuutteja tai tunteja myöhemmin astun ulos. Sataa jälleen tai yhä. Kohta niiden täytyy vaihtaa kansallisurheilu jalkapallosta perhokalastukseen. Mutta antaa veden roiskua. Olen ostanut uuden sateenvarjonkin. Kävelen bussittomassa yössä neljä kilometriä kotiin.

Tutkimusmatkailija Närhin seikkailuja: Rooma

Paluumatkalla lentokoneessa vaivasi omituinen irrallisuuden tunne. Koko kone puhui venäjää ja vieressäni suomalainen tyttö flirttasi italiaanon kanssa maailman pahimmalla tankeroenglannilla. Oikeasti, jos väittää asuneensa Italiassa neljä vuotta eikä puhu lainkaan italiaa tai tuon parempaa englantia, jotain on pakko olla pielessä.

Lentokentällä juoksenteli polvihousuisia ipanoita Loppiaskruunut päässään. Irrallisuuden tunteeni vain lisääntyi.

Se pääty sitten taas seikkailemaan Italian halki. Päivän pituinen pikavisiitti Roomaan. Ehdin käydä läpi Colosseumit (oli muuten kasvanut, eikä lainkaan niin säälittävä enää) Fontana di Trevit ja Vatikaanit. Aika hyvin tehty, vaikka itse sanonkin. Liikuin nimittäin jalan ilman karttaa ja vesisateessa.

Sateenvarjokauppiaat ovat täällä hankalia. Ensimmäisten pisaroiden ropistessa hinnat nousevat pilviin ja ainakin mulle iskee takapakki ja yleinen härkäpäisyys. En varmasti osta, kyllä suomalainen saatana yhden italosateen kestää. Kestää, juu, kyllä kestää, mutta ei se mukavaa ole huomata, etteivät ne ekat pisarat sitten olleetkaan samalla myös viimeiset. Mutta päätös on tehty ja jos joskus päivän puolessavälissä päätyisin ostamaan sen sontikan antaisin niille (sateenvarjomyyjät) luovutusvoiton. Ja siihen ei suomalainen sisu taivu. Lampsin sitten märkänä eteenpäin ja murisin kauppiaille.

Rooma näin talvella ja sateessa ei ollut lainkaan niin autio turisteista kuin olin toivonut. Ehkä kaikkialle liimatut valtavat ALE-kyltit huokuttelivat niitä. Minua huokutti ainakin Intimissinin alennusmyynti (rintsikat 10 e ja alushousut 5 e!) ja saatoinpa jopa sortuakin. Ihan hiukan vaan...

Vatikaanin eksyin omituista reittiä ja sain nähdä sveitsiläiskaartin vahdin vaihdon. Eksyin myös muurien sisäpuolelle, mistä minut varsin tarmokkaasti häädettiin. Vaikeaa on ottaa tosissaan vartijaa joka pukeutuu pussihousuihin, mutta aseistukseen kuulunut hilpari kyllä hiljensi hymyni.
Näin myös katolisen maailman virallisen jouluseimen (presepi). Yllätys, yllätys, oli hyvin traditionaalinen ja iso. Valtavasti ihmisiä ihasteli, rukoili ja viskoi lantteja seimen eteen levitetylle verkolle. Se siitä köyhyyslupauksesta...
Hienoa Vatikaanissa olivat myös paikoilleein integroidut mellakka-aidat ja äänentoistolaitteet. Siellä pystyisi järjestämään huippuluokankonsertteja...
Amerikkalaista Bobia en nähnyt. Kaipa meillä on vielä jossain, jollakin tallessa se kuva ekalta reililtä?

Keksin myös miten Rooman metro toimii. Kyllä siitä oikeasti on hyötyä, kannattaa vain suunnata suoraan Terminilta A-linjalla Ottavianon pysäkille Vatikaanin viereen ja sieltä valua kohti antiikin aikaista keskustaa.

Anekdoottina mainittakoon, että "Original Marines"-niminen kauppa ei suinkaan myy mitään amerikkalaista machoilutavaraa vaan lastenvaatteita.

Hah, ja nyt näin myös Espanjalaiset portaat (ital. Scalinata della Trinità dei Monti). Joissa ei näin sivumennen sanoen ole sitten yhtään mitään nähtävää. Noh, sain mä paahdettuja kastanjoita halvalla kun auttelin japseja ottamaan ryhmäkuvan.

AC Fiorentina vs. FC Internazionale Milano, plus italialaista jalkapallo kulttuuria vasta-alkajille

Kauden tärkein ottelu, ainakin fiorentiinien kannalta, pelattiin viime viikon sunnuntaina. Legendaarinen Stadio Artemio Franchi oli ääriään myöten täynnä, tarkoittaen vajaat 50 000 katsojaa Itse asiassa katsomossa oli enemmän ihmisiä kuin Firenzessä (ilman Sestoa ja muita uusia osia) asukkaita. La Violan fanikatsoma, la curva ferroviaria, oli niin täynnä, ettei istumapaikkoja riittänyt vaan ihmisiä seisoi kaikkialla ja keikkui epätoivoisesti aitojen päällä. Jostain kohtalonoikusta sain kuitenkin istumapaikan, tosin se meni hukkaan kun muiden seisoessa oli itsekin pakko seisoa nähdäkseen edes jotain. Tunnelma oli täydellisen kaaottinen, mutta samalla maanisen uskollinen kotijoukkueelle. Harvoin olen kokenut niin hiljaista hartautta kuin minuutin hiljaisuus ennen ottelua valmentaja Cesare Prandellin vaimon muistoksi. Kuvassa La Violan kannattajien tifo, so. banderolli/esitys/spektaakkeli, jonka ultrat järjestävät pelaajien saapuessa kentälle.

Vastassa ollut joukkue, Inter Milan, johtaa serie A:ta kunnon kaulalla, joten ottelun lopputulos 2-0 Interille ei ollut kenellekään yllätys. Olimme vain hyvin tyytyväisiä, että vannoutunut Interfani Miika kykeni pitämään suunsa kiinni. Julkinen teilaus fanikatsomossa ei kuulunut viikonloppusuunnitelmiini.

Suoraan sanottuna ainakin minun harjaantumattomilla silmilläni nähtynä Fiorentiinan peli oli surkeaa. Mahtoivat Nerazzurrin maalit kirvellä Violan faneja, sillä ensimmäisen iski verkkoon ex-Viola Luis Jimenez. Ottelun loputtua nähtiin hieno ele Fiorentinan pelaajilta, jotka jäivät pelaajatunnelin tuntumaan kättelemään Interin pelaajia, häviöstään huolimatta. Niin harvinaista on good loser-kulttuuri täällä päin, että lehtien otsikoissa Interin voitto näytti unohtuneen täysin ja vain Fiorentinan toitotettiin palauttaneen Italian jalkapallolle sen kunnia ja maine. Sanon kyllä, että vähän enemmän vaaditaan ennen kuin minä pystyn tuohon lauseeseen uskomaan. Noh, häviöstä huolimatta Fiorentiinalla on ilmeisesti vielä täydet mahdollisuudet menestymiseen tällä kaudella, niin Italiassa kuin UEFA Cupissakin.

Inter on toiseksi suosituin seura Italiassa. 22,2% italialaisista jalkapallofaneista kannattaa Nerazzurreja. Milanolaisten joukosta porvaristo kannattaa perinteisesti Interiä ja työläistö AC Milania. Ja uskokaa tai älkää, faneilla on täällä jopa poliittinen suuntaus. Interin tapauksessa oikealle nojautuva, Fiorentinasta en tiedä. Tärkeimmillä ultrajoukoilla (elävät ja hengittävät jalkapalloa) on nimet ja erityiset tehtävät. Vanhin joukko, Milanon Fossa dei Leoni, on vuodelta 1968, joten kaipa sitä on jo ehtinyt syntyä jonkinlaisia ultraperheitäkin. Fiorentinan suurin ja vanhin gruppo di ultra on il Collettivo Autonomo Viola, pitää majaansa curva Fiesolessa (ja jonka tifososta nappasin kuvan). Ferroviarian puolella kohtaa ainakin la Vecchia Guardia, joka perustettiin 1993, ja jonka keskelle siis jouduimme.

Ultraryhmät koostuvat yleensä pienestä ydinjoukosta, jolla on ehdoton ja kyseenalalaistamaton valta loppuryhmään nähden. Tärkeimmät tehtävät, "ultranmentaliteetti", ovat: 1. jatkuvat ja loputon laulu ja huuto ptteluiden aikana (tässä ainakin La Viola epäonnistui, joten oletan etten istunut hcryhmän lähettyvillä) 2. pysyä seisaallaan koko ottelun ajan huolimatta istumapaikasta (noh, osalla ei ollut edes tilaa istua, joten siinäpähän seisoivat, useimmat painuivat alas kun häviä näytti varmalta) 3. osallistua mahdollisimman useaan peliin, niin vieraissa kuin kotonakin, huolimatta kustannuksista tai etäisyydestä 4. osoittaa uskollisuutta istumalla katsomossa aina oman ultraryhmänsä joukossa, ns. curva. Jotkin ultraryhmät myös myyvät omia fanituotteita, hankkivat alennuksia lipuista ja saavat varsin rauhassa heilutella jättimäisiä lippujaan muiden katsojien silmien edessä. Mokomat.

Suurinta osaa lauluista ja huudoista en tunnistanut. Onneksi Isabel osoittautui suorastaan neroksi tässä touhussa. Yllättävän suosittu tuntui olevan myös White Stripesin Seven Nation Armyn sävel. Sanoitukset koostuivat usein lähinnä kirosanoista ja loukkauksista (suosikkinamme merdaculo). Ei siis suuria yllätyksiä. Lähes kaikki kuuluivat maskuliiniseen sukupuoleen. Panikoimme ja yritimme kovasti kääntää tilanteen toisin päin arvostelemalla kaikki näkemämme miehet ja yrittämällä löytää hottiksia. Mutta ei niitä ollut. Ainoa istui suoraan edessämme ja oli ehkä noin 18-vuotta. Häpesimme siis kovasti.

Mutta kaikesta tästä huomimatta milanolaisseura Inter jatkaa 13 ottelun jälkeen yhä tappioitta. Liigavitosen Fiorentinan ero kärkeen venähti seitsemään pisteeseen. Tunnelma kaupungissa on ankea, mutta jotenkin yritämme selvitä suuren surumme keskellä. Hyvinhän tässä pärjätään kun ottaa huomioon, että koko klubi hävisi Italian jalkapallokartalta 2000-luvun alussa taloudellisten ongelmien vuoksi ja alennettiin pelaamaan serie B:hen ottelun järjestämisskandaalin jälkeen pari vuotta sitten.



Kuukauden muoti-ilmiö: Kitlers. Löytyvät täältä.

Päivitys 29.11.

Koska kirjalliset kykyni ovat varsin rajalliset ja intellektuaalisesti olen vajonnut jonnekin alkueläinten ja matojen seuraan märehtimään kaalin lehtiä, en voi tarjota hyvää, keskinkertaista tai edes olemassa olevaa analyysia italialaisista. Kuitenkin täytyy kertoa, että onnistuin löytämään dokumentin, johon oletettavasti italialaisten miesten loputon usko omaan viehätysvoimaansa perustuu. Futuristi Tomasso Marinetti laati toisen maailmansodan aikoihin tutkimuksen naisen viettelystä. Tässä tutkimuksessa hän hyvin selväsanaisesti piirtää yhtäläisyysmerkin viettelyn ja italialaisten vapaa-ajan välille ja käyttää tätä kaavaa kasvattaakseen italosotilaiden kansallisylpeyttä. Varmastikaan mikään ei saa joukkoja liikeelle paremmin kuin kertoa heille, että he ovat parempia rakastajia kuin vihollinen on, on koskaan ollut tai tulee koskaan olemaan, ehkä jopa parempia kuin vihollinen edes pystyisi kuvittelemaan. .. tai siis... niin, noh. Make love, not war, kuulostaa nyt jotenkin kovin naiivilta.

Heikko olo, sillä koko tauti tuntuu keskittyneen päähäni. Muuten ei haittais, mutta viidestä aististani neljä sijaitsee mainitussa ruumiin osassa. Saatu informaatio tästä maailmasta on siis varsin invalidisoitunutta. Mutta eteenpäin mennään. Oopperailta siirtyi lauantaille ja sunnuntaina kiljumme itsemme käheiksi/mykiksi Fiorentina vs. Inter-pelissä. Ja pelastamme Inter-fani Miikan varmalta kuolemalta fiorentiinien keskeltä. Toivottavasti ultrat keksivät jotain jännää. En ole koskaan nähnyt kunnon mellakkaa...

Edit.
Pääsyin sitten lukemaan näitä suosittelemiamme blogeja. Turhiksessa oli loistava postaus Kirsikalta, kiitoksia paljon. Pakko saada Trendi käsiin jostain, et pääsen lukemaan sitä uutta kolumnistia. Olin ihan shokissa kun edelliset lopettivat, jotenkin julmaa molemmilta lähteä silleen yhtäaikaa. Sorruin myös googlaamaan sen pahuksen Emile Hirschin, ihan uteliasuudesta. Mutta olisihan mun pitänyt arvata, ettei iske, ei. Jatkan omia romanttisia unelmiani Eric Szmandan ja Jonathan Togon kanssa. Toisinaan sorrun syrjähyppyihin Colin Farrellin vuoksi, mutta muistan aina katua jälkeenpäin. Yritin kovasti etsiä tähän sopivia kuvia, mutta ei, mun tekninen taitamattomuuteni ja sivustojen anteeksiantamattomuus kolahtivat vastakkain. Ei sit.
Tämä nyt vain blogien välistä interaktiivisuutta kasvattaaksemme.

Castiglionchio 11.11.07

Paikalle pöristeltiin uskomattoman turvallisesti avolavapakun lavalla. Tiukassa oltiin kuin sillit suolassa. Sophie näyttää iloiselta, itse voin uskomattoman pahoin kiivetessämme kukkuloita ylös ja alas.

"The little Black Riding Hood" ja vuoden kotirouva oliivimetsässä.



Älkää uskoko ilmettä, oikeasti oliivien poiminta oli loistavaa touhua. Voittaa ainakin marjojen kanssa kyykkimisen 6-0. Olin vielä ihan superhyvä, edessä siis loistava tulevaisuus oliivifarmarina.

Raskaan (huikea tunti keräilemässä vähän näytteeksi) työn jälkeen meidät syötettiin ja ruokittiin. Pöydässä lähinnä saksalaisia. Sinipaitainen smurffi paikallisia Erasmus-tyyppejä, muistaakseni Giacomo, mutta saatan muistaa väärinkin.


Miika pyörittää oliivien murskainta. Poikien piti päästä uhoamaan, eikä tytöt päässeet kokeilemaan. Paitsi saksalaiset... (muistui mieleen Helga and her rigorous exercices)

Some of the Bran ja muita hauskoja kaskuja

Englantilainen Sophie on hyvin närkästynyt. Miksi All Bran-murojen nimi viittaa siihen, että sisältö käsittää a) vain leseitä tai b) kaikki maailman leseet? Nimen pitäisi siis olla Almost Bran tai Some of the Bran. Kannatimme molempia ja erityisesti tulenkatkuista reklamaatiota.

Kaksi kuukautta piti kävellä päivittäin erään via Masaccion kadunkulman ohi ennen kuin huomasin, että ylhäältä minua kurkistelee valtava Madonna-patsas neonvalosädekehä kutreillaan. Ja sitten seuraa tyhmä olo. Mutta lohdutan itseäni sillä, että kulmassa sijaitsee myös jäätelökioski Il Papillon, joka tekee itse vohvelinsa. Kuka siinä nyt ehtisi kaiken maailman Madonniin keskittyä, häh?

Löysin italialaista nykytaidetta postikorttien muodossa. Täälläkin siis tunnetaan vitsaus nimeltä ilmaiskortit. Kaiken uhallakin väitän, ettei tässä ole paljoa järkeä. Taulun nimi on Giallo (keltainen). Ihan yhtä hyvin voisi olla Aranciata, tai vaikka rajuna vetona Giallo, rosso e un po' di verde. Iroonisesti voisimme nimetä sen myös Bluksi.
Ja sit ihmiset kummastelee miksi prefeeraan historiaa...

Lähistön persikka/omena/jokupuut ovat pudottaneet hedelmänsä kadulle. Ne tirskahtavat vasten asfalttia ja jäävät siihen mätänemään. Hirvittää ajatellakin kaupungin rottien ieletöntä lukumäärää. Sitä paitsi näimme jo mutanttipuluja (P. muistanet Malagan...iuh) täälläkin. Mikseivät siis rotatkin olisi täysin insestin raiskaamia puolisokeita hourupäitä? Pimeä alkaa pelottaa.

Lisää italialaisia nuorisoelokuvia. Elokuvateattereita ei oikein löydy keskustasta, joten pakkauduimme bussiin ja matkustimme syrjäseudulle paikkaan nimeltä Wagner Village. Multiteatteri keskellä peltoa. Olemme yhtä mieltä siitä, että italialaiset nuortenelokuvat (niin, emme voi mennä katsomaan yhtään monimutkaisempaa dialogia...) ovat huomattavasti amerikkalaisia parempia ja näyttävät enemmän paljasta pintaa. Ja vaikkei sitä posterin perusteella uskoisikaan on Nicolas Vaporidis aika pirun hot. Capotondin tytöllä taas on loistava kyky ajautua/etsiytyä rooleihin, joissa pääsee heilumaan yläosattomissa. Mutta plussaa siitä, että ennen muodon muutostaan (juu, tää oli taas sellanen ugly duckling-stoori) Cristianasta oli saatu oikeasta katu-uskottavan näköinen näppynaamainen nörttifeministi.

Päätin, että Italiassa ollessani on omaksuttava italialaisten tavat. Joten aloitin tutustumalla jalkapallon ihmeelliseen maailmaan. Tai siis tiesinhän minä ne säännöt (jalka pop, käsi ei, kohti maalia, Italia puolustaa etc etc), mutta tämä kyltyyrinen puali. Ja mulla on siihen kirjakin. Paddy (siis hei, vanhemmat miettikää nyt vähän, vaikka kuinka ootte irkkuja ja ylpeitä siitä) Agnewin Forza Italia, the fall and rise of Italian football. Olen kahlannut jo Berlusconin, Maradonan, facismivaikutteiden ja Juventus-vihan läpi. Berlusconi oli varsin nerokas ostaessaan AC Milanin ja nimetessään uuden puolueensa tunnetun kannustushuudon mukaan. Ehkä ryhdyn kohta lukemaan roomalaista Corriere dello Sportia, maailman vakavinta urheilulehteä.

Chiromanzia alla Milano

Tapaan elämäni miehen (tai tulevan aviomieheni, käännös epäselvä) maaliskuussa 2009.

Elän vanhaksi, yli 80-vuotiaaksi. Terveysongelmista merkittävimmäksi nousevat polvivaivat.

Saan kaksi lasta, tytön ja pojan. En kuitenkaan ennen vuotta 2012.

Hormonitasapainoni on sekaisin ja aiheuttaa ongelmia. Noh, kehoni on kyllä yrittänyt PMS-oireilla viestiä, että neljä kuukautta on liian pitkä väli menkoille. En aio kuunnella. En kehoa enkä ennustajaa.

Vuoden sisällä hyvin rakastunut mies soittaa minulle ja lupaa kuut ja tähdet. Täytyy kuulemma suhtautua varauksella, sillä vaikka mies on mennyttä kalua en pysty vastaamaan tunteisiin.

Muutenkin minulla on valtavasti psykologista voimaa ja tapaan dominoida muita. Erityisesti vastakkaista sukupuolta. Pah, miten niin..?

Tulevaisuuden maitani ovat Alankomaat ja Saksa, myös Lontoo värähtelee voimakkaasti. Vuoden 2020 jälkeen hankin talon ulkomailta, todennäköisimmin Hollannista.

Sydämen viivani on nykyisyyden kohdalta suttuinen ja katkeileva. En kykene suhteisiin.

Mutta onneksi aurani on kelta-sininen eli olen avoin uusille asioille, ystävällinen ja vahva. Aurani voima tulee kantamaan minua läpi elämän.

Kaiken tämän ja jotain jo unohtamaani kertoi minulle Burberryn takkiin pukeutunut espanjalainen mies keskellä vilkasta via Montenapoleonia Milanossa. Pradan ja Cuccin liikkeiden keskellä leiriydyimme jalkakäytävälle puhumaan psykologisesta voimasta ja auran luennasta sekä juttukumppanini tulevasta sukupuolenvaihdosleikkauksestaan. Samalla hän luki käteni viivat ja kehui auraani.

Älytöntä. Ja Milanon piti olla kuiva liikemieskaupunki.

La cucina italiana: (super)Mercato

Supermercatot ovat pinta-alaltaan piskuisia, mutta sisältävät suurinpiirtein kaiken mitä ihminen voi tarvita. Maitos ja leipää saa baareistakin, vihanneksia torilta. Pienimmässäkin lähikaupassa on suoramyyntitiskit lihalle, kalalle, leipomotuotteille, juustoille ja leikkeleille. Usein vielä erikseen. Keskustassa kaikki nämä artikkelit myydään eri kaupoista. Isoista kaupoista löytyy usein oma huone pullovesille (frizzante e naturale).

Hedelmiä ja kasviksia saa kiitettävästi, pakattuna ja irtona. Jostain syystä pakatut ovat paljon suositumpia. Kaikki vihannekset ym. ovat likaisia ja vaativat poikkeuksetta pesun. Vasta tällä viikolla olen selviytynyt voittajana tomaattiviidakosta. Taitolaji tämäkin.

En ole löytänyt margariinia. Tuorejuustoja on kahta makua: maustamaton ja maustamaton light. Pepsiä ei ole, vain loputon määrä Coca Colaa. Ostin kerran vahingossa kofeinitonta. Hyi hitto! Nyt kävelen toiseen kauppaan saadakseni Pepsi Maxini. Rasvatonta maitoa ei ole, mutta latte frescoa löytyy. Pohdin aina, että mitä se toinen maito sitten mahtaa olla... Myös omega3-maitoon olen törmännyt.

Leikkeleet ovat salamia, crudoa (kuivattu) ja cottoa (keitetty). Tosin näiden nimikkeiden alla myydään noin sataa eri tuotetta. Yritä siinä sitten valita. Sama koskee juustoja. Löytyy mozzarellaa, pecorinoa ja parmegianoa. Mutta kuinka monta erilaista mozzarellalaatua ja eri kaupungeista peräisin olevia pecorinoja... huh.

Leipää saa käytännössä ikuisesti säilyvänä Mulino Biancona (Barillaa sekin) ja paikalla leivottuna, usein jo kovettuvana, limppuna. Lisäksi löytyy tietty chiapattaa, patonkia ja focacciaa. Jälkimmäinen tihkuu öljyä ja on taivaallista. Makuina juusto, tomaatti, sipuli ja peruna. Lisäksi omituista valmiiksi paahdettua leipää, joka on kivikovaa. En ymmärrä.

Viiniä saa kaikkialta, tietysti. Lähikaupasta löytyy myös Bombay Saphirea ja Sandemania. Pullo porto rossoa kustantaa 10,5 e. Irtokarkkeja, tai mitään makeisia, ei ole. Keksejä ja suklaata sitäkin enemmän. Italialainen suklaa on hyvin harvinaista. Myös kahvivalikoima on yllättävän pieni. Kaikki juovat Lavazzaa, usein valmiiksi maitojauheella höystettynä seoksena. Yäk. Itse käytän toscanalaista Manaresia.

Murohyllyt aiheuttavat ahdistusta, kuten pastahyllytkin. Troppo, troppo e troppo. Työstän itseäni läpi hitaasti. Kahvimurot ovat vielä kokeilematta.

La cucina italiana: Cosa si mangia?

Mitäs täällä kulinarismin luvatussa maassa sitten oikeasti syödään (siis arkielmässä, kaikkien Jamie Olivierien etc. ulkopuolella)?

Pastaa, pastaa ja pastaa. Eri muotoisena ja erilaisilla soosseilla, täytteellä tai ilman, mutta silti pastaa. Myönnettäköön, että kastikkeet ovat innovatiivisempia kuin mihin itse pystyisin.

Hiilihydraattibakkanaalit. Tosin elän pohjoisitalialaisten keskellä. Thus, ruokavalio on raskaampi ja kala sun muut merijutut harvinaisia.

Kaksi lämmintä ruokaa per päivä. Pastaa lounalla ja lihaa illallisella. Annokset ovat pieniä. Ahdistaa.

Salaatit? Harvoin. Aamupala? Kuppi kahvia. Tee? Aina keksien kera. Manun saa jostain ihania öljyä tihkuvia rinkeleitä, joita saan aina välillä maistaa. Olen kade. Juusto? Kaikkialle, eri makuina ja koostumuksina, kunhan sitä on paljon. Liha? Yleensä makkaroita. Jauhelihaa hädin tuskin tunnetaan. Broileria saa vain kokonaisena, grillattuna tai ei. Kala tarkoittaa tonnikalaa. Tomaattikastike Barillaa.

Jopa yksin syödessä käytetään tarjoiluastioita. Ruoka syödään pöydässä, ei esim. sohvalla. Aina toivotetaan hyvää ruokahalua. Syödään nyt ylipäätään yhdessä.

Jostain syystä olen tehnyt jotain täysin väärin ja onnistunut laihtumaan täällä ollessani...

Ryanair ja italiaanot ne yhteen soppii...

Kerrankin oli Ryanairilla lentäminen antoisaa. Italialaisten kansanluonne mitä ilmeisimmin toimii uskomattoman hyvin halpalentoyhtiöiden kanssa.

Odotellessamme lennon alkua (olin hyyyyvin ajoissa kentällä, seikat jotka johtivat tähän selitetään myöhemmissä postauksissa) ainakin kolme matkustajaa sai kohtauksen kun missään ei saanut polttaa. Seuraavan kriisin aiheutta lentokenttäbaari, joka oli pelkkä kolo seinässä. Eikä sieltä saanut edes cafe correttoa. Barbaarimaista. Kaupassa myytiin vain keksejä, suklaata ja viinaa. Luin Imagea ja nauroin ääneen, eikä kukaan katsonut pahasti.

Lennolla takanani istui auttamaton flirttailija, joka kävi läpi niin lähistön mammat kuin lentoemotkin. Mutta silleen positiivisesti, että kaikilla meillä oli vain uskomattoman hauskaa. Kaiuttimista kuului hurrausta, taputusta ja fanfaareja aina kun joku voitti lentoemojen myymillä arvoilla. Lisäksi saimme ekstrapitkät fanfaarit laskeuduttuamme Pisan kentälle puoli tuntia etuajassa.

Stuertti oli hyvin söpö. Kannattaa hymyillä ja olla avuton. Pikkurahan puute johti ilmaiseen vesipulloon. "Ryanair will survive, but you won't." Myöhemmin lentoemo yritti kuuluttaa jotain, mutta repesi täysin kesken kaiken ja keskeytti. Taputimme hänellekin. Stuertti unohti kuuluttaa ranskaksi ja totesi vain, ettei noin tyhmää kieltä tarvitse muistaa. Valot sammuivat kolme kertaa ja ainakin kerran kyse oli lentoemon mokasta.

Taisivat olla hieman väsyneitä raukat.

Yöllä Firenzessä taksikuskikin antoi alennusta kun olin taas kerran unohtanut rikkoa seteleitä.

Tieto lisää tuskaa

Firenze näkee auringon ensimmäistä kertaa kolmeen päivään, netti toimii ja telkkari toimii. Ja mitä? Maailma on mennyt sekaisin tässä välillä.

Burmalaiset munkit antavat periksi, mutta Hesari on ryhtynyt käyttämään yhdistelmää Myanmarin eli Burman. BBC puhuu pelkästä Burmasta, italialaiset Myanmarista. Pukeuduin punaiseen paitaan vaikken poistunut kotoa. Näytin punahilkalta.

Venäjä marsii ulos Etyjin kokouksesta. Ei sillä, että kukaan varmaan oikeasti yllättyi. Onneksi italilaiset tietävät, mikä tässä maailmassa ihmisiä kiinnostaa ja uutisoivat Naomi Campbellin esiintymisestä Ballando Con Le Stelle-ohjelmassa. Myös Totti (muistatteko? jalkapalloilija, sylki Poulsenin päälle 2004... mitä mä oikein yritän...) näkyy huutavan kostoa ManUlle. Uuh, striking.

Ja Espoo seisoo yhä pienen ihmisen puolella. Tällä kertaa vastaan pahoja sielua vahingoittavia pakanauskontoja ja Helinä Rautavaaraa vastaan. Jos joku väkiälytön lässyttäjä koskaan lähestyy minua noin niin kuin kouluviranomaisen olemuksessa ja yrittää tunkea eteen jotain allekirjoitettavaa, ettei vain minun kullanmussujeni herkkää henkistä maailmaa täräytettäisi, niin tungen sen arvaatte kyllä minne. Ja pistän verikoirat perään. Museo-sähköpostilistalla asiasta tiedotettiin jo aiemmin, joten mulla on ollut aikaa vaahdota. Pysyin vielä mukana Lauslahden argumentoinnissa. Joten kuten. Tietysti voisi olla helpompaa vain pitää vanhempainilta, jossa kerrottaisiin koko kulltuuripolusta ja sen tarkoituksesta. Mistä sitä tietää, vaikka Sibelius aiheuttaisi jollekin traumoja. Tai improvisaatio teatteri. Minulle ainakin aiheuttaa. Mutta tämä Metsämaan täti. Voi pyhä Sylvi! Olkaa kuule espoolaiset huolettomia, poikas' valveil'on.

Ylimääräisiä miinuspisteitä, jos tunnistaa lainauksen. Paitsi Sandralle. Ei noista kuorolaisista koskaan tiedä.

Koska tieto selvästi tekee minulle pahaa ja aiheuttaa vain turhaa verenpaineennousua ja ryppyjä, lähden nyt kaupungille ostamaan jotain kivaa ja syömään jäätelöä.
Siitäs saatte typerät uutistoimistot! Hah.