maanantai 1. syyskuuta 2008

Tilinpäätös


Kiitos paljon, kun kävitte. Se oli tärkeää.

Oman näyttelyn järjestämisen käytännön sudenkuoppia viikonlopun verran kaiveltuani olen taas lähempänä jotain, jossain. Olen kuullut paljon kivoja, rohkaisevia juttuja, jotka aion sulkea sydämeeni ja tutkiskella myöhemmin, sitten ensi identiteettikriisissä.

Aion palata maanpinnalle lähiaikoina, vielä se ei onnistu. Ainakaan niin kauan se ei onnistu, kun tilaustöitä on tekemättä, kun juhlissa käydessään kuulee itselle täysin tuntemattomien ihmisten kertovan kavereilleen, että näiltä on juuri jäänyt siisti näyttely näkemättä, saaristolaisleivän ohjetta kysellään, koti on täynnä ihania, ihania kukkia ja kun joka paikasta löytyy arkeittain niitä värikkäitä pallotarroja, joista tarvitsimme viikonlopun aikana lähinnä punaisia. Siis kunnes keksimme, että niitä voi liimata vaikka naamaan ja vaatteisiin. Tarrameikit, miten niin noloa ja lapsellista? Ei edes hirveästi tänään ahdistanut, kun lakkasin olemasta statukseltani opiskelija. Ois varmaan pitänyt ahdistaa, mutta ahdistuminen on vaikeaa, kun pakkaa myytyjä vedoksia kuljetukseen niiden uusille omistajille ja kun kävijätavoite on saavutettu ja ylitetty ihan hyvällä marginaalilla.

Seisoessani korkokengissä mekko päällä loft-tilassa juomassa skumppaa ja syömässä kiinalaista take-awaytä (omassa näyttelyssä, tiedättehän), mietin, etten olisi koskaan uskonut, että Vantaalla voisi tuntua niin New Yorkilta.

Toki kuulin myös tosi ikäviä uutisia, (mä tiedän, että sä pärjäät kyllä!) ja siinä piileekin varmasti syy siihen, etten mennyt katosta läpi.

Suunnittelemme jo ensi vuoden näyttelyä, mutta sitä ennen aerodynaamisilta autotallitytöiltä voi odottaa kaikenlaisia tempauksia. Muuten: jos käytte Otaniemessä, älkää hämmentykö, jos erään huoneen norsunvihreään (en tiedä) seinään siinä Otarannan saunan vastapäisessä kämpässä on piirretty luonnollisen kokoisia, hämärässä huomattavan karmivia omakuvia, jotka nojailevat toisiinsa ja/tai istuvat kaappien päällä, ja joiden kaulassa roikkuu sellainen pleksistä tehty neliömäinen koru... Yhdentoista neliön huone muuttuu muuten saunaksi, jos siinä seisoo neljän piirtäjän lisäksi ehkä seitsämän tarkkailijaa (huoneen omistajalta pääsy oli kielletty, tietty). Harkitsemme performanssikiertuetta, johon saa ilmoittaa vapaaehtoisseiniä, mutta ehkä Annekin viisastui tästä teekkaripojan vahingosta, ja ymmärtää, kuinka voi käydä, jos antaa liian vapaat kädet. Lisäksi olisi se yksi kirjastoprojekti, ehkä jouluna... Onneksi vain 20% meistä tekee mitään oikeita töitä. Me muut teemme mitä huvittaa! Toki jotkut tekevät kohta mitä huvittaa toisessa maassa, mutta.

Ens kuun jälkeen on marraskuu. Kuinka sairasta se on?

1 kommentti:

Inka kirjoitti...

Onnittelut vielä hienosta näyttelystä. Vaikka en päässyt sitä näkemään ja se harmittaa melko lailla.