Aatsipoppaa

Aino teki soppaa.

Kävelin seitsemän kilometriä korkokengillä. Huvitti. Sitten hetimiten tulikin talvi. Hyvästi korot, jouluksi aion saada Reinot. Oi miten onnellinen elämä siitä alkaakaan. Jos niihin kiinnityttää sellaiset pohjien alle taitettavat naskalit, voiko siitä saada yllättäen akuutin reumainfarktin ja lonkkatyrän? Jumituin myös lumihankeen, kirjaimellisesti. Tipahdin sellaiseen lumen täyttämään notkelmaan, joka on ollut tuossa parinkymmenen metrin päässä jokaisen näistä kahdestakymmenestä talvesta, joina olen tässä asunut, mutta jota en yhtään muistanut. Ensilumi tekee kaikesta erin. Sitten olin vyötäisiäni myöten hangessa, enkä päässyt mihinkään. Kuinkako selvisin pinteestä tähän tarinaani kertomaan? En selvinnyt. Blogaan kännykällä. Jos joku viitsisi tulla kiskaisemaan mut täältä lähiaikoina liikkeeseen, arvostaisin. Oon tässä rannan tuntumassa, kodista pohjoiseen.

No oikeasti selvisin: kuin ihmeen kaupalla!

Kirjallinen uskottavuuteni on nolla. Jos joku oikeasti uskoi mun osaavan blogata kännykällä, tunnustakaa heti. Pistän tähän samaan identiteettikriisiin kylkipaistina.

Pääsin Turkuun. Takaisin en päässyt, sillä junien vaihteet on Suomen kaltaisessa trooppisessa ilmastossa turhaa rakentaa säänkestäviksi. Ymmärtäähän tuon. Tämä lumeenjuuttuminen kuitenkin päihitti menomatkan: ainakaan poliisipartio ei odottanut ketään Karjaalla. Niille, jotka eivät viime aikoina ole päässeet käymään Suomen villissä lännessä voin ilokseni raportoida, että Turussa on parhaillaan paljon glögiä, josta osa kahdesti terästettyä; kodintuntuisia paikkoja, joissa lukea päivän lehteä ja vokata ruusukaaleja; tuoretta leipää; tuttuja enemmän kuin muistin ja edelleen sunnuntai.

Ostin viitan! On sit valmiina, kun höyrähdän. Tuntuu, että pian, kohta kai tungen kaulittuja kaalinlehtiä yöksi villasukkiin. Ei siis niin että ollenkaan epäilisin, etteikö se ollut Todella Hyvä Idea, eikä millään pahalla...


Kävin saaristossa. Syysmyrskysi! Piirsin paljon tylsiä asioita ja teräviä tyttöjä. Kannoin vettä, söin korppuja, keräsin rannalta asioita ja keitin pannukahvia. Tulevana aforistina haluaisinkin osoittaa, että pannukahvi on vähän kuin ruoka, opettajat tai seksi. Hyvä pannukahvi on hyvää, huono pannukahvi vain tekee kiukkuiseksi. Hei, rimmaan! Lisäksi saaressa oli mm. alpakoita, kiviä ja lisää kiviä! Olin onnellinen.

Huomenna rakennan amppelin, valmistan baba ganoushia, toistelen jatkuvasti sanoja baba ganoush, haaveilen ja juon kaljaa! Luultavasti tässä järjestyksessä.

Lopuksi haluan antaa teille kaikille kotitehtävän. Laittakaa äänet täysille, nouskaa tuolille seisomaan, ja kuunnelkaa tätä biisiä. Eikun ihan totta hei! Kertosäkeen kohdalla on välttämätöntä heiluttaa käsiään holtittomasti ja laulaa mukana. Eikä vituta viikkoon!

Mä en tahdo mennä nukkumaan!

Here I come, here I come. You boys get ready, cause here I come, here I come, here I come.

Lähtevä lento: Helsinki - Barcelona, 9. tammikuuta 2009
KF843
9. tammikuuta 2009 6:40, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)
9. tammikuuta 2009 9:30, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)


Paluulento: Barcelona - Helsinki, 23. tammikuuta 2009
KF844
23. tammikuuta 2009 10:10, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)
23. tammikuuta 2009 14:55, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)

-Että semmosta!

It's the Final...

Yksitoista reikää hampaissani, vietän koko joulukuun tuntemattomien ihmisten näpit suussani siis.

Kymmenen päivää syysmyrskyretkeen, eli siihen, kun pääsen tyttöjen kanssa ulkosaaristoon
syömään, nukkumaan ja pakenemaan.

Yhdeksän joulutorttua, kolme jokaiselle, eväänä automatkalla Hämeenlinnaan ja takaisin, Kuutin näyttely oli nähtävä.

Kahdeksan tekstiviestiä, joita en ole jaksanut lukea, puhelimen vilkaisukin hirvittää. Ryhdistäydyn kyllä, pian, lupaan.

07, niiden oppilaiden vuosikurssi, joille menen taas sijaistamaan. Mistä lähtien lukioon on päästetty lapsia?

Kuusi keskeneräistä kuparilaattaa eri syövytysvaiheissa, aivo nyrjähtää, yritän muistaa, kauanko tuo oli jo ja kauanko tämä on vielä.

Viisi eri lajia piirakkaa leivottavana, koska kolme on nössöille. Sulatetun vaniljajäätelön käyttö maitotiivisteen tilalla on vähintään epäilyttävää, mutta olkaapas siellä, kyllä siitä jotain tulee.

Neljä tuntia siihen, kun pitäisi olla töissä, mutta kuka tässä nukkumaan ehtii, kun on joulukorttilaattoja syövytettävänä.

Kolme yötä kurpitsajuhlaan, mun naamiaisasuni on vielä vähän kesken.

Kaksi kuukautta (ja kahdeksan päivää) siihen, kun voin hyräillä Counting Crowsin biisiä Holiday In Spain (well happy New Year's baby, we could probably fix it if we cleaned it up all day, or we could simply pack our bags, and catch a plane to Barcelona cause this city's a drag) matkalla lentokentälle.

Yhdennäköisyys Jutta Urpilaiseen on hämmästyttävä, siis siinä yhdessä piirustuksessa, jonka löysin tänään ja ripustin autotallin oveen. En tiedä, koska se on tehty ja onko se omani vai siskon, mutta ei sen katselusta ainakaan huonolle tuulelle tule.

Henkinen erektio, osa n

Asensin juuri itselleni internetin, ja kuten huomaatte, se pyörii sittenkin. Mussa on enemmän munaa kuin koko Otaniemessä yhteensä.
Jään nyt nauttimaan tästä suuresta saavutuksesta, röyhtäilemään ja kuopimaan haaroväliäni...Tai ehkä en.
Päivityksiä kadonneiden ties kuinka monen viikon ajalta seurannee hyvinkin pian.
Haaga kiittää ja kuittaa.

Ei vieläkään mitään uutta

Tällä viikolla taiteen tekemiseen on elimellisesti liittynyt laattojen yli hyppykeppihyppelyä ja kirveellä rikkomista, (tässä oli kysymys enemmän terapeuttisista kuin taiteellisista arvoista, myönnettäköön) sarjavedostusta, aikataulupohdistaa, kiusauksen vastustamista, kun huvittaisi hankkia lentolippuja nyt heti heti nyt (Janne, mitens sun pirtaan sopisi tasan viikkoa myöhemmät päivät meidän osalta?), sokeria (MISSÄ OLIN MINÄ KUN TÄTÄ IHMETELTIIN KOULUSSA: VETEEN LIUKENEE IHAN VITUSTI SOKRUA ENNEN KU SE ON KYLLÄISTÄ, SIIS OIKEESTI PALJON!), suolaa (toivottavasti, jos se onnistuu), puita, kirjoja, ja muutakin tärkeää ja hauskaa.

Leivoin maailman rumimpia karjalanpiirakoita (kas näin: kun kotoa löytyy vain karkeita ruisjauhoja. Sitä ei saa kaulittua fiksusti millään ja sitten se hajoaa kun sitä taittelee...), lisäksi opin äitini kokkaussalaisuuden: kun se haluaa käyttää esimerkiksi aurajuustoa johonkin ruokaan, se ostaa kaksi palaa ja piilottaa niistä toisen vihanneslaatikon pohjalle. Tällä tavoin tuhoan vain sen toisen, joka on näkösällä.

Leikin kuparilla, jonka tajusin just olevan suurempi kuin yksikään aiemmin käyttämäni. Jänskättää.

Ps. Voisko joku käydä Turussa auttamassa Annea teknisissä asioissa, jotta saisin taas kuulla, mitä sinne päin Suomea kuuluu?

Lapset!

Olen haaveillut merille karkaamisesta. Vielä melkein kuukausi syysmyrskyretkeen. Hyisiä tuulenpuuskia, kallioilla kiipeilyä, kaivoveteen keitettyä pannukahvia, saaristolaisleipää, rommitotia, korppuja, villapaitoja, lisää villapaitoja, retkikeitin, reittivene, merirosvopuhetta.

Olen harkinnut, josko Turkuun pääseminen riittäisi, noin alkuun. Sielu on hiukan eheytynyt jo autotallissa vietettyjen vuoroääneenlukemissessioiden kautta (sivu 68!), mutta vielä riittäisi pientä hiusmurtumaa, saa tilkitä. Haluan nähdä kaikki uudehkot kodit, haistella uusien oloutumisien jäljet nurkista. Haluan harhailla kaupungissa jossa ei voi eksyä, siunattu ruutukaava. Haluan ikuisen sunnuntain maahan. Kotitekoista pastaa, leivänleivontaopastusta, ruoan obsessiivista valokuvausta, akateemisessa idyllissä paistattelua, sillalla seisoskelua pimeässä, punaviintä kellaribaarissa, aamukahvitteluita, kiehnäävä karvapallo, tyttöelämä.

Haluan testata erään haagalaisyksiön keittiötä, ehdotan joululeivonnaisia, pikimmiten. Viikunoita, rusinoita, lehtitaikinaa, glögikauden korkkaus, villasukkia ja syyskävelyitä.

Lyhyellä tähtäimellä joudun tyytymään siihen mitä minulla on, mutta onneksi se on juuri sitä, mitä kuitenkin eniten kaipaan: pieni lämmin tila täynnä kaikenlaista roinaa, josta osa on mielelleni elintärkeää: rakas, rakas autotalli. Suurehkoa kuparipeltiä, ehdotonta akvatintaa, pelotonta viivaa, kädessäasuva piirrin, rapea skissipaperi, hymyilyttäviä sanoja maisteltaviksi, mustiksi pinttyneet kädet, kirjanomistajan merkkejä, peilikuvakirjoitusta.

ÄRRRRÖÖÄÄÄRRGGHHH!!!

(Kuva: Sallmén Eljas, Kaleva.plus)

One Night At 'Fico's

Laitoin uusia kuvia nettiin ja ajattelin ilmoittaa niistä myös täällä.

Muutamia maistiaisia:

Loput löytyy täältä

Mites muuten. Oulun aurinko on hymyillyt minulle odottamattoman suotuisasti. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti (tai no, palavat fuusiovoimalla käyvät taivaankappaleet harvoin "hymyilevät"). Oulussa on alkanut taas olemaan hauskaa. Yhdet kotibileet on jo ehditty järjestää (teemalla "Uus-Karjalaiset kotibileet", jossa oli kutsussa suursuomesta tuijottava Matlock) ja muissakin riennoissa on alkushokissa juostu. Nyt on elämä rauhoittunut ja koulutyö alkanut. Käänteinen joulu tai jotain.
Olen rakentanut yhden kirkon ja nyt alkaa hotellin perusideat hahmottumaan. Muuten yritän saada rästi- ja graafikonhommia tehtyä mahdollisuuksien mukaan. Huominen on kuitenkin pyhitetty Zombikävelylle!! Jee. Aion mennä skeittarizombina. Siitä tulee siistiä.

Terveisiä etelään. Pitäkää itsestänne huolta.

Ihan samaa mieltä!

Aino kuulostaa ihan multa. Oon meinaan soitellut taas pariinkiin eri asiakastukeen töistä tänään, että miksi teidän masiinat ei toimi s**tana. Ja ei, mua ei kiinnosta kuunnella nauhalta, milloin te ootte vastaamassa puhelimeen, vastatkaa vaan suoraan, kiitos!

Ja tajusin, että paras ystävämme verovirasto taitaa kolkutella kohta ovelle jollen tee jotain. Tulorajat paukkuu ja mä oon taas vaan istunut jauhamassa p**kaa poikain kanssa. Kummallisista asioista nekin tässä kaupungissa maksaa palkkaa. Vähän liiankin kanssa tosin, täytyy hankkia uus verokortti loppuvuodeksi jos karhu sellaisen suo.

Kelaakin muistin tänään: pitäkää tukenne, pyyhin niillä p**seeni!

Oon vissiin sen pienen viikonloppuloman tarpeessa... Kuka muukin on, käsi ylös?!

Kuuleeko universumi, täällä puhuu Aino

"Anteeksi, haluaisin tehdä reklamaation. Juu, voin odottaa hetken, jollei teidän jonotusmuzakkinne ole se saa-ta-nan Kumbaya, koska siinä tapauksessa ei ehkä kannata, sillä silloin saatan nimittäin käyttäytyä arvaamattomasti sitten sen hetken jälkeen. Miten niin käyttäydyn? En tietenkään uhkaile. Siis tottakai mä tajuan, ettei asiakaspalvelu ole aina se help...

...Niin. Kun mähän tilasin tuossa olisko ollut vuosikymmen sitten ne kolkytkuustuntiset vuorokaudet, niin miten se asia edistyy? Ai ei löydy koneelta? Joo ei mulla mitään varausnumeroa kyllä ole. Kolkytkuus? Koo niinku kofeiini? Ei?...

...Sit olis vielä sellainen toinen juttu, että miten tässä näin kävi? Siis että koska tää helpottaa tää olo, että on varpaillaan koko ajan ja odottaa jotain hyvällä mielikuvituksella dramaattiseksi tulkittavissa olevaa yhteenottoa käytännön kanssa, josta saa tekosyyn polttaa proppunsa niin, että takseilee ittensä samantien Hki-Vantaan kautta sinnepäin maailmaa, mihin ensimmäinen äkkilähtö vie, taskussa leipää ja piimää vaan? Siis minkä hallinnon osastoa? JOO ÄLÄ YHDISTÄ, SOI VALMIIKSI SE BIISI PÄÄSSÄ MUUTE...

...No hei Aino tässä taas. Mulla on tällanen ongelma, että kun mä himoitsin tuossa kesän lopussa sellaista täydellistä irtiottoa, niin osaatko yhtään kertoa, minne se irtoileva elämä oikein varisee? Siis että miten voi olla koko ajan kiire, jos on aktiivisesti murhannut kaikki kiinteät aikataulut ja uudelleenohjelmoitunut täydellisesti ihan äsken?

No okei, joo, mä täytän sen lomakkeen. Mutta hei ihan sellainen pieni yksityiskohta, et voisko Turun siirtää esimerkiksi tohon Vantaan paikkeille? No ei todellakaan tulis mullakaan Vantaata ikävä! Jos kato pistäis ne Pendolinot vetämään niinku M-junan rataa ja pääsisin parissa minuutissa sinne, ni paranis elämänlaatu kummasti. Pääkaupunkiseudun opiskelijat eläisivät rullakebabilla, Aurajoki virtaisi Kolera-altaan kautta sellaista näppärää kanaalia pitkin ja minä pääsisin sinne säännölliseen eheyttämishoitoon! Lakkaisi olemasta ihmisiäni näin kirkuva ikävä koko ajan. Näppärää, joo joo, niin mäkin aattelin. Okei. Joo, näillä puheilla. Tuleeko kotiin joku muutosilmoitus tai saisko vaikka tekstiviestimuistutuksen sit ku se on siirretty?"

Vapaa-aika se on katoavaista

Akateemisen vapauden hienoa puolia on kyky suunnitella itse aikataulunsa. Humanistihan tekee just niin paljon opintojensa eteen kuin haluaa.

Joka syksy kalenterini näyttää pelottavan tyhjältä ja päätän reippaasti hankkia itselleni elämää. Ja sitten käy aina näin: viis luentokurssia, kaksi verkkokurssia, kolme seminaaria, seitsemän esseetä ja kaksi työpaikkaa.

Juu, mun kaunista naamaa pääsee nykyään ihastelemaan paitsi M&M:llä myls Café Lex Libriksessä Caloniassa. Joten tervetuloa!

Huoh, ei näin...

Hmmm, rosvopaistia. Kaivettiin viime kesällä pysyvä rosvopaisti kuoppa mökille.

Rosvo-vitun-paistia!

Miten voi olla niin tajuttoman hyvää mitään ruokaa ikinä? Kuka on keksinyt, että kaivetaan maahan kuoppa ja päällystetään se kivillä ja sit poltetaan notskia siinä pari tuntia (Samalla voi muuten loimuttaa lohta, noin kevyeksi lounaaksi) ja sit lapioidaan ne hehkuvat hiilet ulos sieltä kuopasta ja sit laitetaan sinne lampaan lapa yrtein klähmättynä (Tässä kokoonpanossa soittivat ainakin rosmariini, timjami, salvia, minttu ja laakerinlehti. No totta vitussa valkosipuli kans, tarvitseeko muka mainita erikseen?) ja paperiin ja folioon käärittynä ja sit ne hiilet päälle ja sit viel pari kiveä ja sit luodaan se hauta umpeen ja pidetään muistopuhe (Frank, mä tiedän, että me tavataan vielä joskus, jossain.) ja sit kun on jo pimeää, useita tunteja myöhemmin, kaivetaan kuoppa auki (Hän on noussut!) ja kääritään esiin mureinta. lihaa. ikinä. Niinku evah. Lusikalla ois voinu kaapia, ei tarvinnu leikata. Se vaan solju irti luusta. Niin kaunista. Tuliko viikon ylisanakiintiö täyteen? Hyvä. Vituttanut viime aikoina niin paljon, että hippuja pitää etsiä huolella.

Jumalaista lihaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Sisustusratkaisuja alla Anne

Kuten jo todettua uusi kämppäni on entinen henkilökunnan taukotila. Kokoa postimerkillä on huikeat 22,5 neliötä ja siitä leijonanosan vie kylppäri. Lisäksi pakettiin kuuluu omituinen luhtikäytäväparveke, joka ei vastoin yleistä luuloa suinkaan ole Yo-kylämiljöössä ainutlaatuinen. Harvinainen kuitenkin.

Asun siis keittiössä. Matkaa sängystä uuden parhaan ystäväni eli vedenkeittimen luo kertyy pari metriä. Mukana kuvassa myös tuoksulyhtyni, koska laventeliobsessio ei sitten millään laannu. Ja vedenkeittimen bestis teepannu, joka on käytössä päivittäin. Takana epämääristä taidetta, joka ei tunnu päätyvän seinälle sitten niin millään.

Toisella seinällä elävät kirjani sulassa sovussa muun sälän kanssa Ikean ihanissa Billy-kirjahyllyissä. Tosin joku umpitoopi svedu ei tajunnut pistää laatikkoon tarpeeksi hyllylevyjä ja siksi DVD:ni hengailevat sulavasti kahdessa rivissä.

Imuroin ja hinkkasin tänään paikkoja jo toista kertaa viikon sisällä. Aistin vakavan neuroosin uhkaa ilmassa, mutten voi lopettaa. Kuka voisi vastustaa upouutta imuria ja näitä ihania puhdistusaineita, jotka sain tuparilahjaksi pikkuliskolta? Tuoksuina appelsiini-rosmariini ja laventeli-minttu. Mun on vaan pakko siivota koko ajan.


Isä on innostunut sisustamaan mun kanssani. Tosin hänen apunsa rajoittuu enimmäkseen sähköporakonejumaluuteen ja erilaisten tökkien ostoon. Mutta juuri näin on hyvä. Ikea-riippuvuuteni rakastaa sähköporakoneita ja kasvava tee-addiktioni purnukoita. Vasemmalta lähtien kaakaopurkki Ögön cacao Nummin antiikista, keltainen ja musta teepurkki Brysselistä, Paulig-purkki mökkilöytöjä ja ihana Manaresi Firenzen muistoja.


Ja lopuksi kuva minusta aamuisin peilin edessä.

Tyttö-nimisiä tyttöjä

Vietän jälleen kerran sunnuntaita HS kasan kanssa. Sekaan mahtuu piristykseksi myös pari Elleä ja yksi Gloria. Kyseessä on siis viikon lehtikertymän alastaklaus.

Vahvistukseksi juon lisää teetä ja syön pekoni-emmental-leipää. Paljon enempää ei tarvitsekaan vatsaan ahtaa sen verran pinkeä olen eilisten herkkupöytien jälkeen. Toivottavasti Ihana Turhamaisuus ehtii blogata kuvat johonkin väliin, että voitte kuolla kateudesta.

Mutta varsinaisesti halusin kirjoittaa ylös ihmettelyni seuraavasta aiheesta: Hesarin sivuilla esiintyi lyhyesti tarina taidemaalauksen synnystä, jossa Kore-niminen tyttö maalasi luolanseinään sotaan lähtevän mielitiettynsä kuvan. Satuin myös lukemaan artikkelin Kalevalasta ja Aino-nimen synnystä. Jos jälkimmäinen syntytaru on tuttu niin miten on mahdollista, ettei yksikään HS:n kulttuuritoimittajista ole lukenut ainuttakaan antiikin Kreikan mytologiaa käsittelevää teosta? Tuhansia vuosia sitten Peloponnesoksen kedoilla vaelteli Kore-nimisiä tyttölapsia ihan yhtä paljon kuin Aino-nimisiä neitsyitä suomen kansantaruissakin. Ei siis ainuttakaan. Muinaiskreikaksi Kore nyt vain sattui tarkoittamaan nuorta tyttöä ilman muuta merkittävää asemaa. Myös Persefoneen viitataan monissa versioissa nimellä Kore, ennen kuin hänestä tulee Haadeksen temppujen myötä erillisen maininnan arvoinen.

Taidankin nimetä lapseni Koreksi.

Onneksi en ole ruokabloggeri

Josperaukka. Isosisko saapuu lännestä lähettämään lapsen maailmalle ja jäähyväispäivällinen epäonnistuu täysin.

Piti tulla kesäkurpitsapyöryköitä, mutta uunista (ei uppopaistoa!) nousivat epämääräiset lätistyneet sämpyläknöödelit. Piti olla tomaattinen kastike, tuli tomaattikreemiä. Ja koettiin sekin ihme, että liikaa tomaattia on todellakin liikaa tomaattia.

Joten kohta saapuva nälkäinen serkkuni saa syödä epämääräisiä tähteitä. Saatan paistaa lohdutukseksi munakkaan, jos uskaltaudun keittiön puolelle koskaan enää ikinä.

Listalla on vielä banaanileipää iltateelle ja vadelma(tai puolukka, riippuu kumpi pussi osuu käteen ekaksi pakasteen kätköistä)jäädyke.

Musta ei tule koskaan hyvää pikkuvaimoa.

Taitolaji

Miten voi onnistua kaatumaan pyörällä siten, että muistuttaa seuraavana päivänä raiskauksen uhria?

Onko se kaatumista jos satuttaa itsensä, mutta pysyy olennaisesti kuitenkin pystyssa, siis varsinaisesti kaatumatta?

Miksi meillä kotona on kirjoja, joista näkee millaisia mustelmia raiskatuilla usein on?

Miten pyöräntangosta voi saada sormenjälkiä muistuttavia mustelmia?

Kuka korvaa Reinoille aiheutuneet vahingot?

Miksei pyöräkorjaamo suostunut ottamaan syyllistä huostaan tai edes korjaamaan sen niin ettei mokomaa enää satu?

Origamikurjen säkäkorkeudesta

Tähän ikään mennessä (Toisaalta: tajusin tänään, kuinka yllättävän moni kavereistani on niin nuoria, ettei ne ole koskaan saaneet äänestää ja nyt niiden pitää ekaa kertaa kertaa valita ehdokas. Herttinen sentään.) olisi ihmisen luullut oppineen joitakin perustavanlaatuisia selviytymiskikkoja. Esimerkiksi pyörällä ajo, julkisen liikenteen käyttäminen ja sähköpostin kirjoitus vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta toimenpiteiltä, mutta eivät ne välttämättä onnistu. Syytän universumia ja hormoneja.

Tänään olen kriisiytynyt aikatauluista, kiukutellut tyhjästä tyhjälle, alkanut turhautumisitkeä ruokakaupassa, ja etsinyt jatkuvasti juuri äsken käsillä olleita asioita noin kuuden neliön tilasta johon mahtuu huomattavan paljon kaikkea, josta jokainen kaikkeus on kategorisesti mahdollisimman epäloogisella paikalla. Kaakao auttaa, samoin ihmiset, jotka ovat niin rauhallisia, että niille voi rähjätä, eikä ne ole moksiskaan. Siinä uhoaa itsensä jotenkin tosi nopeasti hiljaiseksi.

Tänään olen myös ollut tyhjä astia: vastaanottanut paljon tietoa ja hämmentynyt mitä erilaisimmista informaatioklönteistä: enemmän ja vähemmän paikkaansapitävistä osoitteista vieraissa kaupungeissa, viikonloppuretken aikatauluista, työpaikan henkilöstökyselystä, jonka vastausaika loppui toissapäivänä, taiteltujen paperieläinten strategisista mitoista. Absurdistanista hyvää päivää. Aivoni toimivat normaalia hitaammalla: näin siinä käy, kun saa tarpeeksi unta, eikä ole toleranssia sitä vastaan! Arvatkaa moneltako menin lauantai-iltana nukkumaan! Yhdeksältä! En oo koskaan menny yhdeksältä nukkumaan, en edes silloin kun olin kirppu vain ja olis pitäny mennä!

Kaveri hermostui mulle, kun en siellä meidän näyttelyssä suostunut kertomaan, mitä joku työ "oikeasti tarkoitti". Asiaan saattoi vaikuttaa se, että kyseinen henkilö kysyi äärest vinoja ja epäolennaisia kysymyksiä, joita en ollut itse tullut ollenkaan ajatelleeksi, mutta kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että kuvan tekijä ei olisi ainoa ja ehdoton auktoriteetti siinä, mitä työ tarkoittaa oli henkilölle täysin vieras. Kehittelin aihetta eteenpäin töissä, ja kahvipöydässä keksimme riemuksemme, mitä taiteesta puuttuu: oikeat vastaukset. Aivan kaikki eivät aivan hahmottaneet ideaa.

"Mitkä vastaukset?"
"Joo, sinne vois viedä vaik Atskiin aina salin ovensuuhun omilla papereilla ne oikeet vastaukset!"
"Mitkä vastaukset?"
"Niinku voittorivinä!"
"Tai yksristikakkosta."
"Maailmassa on liian vähän yksristikakkosta."
"Niin on."
"Mitkä vastaukset?"
"Etsä oo ikinä ettiny taidenäyttelyssä oikeita vastauksia?"
"Mitä vastauksia?"
"Ne on siellä aina, tarkotatsä ettet sä oo oikeesti ikinä ettiny?"
"Mihin kysymyksiin?"
"Ei niitä voi tietää jollei ensin löydä niitä vastauksia."

Huomenna aion hienovaraisesti vihjata, että myös vaalikoneessa on oikeat vastaukset, ja sitten viihdyttää itseäni vaaleihin asti etsintäspektaakkelilla.

MITKÄ VASTAUKSET?

Iso pieni omena

Omenat on jees. Varsinkin se yksi joka tunnetaan myös nimellä New York City. Voisin palata sinne vaikka heti. Kerrassaan kätevän kokoinen kaupunki, mutta niin täynnä nähtävää ja koettavaa. Yllä parhaita paloja, en osaa sommitella, sori.

Muistatko P kun nähtiin viikonloppuna ennen kuin lähdin reissuun ja taisin uhata tulevani kipeäksi? No, tulin. Sunnuntaina olin aivan tukossa ja lämpöä 37 astetta ja rapiat. En mennyt silloin sitten töihin, vaan lepäsin palkatta kotona. Mutta onneksi tauti ei ollut kovin sitkeä, vaan lämpöily loppui tiistaina kun saavuttiin New Yorkiin ja niiskutusta jatkui pari päivää. Jaksoin kierrellä jalkaisin miehen mukana varsin reippaasti.

Ensimmäisenä päivänä/iltana 2.9. kävimme ihailemassa Times Squarea, jonne oli surkealta hotelliltamme n. 500m matkaa. Taisimme käydä myös TGI Fridays'issa jäätymässä. Mies varoitti etukäteen, että jenkeissä joka paikassa hurisee voimakas ilmastointi ja niinpä kähisin seksikkäästi koko matkan. Parina ensimmäisenä aamuna ääntä ei tullut ollenkaan. Mutta se käheän seksikäs ääni yhdistettynä jenkkiaksenttiini taisi luoda melko autenttisen vaikutelman.

Hotelli oli tosiaan aivan keskustassa, mutta se olikin sitten hirveässä kunnossa. Sängyt kyllä nukkumiseen kelpaavia, lämmintä vettä tuli ja jonkilainen ilmastointikojekin löytyi, mutta Suomessa noin huonossa kunnossa oleva talo saisi saman tien purkutuomion: maalit irtoilivat, katosta vuori kylppärissä vettä ja ikkunat vetivät. Ja niin, ne hiiret. Vaihdoimme huonetta toisen yön jälkeen koska olin kuullut hiiren ja nähnyt sen liikkuvan yöllä muropatukkalaatikon nurkalla. Aamulla se (ja patukat) löytyivät osittain järsittyinä. Sain jonkinlaisen mielenrauhan seuraavassa huoneessa, koska siellä vessa lorisi ja ilmastointi hurisi vielä äänekkäämmmin, mutta lähtöpäivänä kun pakkasimme tavaroita, huomasin kurkkukarkkipussissa syötyjä kääreitä ja hiirenkakkaa. Olen yhä vainoharhainen jokaisesta rapinasta, onneksi en kohdannut sitä jyrsijää tai jyrsijöitä silmästä silmään, muuten näkisin painajaisia.

Ensimmäisenä varsinaisena päivänä perillä eli keskiviikkona menimme laivalla Vapaudenpatsaalle ja Ellis Islandilla sijaitsevaan siirtolaismuseoon. Sitä kautta miljoonat ja taas miljoonat siirtolaiset ovat tulleet jenkkeihin. Varsin mielenkiintoinen paikka ihan omaa alaakin ajatellen. Ihan hyvä ohjelmavalinta siltäkin kannalta, että flunssa oli vienyt voimiana ja ulkona oli sietämättömän kuuma (=ihanaa!). Jatkoimme Downtown-alueelta ylöspäin, näimme mm. Wall Streetin, Ground Zeron, ja China Townin. Illalla menimme vielä Rockefeller Centerin näköalatasanteelle ihailemaan öistä kaupunkia. Niin ja ostin Guccin aurinkolasit liikkeestä, jonka omistajien parhaita kavereita ovat seinällä olevien kaverikuvien perusteella ainakin Justin Timberlake ja Busta Rhymes. Kyseessä siis Genesis, Nykin ehkä tunnetuin ja perinteikkäin nahkavaateliike joka myy myös aurinkolaseja ja rannekelloja. Itse kuulin siitä toki ensimmäistä kertaa vasta paikan päällä ja menin sinne vain koska mainoksessa luki, että sieltä saa merkkilaseja edullisesti.

Torstaina palloilimme ympäri keskikaupunkia, mm. Empire State Buildingissa ja päiväkänneillä Gran Central Stationilla. Illalla vuorossa oli Broadway-näytäntö n. 300m hotelliltamme. Pieni Merenneito oli kyllä elämys (arvatkaa kuka oli prinssi Eric? No Sinkkuelämän Marcus!).

Perjantaina ja lauantaina vuorossa oli ankaraa shoppailua. Macy's, Century 21, Bloomingdales, Zara, Diesel... Lauantai-illalla satoi yhä niin rankasti hurrikaanin rippeitä taivaalta, ettemme vääntäytyneet enää hotellilta minnekään vaan katsoimme telkkaria. Onneksi ei nälkäkään vaivannut kun olimme rämpineet vedenpaisumuksesta huolimatta Little Italyyn pizzalle. Se olikin taivaallista pizzaa.

Sunnuntaina aurinko palasi ja vuorossa oli American Museum of Natural History, Harlem sekä Solomon Guggenheim Museum. Illalla mentiin vielä metrolla Brooklynin puolelle ja sieltä Ritz-hotellin yläkerran kotoisaan pikkubaariin drinksuille. Näkymä oli hieno ja drinkki erinomainen.

Maanantaina pyöräiltiin Central Parkin ympäri, jälleen helteessä. Matkan varrella näkyi mm. Dakota Building ja Strawberry Fields. Illalla mentiin vielä syömään hienosti Meatpacking Districtille Buddha Bariin (sekin Sinkkuelämästä tuttu). Ruoka oli taivaallista ja puitteet upeat.

Tiistaina satoi onneksi niin lähtö ei harmittanut aivan niin paljon. Käytimme muutaman ylimääräisen tunnin ennen lentoa Jersey Gardens nimisessä mallissa lähellä Newarkin lentokenttää. Aivan uskomattoman hyvä palvelu muuten siellä: olimme hädin tuskin ehtineet check-in -jonoon kun meidät nappasi SASin virkailija, joka erillisellä tiskille checkasi meidät sisään ja huolehti itse laukuistamme. Hän yritti ensin opastaa meidät itsepalvelucheckauksesta läpi (siihen oli ihan erillisiä päätteitä) mutta kun varausnumeromme olikin liian pitkä, niin täti joutui itse hoitamaan asian.


Takaisin arkeen: aion tänä syksynä lukea jälleen melko vähän kursseja, käydä töissä Rastilassa silloin tällöin, harrastaa liikuntaa ja nähdä ystäviäni (P ja A, käykö mun Turku-eksku paremmin 4.10. vai 18.10.?). Ja nauttia. Ja haaveilla seuraavasta ulkomaan matkasta.

Ja lapsihan oppii...

Luumu-valkosipuli-inkiväärichutneyni onnistui oikein hyvin, vaikka viinietikan keittäminen veikin loputkin hatarasta hajuaististani. Hyvä niin. Olen nimittäin juonut liikaa lapsangia ja viinietikkainen savun haju on tuskin erityisen miellyttävä.

Ajelin äsken pari tuntia turhaan bussilla ja harkitsen vakavasti vanhempieni tekemistä perinnöttömiksi. Mitäpä muuta nuori neito tekisi perjantai-iltana, häh? Sinne jäi liikkeeseen rakas perheautomme, kun eivät päässeet äiti ja pankki yksimielisyyteen. Alan kyllästyä esittämään neitoa vakavassa vaarassa joka ikisessä liikkeessä. Noh, tällä(kin) kertaa se auttoi ja auton voi hakea vielä huomenna.

Selvitin opintoni kokoon ja jouduin perumaan kurssi-ilmoittautumiseni. Ei siihen pahukseen rekisteriin enää mahdu. Palaan siis kadidaatinseminaarien ah niin kiehtovaan maailmaan.

Yö-kylä mysteeri:
Yöllä kuulin huutoa parvekkeeni tienoilta. Aamulla porraskäytävämme oli täynnä tekokukan terälehtiä, ulko-ovessa roikkui puolikas lei ja pyöräni oli peitetty samaisiin punaisiin terälehtiin. Ilahduttivat aamua.

Nyt jäljellä puoli ämpäriä luumuja ja muovipussin pohjat omenoita. Taidan pakastaa ja tempaista piirakkaan. Ensin pitää saada se pöytä pystyyn (horisontaalisesti, vertikaalisesti se on hengannut tos seinän vieressä jo pari viikkoa), jotta tänne voi ketään kutsua. Jaa, olis kai ne penkitkin aika jees...

Huomenna, jos autokorjaamo suo, lähden stadiin. Luvassa kropsua, tapaksia, sangriaa, lapsenvahtimista (me puhuttiin jotain kahleista... eiks niin, Emi?), maksalaatikkoa, marjoja ja tax-free-tuliaisia.

Tämän viikon handlasin jo paljon paremmin. Toivottavasti te muutkin onnistuitte yhtä hyvin tai paremmin.

Arkiviikko Oulussa.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Vasen nilkkani on rusentunut. Sille voi hampaita kiristellen astua, eilen ei sitäkään.
"Ja miten näin pääsi käymään?", kysytte. Perinteisellä Oululaisella tyylillä. Humalassa, yöllä ja pudotessa korkealta paikalta. Viikko on siis ollut melko normaali.

Maanantai meni matkustellessa. Sinänsä ei mitenkään riemukasta seurata auringon nousemista ja laskemista junan ikkunasta samaa aikaa täyttäen itseään sipsillä ja elokuvilla. Ouluun kuitenkin päästiin ja tänne jäätiin. Kämppä oli muuttunut paremmaksi satunnaisten kattoremonttien ja ei-haluttujen kämppisten muutettua pois ja viehättävämmän version muutettua tilalle. Ruoaksi oululaista perusravintoa, pizzaa lähikänkkylästä keskiyöllä.

Tiistaina koulutus alkoi taas. Nykyarkkitehtuurin 4. vuosikurssi aloitettiin pirteästi kahdella tehtävänannolla (kirkko ja hotelli). Työpiste on vieläkin haun alla, joten joudun työskentelemään "etätyönä" kotoani.

Keskiviikko oli touhua täynnä. Koulutyö ei vaivannut, joskin opiskelijalounaalla tuli käytyä. Illemmalla Vulcanalia (vuotuinen akateemisen työn alkajaiskonsertti) etkoilla norsupalloa (hillitöntä) ja saunomista TUTAlaisten kanssa. Sitten nopeaksi kaavailtu visiitti osastollemme fuksiluokkaan tutustumaan. Tänä aikana oluet loppuivat ja päätimme erään toverini kanssa hakea lisää alkoholia eksku-ryhmän kaapista. Sinne pääsee, ei ovesta, vaan seinien yli. Sitten kun tämä tapahtuu humalassa, seurauksena oli lipeäminen sisäpuolelle ja kipeä nilkka. En ole ylpeä tästä kokemuksesta. Sitten hyppelehtien Vulcanaliaan, takaisin, Never Grow Oldiin (reggae-baari) ja lopulta kotiin. Ehkä sitä joskus oppii..

Torstai kului sohvalla potien sielullista ja ruumillista kipua. Ei erityisempiä uutisia.

Perjantai on toivoa täynnä. Ehkä repäisen ja haen kännykkäni osastolta..

Tämmöistä Oulussa.