On seuraava päivä.
Istun kantabaarin tiskillä juomassa tasoittavaa lonkeroa tai kolmatta, ja pohdin sitä, että huomenna pitäisi olla töissä, ja selviytyäkin kai täytynee, joskus. Onneksi nyt on sarjalippujen vanhenemissesonki, ja kaverit soittelee leffaan jatkuvasti, siellä voi koomata samalla kun Clint murisee.
Olen uponnut jokakeväiseen tairekuplaani, sivuuttanut pikaisesti perinteisen juustodippikoomani, palauttanut sitten ennakkotehtäväni ja vironnut hetkellisesti, ahdistunut uudestaan, tehnyt uusia töitä paljon, nopeasti, pari aika hyvääkin, opetellut sen sanomista ääneen, että ite tykkään, ollut hetkellisesti varma. Olen vieraillut kivipainotyöhuoneella ja halunnut halunnut halunnut, halunnut elämän, jossa rasvaliiduilla, malesialaisilla pyyhekumeilla ja litokivillä on sijansa, myynyt töitäni ja saanut maksun kirjekuoressa pieninä seteleinä, mikä vahvistaa eräitä mafiosoteorioita, keksinyt seuraavia töitä niin paljon, etten ikinä ehdi toteuttaa.
Olen myös piirtänyt rotan 170 ihmiseen yhden illan aikana, ja pohtinut, täyttääkö tämä autotallityttöjen yhteisen uudenvuodenlupauksen, joka vannoi, ettei exlibristen piilottelu kirjojen väliin jää vuoden oudoimmaksi teoksi.
Olen ollut onnellinen, hymyillyt auringolle, juonut kaljaa, leiponut keväisesti ja itkien kiroillut sitä, etten ilmeisesti saakaan kaikkea haluamaani helposti. Jos joku teistä tietää neljälle ihan parhaalle tytölle sopivasta vuokra-asunnosta Helsingin kantakaupungissa tai hyviä vinkkejä akatemian hakutöiden valintaan, soittakaa vuorokaudenajasta riippumatta. Luultavasti en vastaa, sillä olen kaikkina vuorokauden aikoina auotallissa syövyttelemässä.
Olen rakastanut taidegrafiikkaa enemmän kuin itseäni, pehmeäpohjaa siskonani, akvatintaa rakastajanani, mezzotintaa, litografiaa idoleinani, kuvien nimet ovat tulleet vaivatta luokseni, ja hetkittäin, ihan joskus, olen ollut niin varma, että se on sattunut.
Ps. kattokaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. huhtikuuta 2009
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Io e la mia biancheria
Biancheria = alusvaatteet, valkopyykki, ajalta, jolloin ko. vaatteista puhuminen katsottiin säädyttömäksi toiminnaksi, ne tuli pesettää vain tietyillä pesulatädeillä ja kuivata pimeässä huoneessa, niin ja olivathan alusvaatteet aina valkoisia, muuta värit kuuluivat "niille naisille" ja näin BTW alushousut olivat pari vuosisataa vain eteläranskalaisten ilotyttöjen "clou" ja eroottinen erikoisuus
Lienee selvää, että omissa alusvaatteissa on erotiikkaa suurinpiirtein yhtä paljon kuin vanhoissa sukkahousuissa. Siis miinusmerkkisesti. Se on ne muut, jotka tunkevat näihin vaatekappaleisiin jotain älyttömiä merkityksiä. Siispä myös minun vaatekaapistani löytyvät yhteensopivat värit, asiaankuuluvat pitsit ja kevään muotivärit. Naurettavaa? Oi kyllä.
Ulkomailla asuminen näyttää kuitenkin jotenkin virittävän suomityttöjen vaistot ihan uudelle tasolle ja sitä biancheria-boksia tulee uusittua vauhdikkaaseen tahtiin. Lieneekö syynä se, ettei ulkoisemmalla tasolla koreilulla kuitenkaan pärjää etelän kaunottarille tai nättinä olemisesta ei nyt vain ole hötyä vai näiden uusien maiden parempi tarjonta (alusvaatteiden, ei seksielämän suhteen), en tiedä. Näin kuitenkin aina käy. MOT.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan nähnyt puheneena olevissa vaatekappaleissa mitään erityistä häpeän tai ylepeyden leimaa. Kuten kaikissa muissakin asioissa, nätit jutut näyttävät kivalta. Toteutan stereotyyppistä naiskuvaa ja ostelen pitsi-ihanuuksia. BLAH. Toisaalta, sitä tapaa toisinaan ihmisiä, joiden suhtautuminen maailmaan kääntää omaakin elämää ylösalaisin ja jättää silleen. Kuten se, että brittiystäväni ei voinut ostaa alushousuja miesmyyjiltä, tai jenkki ei halunnut riisua edessäni paitaa pois, tai aussi, joka karkasi kirkuen pois alusvaatteisillaan olevien svedutyttöjen luota, tai saksalainen, jonka mielestä mustat alusvaatteet kertoivat "niistä" taipumuksista (mistä? beats me...), tai italomyyjä, joka tunki kanssani sovituskoppiin. Steoreotypiat ovat jo vanhoja kavereitamme, sellaisia joiden kanssa ei haluaisi enää oikeastaan jutella, mutta joihin aina törmää kaupungilla ja päätyy kahville.
Mikä tekee alusvaatesetistä jotenkin ontologisesti erilaisen verrattuna esimerkiksi täysin saman kangasmäärän sisältäviin bikineihin? Still beats me... Toisaalta en notkahda suuntaan tai toiseen jos joku minut aluusvaatteisillani näkee (jos se joku ei tiedä että 20+-nainen käyttää alusvaatteita, niin jo olikin aika sivistäytyä), mutta kieltäydyn esittäytymästä maailmalle bikineissä (ja kaikki on hiljaa sekä tietystä juhannuksesta että Baikal-järvestä, jookosta kookosta?).
Mutta siirrytäänpä käytäntöön ja kerrotaan kaksi tositarinaa, pikkuista kaskua, allekirjoittaneen alusvaatteista näin päivän piristykseksi:
Ensinnäkin, muistanette kun kerroin pyykkinarulta itsetuhoisiksi ryhtyneistä alushousuistani? Noh, he (ne?) ovat palannet luokseni. Joku oli ystävällisesti tuonut ne porttikäytäämme ja pistänyt postilaatikkojen viereen. Pelastin omaisuuteni. Kiitoskorttia en voi lähettää, kun en valkeaa ritariani tunne.
Toiseksi, lentokentillä on aina kiire, paljon ihmisiä ja liikaa kamaa mukana. Laukku tahtoo toisinaan jäädä auki tuhoisin seurauksin. Kuten esim. tavara putoaa ja uhkaa jäädä ikuiseen hukkaan. Mutta onneksi löytyy myös ystävällisiä ohikulkijoita, jotka nostavat tavarasi ylös ja palauttavat ne. Kuten esimerkiksi belgialaisia herrasmiehiä. Tämän kertainen Laupias Samarialainen (copyright-oikeudet Jumalalla?) kyllä ilmeestään päätellen katui käytöstään ymmärrettyään, että maasta nostettu tavara olikin mun mustat rintsikat. Ainakin siitä punastelun ja änkytyksen määrästä päätellen. Itse aloin nauramaan, en niinkään rintsikoille (sillä ne olivat ehjät ja ihan sievät, olisin hävennyt jos tipahtaneet olisivat olleet ne mukavat kaarituettomat, jotka olis päälleni pukenut lentoa varten), koska niissä oli tuskin mitään kiinnostavaa, vaan miehen täydellisen järkyttyneelle ilmeelle. Sain palkakseni loukkaantuneen katseen ja pikalähdön.
Lienee selvää, että omissa alusvaatteissa on erotiikkaa suurinpiirtein yhtä paljon kuin vanhoissa sukkahousuissa. Siis miinusmerkkisesti. Se on ne muut, jotka tunkevat näihin vaatekappaleisiin jotain älyttömiä merkityksiä. Siispä myös minun vaatekaapistani löytyvät yhteensopivat värit, asiaankuuluvat pitsit ja kevään muotivärit. Naurettavaa? Oi kyllä.
Ulkomailla asuminen näyttää kuitenkin jotenkin virittävän suomityttöjen vaistot ihan uudelle tasolle ja sitä biancheria-boksia tulee uusittua vauhdikkaaseen tahtiin. Lieneekö syynä se, ettei ulkoisemmalla tasolla koreilulla kuitenkaan pärjää etelän kaunottarille tai nättinä olemisesta ei nyt vain ole hötyä vai näiden uusien maiden parempi tarjonta (alusvaatteiden, ei seksielämän suhteen), en tiedä. Näin kuitenkin aina käy. MOT.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan nähnyt puheneena olevissa vaatekappaleissa mitään erityistä häpeän tai ylepeyden leimaa. Kuten kaikissa muissakin asioissa, nätit jutut näyttävät kivalta. Toteutan stereotyyppistä naiskuvaa ja ostelen pitsi-ihanuuksia. BLAH. Toisaalta, sitä tapaa toisinaan ihmisiä, joiden suhtautuminen maailmaan kääntää omaakin elämää ylösalaisin ja jättää silleen. Kuten se, että brittiystäväni ei voinut ostaa alushousuja miesmyyjiltä, tai jenkki ei halunnut riisua edessäni paitaa pois, tai aussi, joka karkasi kirkuen pois alusvaatteisillaan olevien svedutyttöjen luota, tai saksalainen, jonka mielestä mustat alusvaatteet kertoivat "niistä" taipumuksista (mistä? beats me...), tai italomyyjä, joka tunki kanssani sovituskoppiin. Steoreotypiat ovat jo vanhoja kavereitamme, sellaisia joiden kanssa ei haluaisi enää oikeastaan jutella, mutta joihin aina törmää kaupungilla ja päätyy kahville.
Mikä tekee alusvaatesetistä jotenkin ontologisesti erilaisen verrattuna esimerkiksi täysin saman kangasmäärän sisältäviin bikineihin? Still beats me... Toisaalta en notkahda suuntaan tai toiseen jos joku minut aluusvaatteisillani näkee (jos se joku ei tiedä että 20+-nainen käyttää alusvaatteita, niin jo olikin aika sivistäytyä), mutta kieltäydyn esittäytymästä maailmalle bikineissä (ja kaikki on hiljaa sekä tietystä juhannuksesta että Baikal-järvestä, jookosta kookosta?).
Mutta siirrytäänpä käytäntöön ja kerrotaan kaksi tositarinaa, pikkuista kaskua, allekirjoittaneen alusvaatteista näin päivän piristykseksi:
Ensinnäkin, muistanette kun kerroin pyykkinarulta itsetuhoisiksi ryhtyneistä alushousuistani? Noh, he (ne?) ovat palannet luokseni. Joku oli ystävällisesti tuonut ne porttikäytäämme ja pistänyt postilaatikkojen viereen. Pelastin omaisuuteni. Kiitoskorttia en voi lähettää, kun en valkeaa ritariani tunne.
Toiseksi, lentokentillä on aina kiire, paljon ihmisiä ja liikaa kamaa mukana. Laukku tahtoo toisinaan jäädä auki tuhoisin seurauksin. Kuten esim. tavara putoaa ja uhkaa jäädä ikuiseen hukkaan. Mutta onneksi löytyy myös ystävällisiä ohikulkijoita, jotka nostavat tavarasi ylös ja palauttavat ne. Kuten esimerkiksi belgialaisia herrasmiehiä. Tämän kertainen Laupias Samarialainen (copyright-oikeudet Jumalalla?) kyllä ilmeestään päätellen katui käytöstään ymmärrettyään, että maasta nostettu tavara olikin mun mustat rintsikat. Ainakin siitä punastelun ja änkytyksen määrästä päätellen. Itse aloin nauramaan, en niinkään rintsikoille (sillä ne olivat ehjät ja ihan sievät, olisin hävennyt jos tipahtaneet olisivat olleet ne mukavat kaarituettomat, jotka olis päälleni pukenut lentoa varten), koska niissä oli tuskin mitään kiinnostavaa, vaan miehen täydellisen järkyttyneelle ilmeelle. Sain palkakseni loukkaantuneen katseen ja pikalähdön.
tiistai 15. tammikuuta 2008
Otteita lokikirjasta
Via Alfani 58, 14.01.2008, kello 11.45
Jäänreuna yltää jo ensmmäiseen tykkiriviin. Suolalihapurkkeja on jäljellä kolme tusinaa. Miehistön joukossa näkyvät ensimmäiset keripukinoireet. Ensimmäisenä poistuvat punataudin heikentämät, sitten uudet tulokkaat. Vanhat jäävät, kuten minä.
Vajaat kaksi tuntia istuttu. Ei jälkeäkään tohtorinna Bigazzista. Alamme liikehtiä hermostuneesti. Taas jonkun pää putkahtaa ovien välistä. Pudistamme päätämme. Jonkunhan kai on täälläkin istuttava, odotettava, ehkä kuoltava. Toinen espresso saattoi sittenkin olla liikaa. Tai kaksi liian vähän. Olisi pitänyt ostaa se punaviinipullo. Hermostuttaa. Nälkä. Kaksi tuntia. Punaposkinen professori lopettaa tenttinsä viereisessä salissa ja katsahtaa meihin hämmentyneenä. Ei, ei kiitos, ei keskiaikaa tänään. Ihan Storia del Costume riittäisi. Mutta jotain olennaista puuttuu... yhä. Mihin helvettiin se tentaattori on joutunut?
Piazza dell'unita italiana, 13.05
Seison pysäkillä. Eri numeroilla koristeltuja busseja kulkee ohi. Vaan ei oikeaa. Väännämme heikomman puoleista läppää paralleelista deittailuun. Väsyttää ja olen märkä. Sateenvarjo hajalla. Firene tulvii. Kaduilla kerrotaan kauhutarinoita vuodesta -66. Kun Firenze tipahti yössä kolme sataa vuotta taaksepäin kehityksessä. Kun Duomon sisällä pystyi soutelemaan. Kun poliisit kulkivat yöllä veneillään pelastamassa hukkuvia lemmikkieläimiä.
Hyvä on, ei siis laatuelokuvaa meille. Noh, saatana, jotain edes. Italialainen dubbaus vähentää englanninkielen kliseisyyttä ja Will Smithin raivostuttavuutta. Koiran kuolema saa melkein itkemään. Olenkohan liian väsynyt? Elokuvan loputtua olo on omituinen. Suurin emotionaalinen vuoristorata kuukausiin. Forse anche io sono leggenda.
Jäljelle jääneille riittää ruokaa viikoiksi. Lämpötila on laskenut siedettäväksi ja kaikki kuoliolle alttiit ulokkeet pudonneet jo aikoja sitten. Nostimme lipun salkoon ja istumme alas. Voimme vain odottaa. Ja odottaa.
Viale Mille, 18.30 tai jotain
Kolme tuntia myöhemmin bussipysäkillä. Missä viipyy bussi? Jopa aiemmin odottamani keräilyharvinaisuus, numero 1B Warner Village, ajaa ohi lennätten viisi metriä kuraa pysäkillä seisovien päälle. Päivä täynnä odottamista ja odottamista. Turhaan tosin. Bussi ei tule, vaikka lakon piti alkaa vasta tunnin kuluttua. Täytyy siis kävellä. Radan poikki on vedetty poliisiteippiä. Tästä ei sitten pääse yli eikä ali. Eikä edes söpöjä rikospaikkatutkijoita. Miten hyödytöntä... Täytyy kiertää. Puolentoista tunnin kuluttua saavun via Morgagnille. Suoraan Voguen kuvauksista karanneita italomiehiä ja raksatyömaata. Voi, miksi jätinkään keskusta-alueen?
Via Morgagni, aika määrittelemätön ja tuntematon
Myöhemmin, paljon myöhemmin. Missä viipyy opettaja? Kielikurssin ovella seisomme me toisillemme tuntemattomat ymmällämme. Listan kolmestatoista nimestä paikalle päätyy viisi. Roxyn, Catharzyna, Paloma, Konstantinos ja minä. Kansalaisuudet päättelemme helposti nimistä. Varsinainen euroopan unionin kokoontuminen, missä viipyy reunalla norkoileva ja jengiin kärttävä turkkilainen? Ketään ei näy. Ei edes opettajaa. Ai niin, bussilakko on alkanut. Maailma jämähtää. Kukaan ei enää liiku Firenzessä.
Via Vittorio Emmanuale II, no voi kuule kiinnostaakin niin vitusti
Minuutteja tai tunteja myöhemmin astun ulos. Sataa jälleen tai yhä. Kohta niiden täytyy vaihtaa kansallisurheilu jalkapallosta perhokalastukseen. Mutta antaa veden roiskua. Olen ostanut uuden sateenvarjonkin. Kävelen bussittomassa yössä neljä kilometriä kotiin.
Jäänreuna yltää jo ensmmäiseen tykkiriviin. Suolalihapurkkeja on jäljellä kolme tusinaa. Miehistön joukossa näkyvät ensimmäiset keripukinoireet. Ensimmäisenä poistuvat punataudin heikentämät, sitten uudet tulokkaat. Vanhat jäävät, kuten minä.
Vajaat kaksi tuntia istuttu. Ei jälkeäkään tohtorinna Bigazzista. Alamme liikehtiä hermostuneesti. Taas jonkun pää putkahtaa ovien välistä. Pudistamme päätämme. Jonkunhan kai on täälläkin istuttava, odotettava, ehkä kuoltava. Toinen espresso saattoi sittenkin olla liikaa. Tai kaksi liian vähän. Olisi pitänyt ostaa se punaviinipullo. Hermostuttaa. Nälkä. Kaksi tuntia. Punaposkinen professori lopettaa tenttinsä viereisessä salissa ja katsahtaa meihin hämmentyneenä. Ei, ei kiitos, ei keskiaikaa tänään. Ihan Storia del Costume riittäisi. Mutta jotain olennaista puuttuu... yhä. Mihin helvettiin se tentaattori on joutunut?
Piazza dell'unita italiana, 13.05
Seison pysäkillä. Eri numeroilla koristeltuja busseja kulkee ohi. Vaan ei oikeaa. Väännämme heikomman puoleista läppää paralleelista deittailuun. Väsyttää ja olen märkä. Sateenvarjo hajalla. Firene tulvii. Kaduilla kerrotaan kauhutarinoita vuodesta -66. Kun Firenze tipahti yössä kolme sataa vuotta taaksepäin kehityksessä. Kun Duomon sisällä pystyi soutelemaan. Kun poliisit kulkivat yöllä veneillään pelastamassa hukkuvia lemmikkieläimiä.
Hyvä on, ei siis laatuelokuvaa meille. Noh, saatana, jotain edes. Italialainen dubbaus vähentää englanninkielen kliseisyyttä ja Will Smithin raivostuttavuutta. Koiran kuolema saa melkein itkemään. Olenkohan liian väsynyt? Elokuvan loputtua olo on omituinen. Suurin emotionaalinen vuoristorata kuukausiin. Forse anche io sono leggenda.
Jäljelle jääneille riittää ruokaa viikoiksi. Lämpötila on laskenut siedettäväksi ja kaikki kuoliolle alttiit ulokkeet pudonneet jo aikoja sitten. Nostimme lipun salkoon ja istumme alas. Voimme vain odottaa. Ja odottaa.
Viale Mille, 18.30 tai jotain
Kolme tuntia myöhemmin bussipysäkillä. Missä viipyy bussi? Jopa aiemmin odottamani keräilyharvinaisuus, numero 1B Warner Village, ajaa ohi lennätten viisi metriä kuraa pysäkillä seisovien päälle. Päivä täynnä odottamista ja odottamista. Turhaan tosin. Bussi ei tule, vaikka lakon piti alkaa vasta tunnin kuluttua. Täytyy siis kävellä. Radan poikki on vedetty poliisiteippiä. Tästä ei sitten pääse yli eikä ali. Eikä edes söpöjä rikospaikkatutkijoita. Miten hyödytöntä... Täytyy kiertää. Puolentoista tunnin kuluttua saavun via Morgagnille. Suoraan Voguen kuvauksista karanneita italomiehiä ja raksatyömaata. Voi, miksi jätinkään keskusta-alueen?
Via Morgagni, aika määrittelemätön ja tuntematon
Myöhemmin, paljon myöhemmin. Missä viipyy opettaja? Kielikurssin ovella seisomme me toisillemme tuntemattomat ymmällämme. Listan kolmestatoista nimestä paikalle päätyy viisi. Roxyn, Catharzyna, Paloma, Konstantinos ja minä. Kansalaisuudet päättelemme helposti nimistä. Varsinainen euroopan unionin kokoontuminen, missä viipyy reunalla norkoileva ja jengiin kärttävä turkkilainen? Ketään ei näy. Ei edes opettajaa. Ai niin, bussilakko on alkanut. Maailma jämähtää. Kukaan ei enää liiku Firenzessä.
Via Vittorio Emmanuale II, no voi kuule kiinnostaakin niin vitusti
Minuutteja tai tunteja myöhemmin astun ulos. Sataa jälleen tai yhä. Kohta niiden täytyy vaihtaa kansallisurheilu jalkapallosta perhokalastukseen. Mutta antaa veden roiskua. Olen ostanut uuden sateenvarjonkin. Kävelen bussittomassa yössä neljä kilometriä kotiin.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Joulun odotusta
Epämääräisiä valokuvia kamerastani, jonka muistin sain vihdoinkin auki näin omalla ylettömän fiksulla koneellani.
Päivä mun lähdön jälkeen ne keksivät järkätä Arno-joki-golfturneen. Lähtö tiiltä Ponte Vecchiolta ja sitten vaan poing poing viheriöltä toiselle. Toivon kovasti, että golfpallot olivat sitä sulavaa laatua, vaikkei Arnossa juuri delfiinejä polski.
Mä en osaa (enää) kuvata. Perinteiset lahjanvaihtopäivät Fazerilla 22.12.2007. Kuvassa Sannin lahjapino. Kaikki muut kuvat epätarkkoja tai vain omituisia...
Enkä leipoa. Kuuluisa karpalovalkosuklaatorttu, jonka jokainen bongasi Gloriasta. Ja joka ilmeisesti onnistui kaikilla muilla paitsi mulla. Syytän agaragaria, jota jouduin käyttämään osaksi kun pikkulisko ei liivatteeseen koske. Lopputuloksena olisimme voineet uusia parkettimme karpalohyydykkeellä, sen verran jynttiä tavaraa tuli...
Päivä mun lähdön jälkeen ne keksivät järkätä Arno-joki-golfturneen. Lähtö tiiltä Ponte Vecchiolta ja sitten vaan poing poing viheriöltä toiselle. Toivon kovasti, että golfpallot olivat sitä sulavaa laatua, vaikkei Arnossa juuri delfiinejä polski.
Mä en osaa (enää) kuvata. Perinteiset lahjanvaihtopäivät Fazerilla 22.12.2007. Kuvassa Sannin lahjapino. Kaikki muut kuvat epätarkkoja tai vain omituisia...
Enkä leipoa. Kuuluisa karpalovalkosuklaatorttu, jonka jokainen bongasi Gloriasta. Ja joka ilmeisesti onnistui kaikilla muilla paitsi mulla. Syytän agaragaria, jota jouduin käyttämään osaksi kun pikkulisko ei liivatteeseen koske. Lopputuloksena olisimme voineet uusia parkettimme karpalohyydykkeellä, sen verran jynttiä tavaraa tuli...
maanantai 15. lokakuuta 2007
Ei näin
Luulen, että on aika tehdä jollekin jotain. Lähinnä siis hiukan kaikelle. Aion nyt avautua, katsokaa pois vaan jos pelottaa. Ärsyynnys kohdistuu lähinnä itseeni, siksi tiuskin kirjallisesti.
Koska jossain määrin minut tunnette, (no, on tavattu, eikö?) tiedätte, kuinka sietämätön konservatiivi olen. Muutos on vihollinen. Näen painajaisia muutosta, vaikka olen muuttanut viimeksi noin kakskytä vuotta sitten. Ihmisten, asioiden ja paikkojen pitäisi olla tuttuja ja pysyä just sellasina ku ne on. Tähän nähden on hyvin kummallista, että haluan viettää suuret elämänvaihtoviikot, mieluiten heti. Ei siksi, että kaikki olisi pielessä, vaan siksi, että tää on jo nähty. Been there, done that, seen the movie, read the book, bought the t-shirt, moving on. Uusi mottoni (mikä oli vanha?) on, että kaikki irti mikä lähtee ja kaikki paskaks mikä ei ole omaa. Kadehdin sitä, että Inka laittoi kaiken kerralla uusiksi.
Tässä maailmassa (johon viittaan myöhemmin "Asioiden Tolana") on sellainen perustavanlaatuinen suunnitteluvirhe, että jos ihminen on hyvä jossain, muut ihmiset (a.k.a. "Ne") haluavat tämän ihmisen tekevän juurikin tätä asiaa. Minä haluan tehdä asioita joissa olen huono. Koen oikeastaan välttämättömäksi minkäänlaisen kehityksen saati edistyksen kannalta, että tekee niitä asioita, joissa ei vielä ole hyvä. Lisäksi haluaisin oikeasti tietää, missä olen hyvä, missä olen päättänyt olevani hyvä, mistä luulen pitäväni koska satun olemaan siinä hyvä ja mistä pidän huolimatta siitä, etten sitä osaa. En nimittäin tiedä. Ette kyllä tiedä tekään, luulette vaan kun olette siinä iässä. No okei, saatte tietää jos välttämättä haluatte, mutta minä siis en tiedä.
Jos jotain vihaan muutoksen lisäksi, se on kyllä tyhmyys. On vaan tyhmää päättää, ettei osaa tai pysty. Asioita vaikeuttaa huomattavasti, jos päästää itselleen kehittymään asenneongelmia. Vihaan omia asenneongelmiani.
Äidille totesin juuri, että muutaman kaverin, (kofeiini niiden joukossa) ja metalligrafiikan pidän, muutoin Asioiden Tola voisi olla erilainen. Tarvitsen uusia ihmisiä, uutta musiikkia, uusia harrastuksia, uuden kodin, uuden tulevaisuudensuunnitelman ja uuden tukan, noin muutamia mainitakseni. Olen aika pitkälti sitä mieltä, että riittävä syy jonkin asian tekemiselle on se, että olen joskus väittänyt, etten sitä tekisi. Tänään vietin töiden jälkeen puolitoista tuntia kuntosalilla (verkkarit! uusia vaatteita). Korkeintaan puoli tuntia siitä kului esimiehen kanssa kinasteluun. Autoa haluaisin oppia ajamaan pian ja hyvin, tai ainakin välttävästi. Lisäksi luin tänään höblää hesarin sijaan (enkä tajunnut paljoa, mutta kuitenkin enemmän kuin olisin kuvitellut) ja yritin paikallistaa lukion pitkän matikan ensimmäisen kurssin oppikirjaa. Viimeisimmässä projektissa en juuri edistynyt, kun en sitä kirjaa löytänyt. Olenkohan sittenkin polttanut sen aikoinani? Tärkeintä on kuitenkin, että kyllästyminen on lopulta tapahtunut. Uskonnon, salmiakin, siiderin ja parisuhteet säästän seuraavaan identiteettikriisiin, melkein kaikkeen muuhun olen valmis.
Ikävä kuulostaa näin dramaattiselta. En vaan jaksa vastailla ihmettelyihin. En ole tilivelvollinen siitä, kuinka mun opinnot edistyy aiheessa, joka kiinnostaa koko ajan vähemmän. Hei! Jos tarkkoja ollaan, en ole tilivelvollinen ollenkaan! Täysi-ikäisyys saatana rocks this place! Sain tietää, että vanhan lukiokaverin (syntynyt vuonna 1985) vaimo on raskaana, ja järkytyin paljon vähemmän kuin olisin voinut järkyttyä.
Ei nyt saada väärää käsitystä siellä hei! En ole päättänyt ruveta yhtäkkiä hyväksi ihmiseksi tai parantaa elämäni laatua. Vitut siitä. Haluan oikeuden muuttaa mieltäni jatkuvasti ja vastata "en mä vaan tiedä" useisiin kysymyksiin. Melkein oikeasti ahdistaa hetkittäin se, etten tiedä, mikä musta tulee isona. Sekä hyviä että keskinkertaisia ehdotuksia otetaan vastaan. Sellaisen vinkin kuulinkin jo, että "ei hoiva-alalle". Eikä asiakaspalveluun. Ajattelin jatkaa samaa linjaa ja kirjata kaikki ammatit, joihin en halua, sit jäljelle jää se, mikä musta tulee. Tällä hetkellä jäljelle on jäämässä vaihtoehtoisesti hävittäjälentäjä, postityöntekijä tai diktaattori. Tästä tää lähtee.
Espoon despootti, Uudenmaan sairaanhoitopiirin yksinvaltias, Oman Elämänsä Seksuaaliylipormestari ja Satunnaisesti Hyvin Vaikea Henkilö
Aino
Koska jossain määrin minut tunnette, (no, on tavattu, eikö?) tiedätte, kuinka sietämätön konservatiivi olen. Muutos on vihollinen. Näen painajaisia muutosta, vaikka olen muuttanut viimeksi noin kakskytä vuotta sitten. Ihmisten, asioiden ja paikkojen pitäisi olla tuttuja ja pysyä just sellasina ku ne on. Tähän nähden on hyvin kummallista, että haluan viettää suuret elämänvaihtoviikot, mieluiten heti. Ei siksi, että kaikki olisi pielessä, vaan siksi, että tää on jo nähty. Been there, done that, seen the movie, read the book, bought the t-shirt, moving on. Uusi mottoni (mikä oli vanha?) on, että kaikki irti mikä lähtee ja kaikki paskaks mikä ei ole omaa. Kadehdin sitä, että Inka laittoi kaiken kerralla uusiksi.
Tässä maailmassa (johon viittaan myöhemmin "Asioiden Tolana") on sellainen perustavanlaatuinen suunnitteluvirhe, että jos ihminen on hyvä jossain, muut ihmiset (a.k.a. "Ne") haluavat tämän ihmisen tekevän juurikin tätä asiaa. Minä haluan tehdä asioita joissa olen huono. Koen oikeastaan välttämättömäksi minkäänlaisen kehityksen saati edistyksen kannalta, että tekee niitä asioita, joissa ei vielä ole hyvä. Lisäksi haluaisin oikeasti tietää, missä olen hyvä, missä olen päättänyt olevani hyvä, mistä luulen pitäväni koska satun olemaan siinä hyvä ja mistä pidän huolimatta siitä, etten sitä osaa. En nimittäin tiedä. Ette kyllä tiedä tekään, luulette vaan kun olette siinä iässä. No okei, saatte tietää jos välttämättä haluatte, mutta minä siis en tiedä.
Jos jotain vihaan muutoksen lisäksi, se on kyllä tyhmyys. On vaan tyhmää päättää, ettei osaa tai pysty. Asioita vaikeuttaa huomattavasti, jos päästää itselleen kehittymään asenneongelmia. Vihaan omia asenneongelmiani.
Äidille totesin juuri, että muutaman kaverin, (kofeiini niiden joukossa) ja metalligrafiikan pidän, muutoin Asioiden Tola voisi olla erilainen. Tarvitsen uusia ihmisiä, uutta musiikkia, uusia harrastuksia, uuden kodin, uuden tulevaisuudensuunnitelman ja uuden tukan, noin muutamia mainitakseni. Olen aika pitkälti sitä mieltä, että riittävä syy jonkin asian tekemiselle on se, että olen joskus väittänyt, etten sitä tekisi. Tänään vietin töiden jälkeen puolitoista tuntia kuntosalilla (verkkarit! uusia vaatteita). Korkeintaan puoli tuntia siitä kului esimiehen kanssa kinasteluun. Autoa haluaisin oppia ajamaan pian ja hyvin, tai ainakin välttävästi. Lisäksi luin tänään höblää hesarin sijaan (enkä tajunnut paljoa, mutta kuitenkin enemmän kuin olisin kuvitellut) ja yritin paikallistaa lukion pitkän matikan ensimmäisen kurssin oppikirjaa. Viimeisimmässä projektissa en juuri edistynyt, kun en sitä kirjaa löytänyt. Olenkohan sittenkin polttanut sen aikoinani? Tärkeintä on kuitenkin, että kyllästyminen on lopulta tapahtunut. Uskonnon, salmiakin, siiderin ja parisuhteet säästän seuraavaan identiteettikriisiin, melkein kaikkeen muuhun olen valmis.
Ikävä kuulostaa näin dramaattiselta. En vaan jaksa vastailla ihmettelyihin. En ole tilivelvollinen siitä, kuinka mun opinnot edistyy aiheessa, joka kiinnostaa koko ajan vähemmän. Hei! Jos tarkkoja ollaan, en ole tilivelvollinen ollenkaan! Täysi-ikäisyys saatana rocks this place! Sain tietää, että vanhan lukiokaverin (syntynyt vuonna 1985) vaimo on raskaana, ja järkytyin paljon vähemmän kuin olisin voinut järkyttyä.
Ei nyt saada väärää käsitystä siellä hei! En ole päättänyt ruveta yhtäkkiä hyväksi ihmiseksi tai parantaa elämäni laatua. Vitut siitä. Haluan oikeuden muuttaa mieltäni jatkuvasti ja vastata "en mä vaan tiedä" useisiin kysymyksiin. Melkein oikeasti ahdistaa hetkittäin se, etten tiedä, mikä musta tulee isona. Sekä hyviä että keskinkertaisia ehdotuksia otetaan vastaan. Sellaisen vinkin kuulinkin jo, että "ei hoiva-alalle". Eikä asiakaspalveluun. Ajattelin jatkaa samaa linjaa ja kirjata kaikki ammatit, joihin en halua, sit jäljelle jää se, mikä musta tulee. Tällä hetkellä jäljelle on jäämässä vaihtoehtoisesti hävittäjälentäjä, postityöntekijä tai diktaattori. Tästä tää lähtee.
Espoon despootti, Uudenmaan sairaanhoitopiirin yksinvaltias, Oman Elämänsä Seksuaaliylipormestari ja Satunnaisesti Hyvin Vaikea Henkilö
Aino
tiistai 25. syyskuuta 2007
Elämän voitto. Ja muutama häviö.
Jee! Kirjoitan tätä uudella vehkeelläni. Kesätyörahat toiminnassa.
Voilá!
Kävin myös Kilpisjärvellä. Oli hieno keikka. En nyt ehdi kertomaan siitä lisää, mutta raportoin erikseen kuvien kanssa.Pelasimme taas tänään jalkapalloa. Joukkueemme on nyt virallisesti huonoin joukkue koko yliopistolla. Hävisimme tähän mennessä huonoimmalle 6-0. Ehkä sauna auttaa..
Nyt menen syömään. Ja tuijottamaan tätä mun uutta ihastusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)