Get on Eastern!

Ja meidän perheen pääsiäismunat oli sit ihan kaikista siisteimmät ikinäikinäikinä. Jospe sai pään kokoisen Pirates of Caribbean-munan, äiteellä Iines Ankka ja isulle Firenzen jalkapallojoukkueen (5. Serie A:ssa) Fiorentinan fanimuna. Itselleni, kuinkas muutenkaan, Peruginan suklaatehtaan Bacio-muna.
Isä osti vielä neljä munaa per naama. Yllättäen Kinder-munien yllätykset olivat tylsimpiä. Peter Pan-munista saatiin konnat meidän pääsiäisnäytökseen ja prinsessat löydettiin Disney's Princess-munista (mulle Belle-pompula, Jossulla Belle-sormus). Mutta mistään ei saatu prinssiä. Näytelmä päättyi sitten prinsessan riutumiseen tornissaan (viinipullo) kun Pomppu (onneton jousiotus Kinderistä) epäonnistui pelastustehtävässä.
Johanna toi kauniin perhosmunan Cardiffista. Oletamme, että se on tyhjä, mutta kellään ei ole ollut sydäntä rikkoa sitä... vielä.

Voi elämän kevät

AAAAAAAAA! AAAAAAAAA! Eijjeijjeijjeijjei! EI! Ei, perkele, ei kun ei!

Näyttöpäätettä tarkatessani kurkustani purkautuu epätoivoa taajuuksilla, jotka saattavat aiheuttaa paikkojen irtoamisen hampaista. Kauniaisissa helmikanoja muistuttavat museovirastotädit takertuvat toisiinsa kauhuissaan, ja Sipoossa asti havaitaan ilmiö, jota voisi mitata ainoastaan jonkinlaisella Richterin asteikon ja desibelien monimutkaisella logaritmijärjestelmällä. Ikävä kyllä kukaan Sipoossa ei ole kiinnostunut tutkimaan ilmiötä lähemmin, sillä Espoon suunnasta kantautuva jyly on ilmeisen suomenkielistä.

Syynä kolmannen asteen hermonyrjähdykseen ei ole mikään "hauska video" vaan jo tuttuun tammikuiseen tapaan kirjallisuuslista eräälle kurssille, jonka olin ennen listan ilmestymistä vakaasti päättänyt käydä.

Ihan totta olin.

Siis yliopistolla. Siinä mestassa missä kuulemma opiskellaan. Niinku et jos tää olis vaik opiskelija. Joo tiedän, hämmentävää.

Kirjallisuustieteellinen, kyseenalaistamaton mielipiteeni on, että Volter Kilpi on saatanasta. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua lukemaan Volter Kilpeä. Miten voi olla, että kun kurssit, jotka olen jo suorittanut ovat edellyttäneet tylsäkkeiden Bathseba, Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä läpikahluun, ei se muka riitä? Sen luulisi riittävän! Uusi vuosi, sama setä Volter Adalbert vittuilee sieltä listalta, henkilökohtaisesti.

Yritän selittää ongelman koko laajuudessaan, syvyydessään ja ilkeällä kierteellä. Tämä on suurempaa kuin Volter, suurempaa kuin Kirjallisuus ja suurempaa kuin Taide.

Jos nyt saan avautua - ja saanhan minä, siksihän minulla on ilmaisia terapeutteja, eikun blogi, itsesensuuri shmitsesensuuri - niin yksi niistä asioista jotka minua kaikkein eniten tässä maailmassa ärsyttävät on tammikuu, ei ajanjaksona vaan mielentilana. Tammikuu on vuoden pisin maanantai. Työpaikan kuntosalille ilmestyy rautaa pumppaavien setien joukkoon kuntopyöräileviä mimmejä vastenkin urheilua varten valmistetuissa Supertopeissa, sillä vanhoihin teepaitoihin ei tod kehtaa hikoilla, herrajjöö. Siskonikin oli poikaystävineen käynyt ulkoiluvaatekaupassa; tulivat tänne lainaamaan koiraa lisäulkoiluvälineeksi. Sitten on niitä, jotka ovat ryhtyneet makrobioottisiksi ohra-alkiopyhimyksiksi eivätkä syö mitään, millä on varjo. Jokohan ne pian voisivat muuttaa sinne Tom Cruisen lahkoranchille joukkoitsemurhaa puuhaamaan? Nostetaan malja tipattomalle tammikuulle!

(Koska tämä merkintä on jo venähtänyt luvattoman sekavaksi ja pitkäksi, ja se, että olet lukenut tähän asti kertoo mahdollisesti siitä, että sinulla on liikaa vapaa-aikaa, jonka voisi hei käyttää johonkin yleishyödylliseen, kuten lenkkeilyyn tai uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen, niin kerronpa tässä vielä bonustarinan, joka liittyy omaan immuniteettiini tietyntyyppisiä kriisejä kohtaan. Taannoin (tosin jo hieman taannemmin, sillä työpaikkamme kaloriekspertti lähti jo suorittamaan asepalvelustaan) minulle ilmoitettiin henkilökohtaisesta vastustuksestani huolimatta, että kesäksi pitää päästä biksukuntoon, joka oli kyseisen henkilön tulkinnan mukaan kaksitoista kiloa kevyempi kuin senhetkinen ja myöskin nykyinen elopainoni. Tuhahdin. Katsoin vasta-argumentoinnin nimissä aiheelliseksi laskea, mikä olisi sen paljonpuhutun painoindeksin normaalialueen tarkan keskikohdan mukainen luku, jossa olisin yhtä kaukana yli- kuin alipainosta. Tuo paino oli pituiselleni henkilölle 66,6 kilogrammaa. Aloin välittömästi uskoa numerologiaan ja päättelin, ettei Elviksen haamu halua minun olevan norja kuin nuori koivu, tai sinne päinkään. Tähän perustuu logiikkani, ja myöskin rikosoikeudellinen syyntakeettomuuteni siinä tapauksessa että lyön nenän vinoon seuraavalta kveruloivalta tolva-ampuralta joka kysyy aionko todella syödä sen kaiken.)

Ihan hiukan vielä kärsivällisyyttä, pyydän. Paastot, tuulitakit (välittömien verisukulaisteni tapauksessa eivät sentään parisuhde-mätshäävät, jos hopeareunuksiin mennään) ja kirpeänrapeat almanakat, joihin ei ilkeä aikatauluttaa kalsarikännejä, sensijaan pyykkipäivän ja lupaukset syventyä Tolstoin tuotantoon, liittyvät olennaisesti Sipoon maaperän värähtelyyn ja hyviin aikomuksiini. Ahdistun suunnattomasti, kun ihmiset hiukan innoissaan kertovat päättäneensä tehdä jotain väkiälytöntä, sanovat, etteivät oikeastaan tiedä miksi tekevät sen, ettei se ole niin kovin tärkeää, ja sitten kuitenkin hiukan pettyvät itseensä, kun elämä ei tulekaan kerralla ehjäksi. Lisäksi en koe vuoden alkavan keskellä talvea vaan syyskuun alusta, mutta se on jo toinen tarina. Kuitenkin kärsin tammikuu-syndrooman eräästä oireesta, opiskeluoptimismista.

Valitsen kursseja riemukkaasti vikisten ja huudahdellen, kirjoitan listoja luettavista teoksista, yleensä useita listoja eri järjestämisperustein. Siirtelen papereita edestakaisin ja teen muutenkin kaikkea pientä ja vakavaa, mikä näyttää hyvältä yliopisto-opiskelumontaasissa. Montaasin taustalla soi reipas poprock. Luonnollisesti suunnittelen käyväni kaikki kurssit loppuun ja ihan helposti tenttiväni niiden lisäksi kaikenlaista sitten myöhemmin, aikaahan riittää, kevät on loiva, valoisa, avara ja hedelmällinen. Koskaan vielä en ole selvinnyt ilman rästitenttejä ja sumplimista, ja aina tulee se luento, jolle en vain jaksa herätä, ja luennoitsija, jonka katsetta alan vältellä käytävillä.

Syynä alkuponnistuksiin on pitkälti se, että uusia kursseja alkaa vain muutamassa kohtaa vuotta, ja vain silloin voi yrittää takertua rutiinin syrjään. Nytkään en kuvittele ryhtyväni tunnolliseksi tai edes nostavani tukia näiden muutaman kurssin takia tai varsinkaan tulevani kirjallisuudenopiskelun kautta paremmaksi ihmiseksi. Ei siis epärealistisia odotuksia, ei ylibuukkauskatharsista, jonka toisella puolella siintää akateemisesti uskottava tyttö jolla on makee uus tukka lueskelemassa Kaivopuistonrannassa huvikseen Ira Leviniä kesän ensimmäisiä mansikoita kesätenttipaineista vapaana maistellen.

Olen huomannut, että kun suivaantuu tästä uudeksi ihmiseksi kasvamisen kulttuurista näinkin paljon, on helppo ylikompensoida. Kaikki kunnollisuus kun on tähän aikaan vuodesta suunnilleen yhtä omaperäistä kuin pianotunnit ala-asteikäisenä tai vaihto-oppilasvuosi Ameriikassa: ihan helvetin omaperäistä siis. Tavallista elämää kasassa pitävät toiminnot kuten alkeellinen yhteydenpito muihin ihmisiin tai satunnaisen kasviksen syöminen alkavat muistuttaa kiusallisesti selkärangan ojentamisliikettä. Yksi heikko lenkki lukulistassa ja näen jo itseni jättämässä Sfinksi ja Narkissos - symbolismi ja dekadenssi -kurssin kesken, huolimatta siitä, kuinka iloinen olin valittuani vain kiinnostavan kuuloisia kursseja, en yhtään pakollista mutta tympäisevää. Olenko kaivanut itselleni epärealistisen ja -käytännöllisen psykologisen ansakuopan nimeltä ryhditön tammikuu?

Yritän ja lannistun, turha sitä kai on glorifioida majoneesilla ja bravadolla. Fucking Volter Kilpi. Ja Chuck Norris tietty kans.

Sama Aino Kuin Viime Vuonna, Mutta Ai Että Teki Hyvää Päästä Vinettämään
("Kirjoittaja uskoo, että kivat jutut on kivampia ku tyhmät ja hyvien tyyppien kaa kandee hengaa, ei paskojen.")


Off topic post scriptum:
Hei kaverit, telkkari kiusaa. Viereisessä huoneessa tais just tulla häiritsevin uutisten loppukevennys ikinä, mutta kuulin siitä vaan sen kohdan jossa joku niistä tädeistä (mahdollisesti Pirjo Nuotio) uhkasi antaa Urpo Martikaiselle piiskaa. Jos kuulin sen ihan väärin ni unohtakaa koko juttu.

Otteita lokikirjasta

Via Alfani 58, 14.01.2008, kello 11.45

Jäänreuna yltää jo ensmmäiseen tykkiriviin. Suolalihapurkkeja on jäljellä kolme tusinaa. Miehistön joukossa näkyvät ensimmäiset keripukinoireet. Ensimmäisenä poistuvat punataudin heikentämät, sitten uudet tulokkaat. Vanhat jäävät, kuten minä.

Vajaat kaksi tuntia istuttu. Ei jälkeäkään tohtorinna Bigazzista. Alamme liikehtiä hermostuneesti. Taas jonkun pää putkahtaa ovien välistä. Pudistamme päätämme. Jonkunhan kai on täälläkin istuttava, odotettava, ehkä kuoltava. Toinen espresso saattoi sittenkin olla liikaa. Tai kaksi liian vähän. Olisi pitänyt ostaa se punaviinipullo. Hermostuttaa. Nälkä. Kaksi tuntia. Punaposkinen professori lopettaa tenttinsä viereisessä salissa ja katsahtaa meihin hämmentyneenä. Ei, ei kiitos, ei keskiaikaa tänään. Ihan Storia del Costume riittäisi. Mutta jotain olennaista puuttuu... yhä. Mihin helvettiin se tentaattori on joutunut?

Piazza dell'unita italiana, 13.05

Seison pysäkillä. Eri numeroilla koristeltuja busseja kulkee ohi. Vaan ei oikeaa. Väännämme heikomman puoleista läppää paralleelista deittailuun. Väsyttää ja olen märkä. Sateenvarjo hajalla. Firene tulvii. Kaduilla kerrotaan kauhutarinoita vuodesta -66. Kun Firenze tipahti yössä kolme sataa vuotta taaksepäin kehityksessä. Kun Duomon sisällä pystyi soutelemaan. Kun poliisit kulkivat yöllä veneillään pelastamassa hukkuvia lemmikkieläimiä.

Hyvä on, ei siis laatuelokuvaa meille. Noh, saatana, jotain edes. Italialainen dubbaus vähentää englanninkielen kliseisyyttä ja Will Smithin raivostuttavuutta. Koiran kuolema saa melkein itkemään. Olenkohan liian väsynyt? Elokuvan loputtua olo on omituinen. Suurin emotionaalinen vuoristorata kuukausiin. Forse anche io sono leggenda.

Jäljelle jääneille riittää ruokaa viikoiksi. Lämpötila on laskenut siedettäväksi ja kaikki kuoliolle alttiit ulokkeet pudonneet jo aikoja sitten. Nostimme lipun salkoon ja istumme alas. Voimme vain odottaa. Ja odottaa.

Viale Mille, 18.30 tai jotain

Kolme tuntia myöhemmin bussipysäkillä. Missä viipyy bussi? Jopa aiemmin odottamani keräilyharvinaisuus, numero 1B Warner Village, ajaa ohi lennätten viisi metriä kuraa pysäkillä seisovien päälle. Päivä täynnä odottamista ja odottamista. Turhaan tosin. Bussi ei tule, vaikka lakon piti alkaa vasta tunnin kuluttua. Täytyy siis kävellä. Radan poikki on vedetty poliisiteippiä. Tästä ei sitten pääse yli eikä ali. Eikä edes söpöjä rikospaikkatutkijoita. Miten hyödytöntä... Täytyy kiertää. Puolentoista tunnin kuluttua saavun via Morgagnille. Suoraan Voguen kuvauksista karanneita italomiehiä ja raksatyömaata. Voi, miksi jätinkään keskusta-alueen?

Via Morgagni, aika määrittelemätön ja tuntematon

Myöhemmin, paljon myöhemmin. Missä viipyy opettaja? Kielikurssin ovella seisomme me toisillemme tuntemattomat ymmällämme. Listan kolmestatoista nimestä paikalle päätyy viisi. Roxyn, Catharzyna, Paloma, Konstantinos ja minä. Kansalaisuudet päättelemme helposti nimistä. Varsinainen euroopan unionin kokoontuminen, missä viipyy reunalla norkoileva ja jengiin kärttävä turkkilainen? Ketään ei näy. Ei edes opettajaa. Ai niin, bussilakko on alkanut. Maailma jämähtää. Kukaan ei enää liiku Firenzessä.

Via Vittorio Emmanuale II, no voi kuule kiinnostaakin niin vitusti

Minuutteja tai tunteja myöhemmin astun ulos. Sataa jälleen tai yhä. Kohta niiden täytyy vaihtaa kansallisurheilu jalkapallosta perhokalastukseen. Mutta antaa veden roiskua. Olen ostanut uuden sateenvarjonkin. Kävelen bussittomassa yössä neljä kilometriä kotiin.

Joulu on taas! ja sitten se onkin jo ohi

Oookei. minä tunnustan. ei ole elämää. joulu on tylsää.

enkä saanut edes värkätä tänne hienoa jouluntoivotusta kun muuta kirjoittajat yrittävät olla blogipuristeja ja niin kuuleja. minä en. yritä siis tai edes ole. millään muotoa.
kuulit ihmiset eivät hengaa kotona pikkusiskon ja vanhempien kanssa, heidän vesisängyssään ja pohdi miksei kukaan perheen jäsenistä ole perinyt isotädin kaunista nenä ja miten kaikilla voi olla samanlaiset polvet jos kaksi ei edes ole sukua...

kuka ikinä suunnitteli ihmiskehon jätti sit muutaman vakavan virheen. saisikohan tähän malliin päivityksiä? seuraava menee x-rated osastoon, mutta kukaan mies ei ole tunnustanut tätä lukevansa, joten menköön. kehoni toimii luonnollisesti ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja sanotaanko nyt suoraan, että luonnollisuus on perseestä. ja jotain perverssiä ja saastaista tässä veren valumisessa on.
pyh, saada nyt univelkaa joululomalla... ei kävis laatuun, mutta siinäpäs itket ja valitat. ei auta. ja senkin vähän mitä ehtisi/pystyisi kivuilta nukkumaan kulutan vahtaamalla 24sen uusintoja. kun eihän niitä tulekaan kuin kolme yötä putkeen kuusi tuntia kerralla. sub-TVn työntekijät ovat sadisteja. muuta syytä en tähän keksi.

itse asiassa jokainen lomapäivä pitäisi voida elää kolmeen kertaan. ensin lukisin kaikki kirjat, joita olen pitkään suunnitellut lukevan, sitten voisin tuijottaa hupiboksia yöt läpeensä. kehtaavatkin pistää kaikki loistavat elokuvat, kiinnostavat dokumentit ja koukuttavat sarjat juhlapäiville. viimeiseksi voisin vielä viettää saman päivän perheeni ja ystävieni kanssa. sorruin kerran "Lodzin virheeseen" Turm und Taxisissa, mutta sittemmin olen oppinut läksyni.

Pankkiasiat kunnossa. kerrankin. mutta pettynyt, pettynyt olen. eipä sillä, että tilillä olisi mitään, mitä käyttäisin...

olen asentanut kotitietokoneeseen uudet kaiuttimet ja sisterkon koneeseen uuden kameran. näillä toimilla minut on julistettu neroksi ja perheemme tietokoneasiantuntijaksi. saan nauttia erityiskohtelusta ainakin viikonloppuun. joskus mua mietityttää millä aikakaudella kuvittelemme elävämme.

lahjaksi sain:
- uudet loistavat kaiuttimet tietokoneeseen. bassosubbarin kanssa. painaa kuin synti. logitech Z-4.
- Lappi-CDn, turistikrääsää.
- alusvaatteita, kolme settiä. lähettäisin kuvaa, mutta sitten päätyisin vainoharhaisena klinikalle: istuisin bussissa ja ajattelisin, et toikin henkarikyylä tossa kuitenkin lukee mun blogia ja tietää millaisia alusvaatteita käytän, tai ainakin arvailee sitä, ties vaikka laatisi vedonlyöntitaulukkoa... hei, ihan perusteltu epäilys, miten niin...
- kolme kirjaa: Shakespearen salaisuus, 211 things a bright girl can do ( mm. how to make tea for a builder, how to pour beer for a gentleman, how to give yourself a Brasilian wax (auts...) ja how to strangle a man with your bare thights...) ja Kultainen muistikirja (Nobel 2007 Lessing) sekä Woman&Home-lehden (kiitti isä...)
- Taika- espressokupin ja tassin
- Trendin puolen vuoden tilauksen Italiaan (että jotkut ovat fiksuja...)
- 100 euroa (suoraan Visa-laskun lyhennykseen, mutta kiitos kuitenkin)

Allekirjoittanut kiittää nöyrimmästi Joulupukkia ja hänen työtään helpottaneita läheisiäni.

Kuka minä olenkaan?

Ei tällaisia haasteita saisi heittää kun ihminen yrittää olla hyödyllinen itselleen.


...tämä maalaa minusta varsin herttaisen kuvan, eikö vain?

Olen keskivertoa taipuvaisempi seuraaviin persoonallisuuden häiriöihin:
antisosiaalisuus, narsismi ja histrionismi, kaikki luokkaan dramaattiset kuuluvia. Mutta ei hätää, voitte yhä hengailla mun kanssani, sillä olen keskivertoa vähemmän taipuvainen paranoidiin ja epävakaaseen minäkuvaan sekä OCD:hen. POP.

Ja kun nämä testitulokset yhdistää, olen varsinainen Äiti Teresa.

Taisin juuri menettää kaikki ystäväni.

Testiminäni viettää selkeästi paljon jännempää elämää kuin minä, sillä olen sekä naistenmies, kapinallinen graffiti että bilemekko.

Älkää edes kysykö.

Taidan mennä nukkumaan.

Miksi maailmassa on krapulaa?

Sattuu.

Ja hävettää,

tosin vähemmän kuin voisi luulla. Vähemmän, kuin mihin olisi aihetta.

Olen viime aikoina ollut niin saatanan ärsyttävä, että ihmettelen, miten mua ei ole lukittu vielä mihinkään laitokseen. Olen itse tiedostanut tämän yleisen huonouden, mutten jotenkin vaan ole tehnyt asialle mitään. Eilen päivällä olin töiden jälkeen taas sijaistamassa sitä yhtä kuvisopea. 12-vuotiaita oppilaitani kiinnosti metalligrafiikan tekniikoita huomattavasti enemmän keskustella mun tukasta, mun seksielämästä ja siitä, onko kalja hyvää. Joku pedakoomikko kertokoon mulle, mitä viimeiseen kysymykseen olisi kuulunut vastata!

No niin. Aiheen välttely sikseen. Kävin opetuksen jälkeen ihan itse toteamassa, että onhan se edelleen hyvää, ei ole kalja muuttunut pahaksi maailmasta.

Se, ettei Nokia ole vieläkään tuonut markkinoille puhelinta jossa on alkometri (tiedättehän, ensin sulkeutuvat vastakkaisen sukupuolen edustajien numerot, sitten kaikki muutkin, ja lopulta kun on ihan kasipromillessa, pystyy soittamaan enää taksin, äidille tai hätänumeroon) osoittaa, ettei se ole oikeasti yhtään suomalainen lafka. Hankkisin tällaisen luurin välittömästi, varsinkin kun vanha on eilisen jäljiltä useammassa osassa. Toimii tosin edelleen. Toisaalta ihmisen voisi kuvitella ihan itsekin tajuavan, että jos täytyy pitää kädellä toista silmää kiinni voidakseen tarkentaa katseensa ruutuun nähdäkseen, mitä on kirjoittamassa, ei tekstiviestien lähetys ole kovin hyvä idea.

Ei se mitään.

Seuraavaksi haluaisin jakaa elämänviisauksia, joiden ohittamista suosittelen kaikille niille, jotka paheksuvat elämääni tai epäilevät viisauttani tai molempia ja kaikille muillekin.

-Baarista kannattaa aina lähteä itseään helvetin paljon paremman näköisen tyypin matkaan. Tällä tavalla varmistetaan se, että aamulla jotakuta hävettää enemmän, mikä lämmittää darran kanssa painivaa sielua. Hehkeyden lisäksi muita kriteerejä ei tarvita, mutta jos henkilöllä on kohtalainen musiikkimaku, löytyy aamulla sielunhoitovälineitä läheltä, mikä on kivaa. Tänä aamuna parantuminen alkoi King Crimsonin tahtiin, ei se siis ihan riemuidiootti voinu olla.

-Don't drink and dial -tyyppiset viisaudet ovat täyttä paskaa. Kännipuhelut ovat nimittäin hienoja siitä, että jollei mene tekemään jotain niinkin tyhmää kuin selvin päin olevan henkilön kanssa keskustelu, ei se toinenkaan tyyppi muista aamulla, mistä puhuttiin. Tekstiviesti, tuo saatanan kätyri, sensijaan säilyy seuraavaan päivään, ja niiden saajat voivat sitten kaikessa rauhassa tarkastella, kuinka tuhannen päissään lähettäjän on täytynyt olla. Mikä pahinta, ne säilyvät myös, jotta voin itse lukea, mitä olen kirjoittanut.

-Morkkiksen alhosta kannattaa yrittää nousta muistuttamalla itseään esim. siitä, että ei ole laulanut karaokea, tanssinut pöydällä tai hukannut omaisuuttaan kaupungin yöhön. Paitsi tietysti jos on tehnyt jotain edellisistä, silloin kannattaa keksiä niiden tilalle muita kohtia.

-Kivenlahdesta herääminen on aina jännittävä seikkailu.

-Kun ns. "palkkapäiväkänni" kohtaa ns. "konkurssikännit" liikutaan kielitieteellisesti harmaalla alueella josta tuloksena on luultavimmin tukkakipu.

-Sit oli vielä jotain mut nyt en muista.

Vituttaa se, että jotkut ihmiset tekee mitään niin tervehenkistä ku seuraa maailmanpolitiikkaa tai kiipeilee tuntureilla. Voisittekste ystävällisesti käyttäytyä vähän huonommin?


Suomen Känniääliöt, Esijuopot & Yleiset Epäonnistujat r.y.:n psta

Aino

Edit: Sunnuntai, klo 12:14. Pimeydessä näkyy valonsäde ja tuon säteen nimi on New York Super Fudge Chunk. Myös 20 tunnin yöunet auttavat. On lakannut sattumasta ja alkanut hävettää lisää.


Vasemmassa kyynärpäässäni on jokin hiertymätyyppinen ratkaisu. Tämä ei jaksaisi juuri hämmentää, jos olisin ollut ainut, joka heräsi eilen aamulla kyseisenkaltaisen vamman kanssa. Juuri samassa kohtaa. Julistan ideakilpailun otsikolla "Miten helvetissä?".

Järkyttävä havainto. Kuvittelin etten mitenkään erityisesti manifestoinut omaa suomalaisuuttani piiloutumalla muilta suomalaisilta Fiesolessa. Väärin... seuraa lainaus facebookista (älkääkä vain väittäkö etteikö se mesta kertoisi totuutta):

"Upon hearing finnish when abroad, you immediately duck for cover and hope they go away. Whatever you do, you in NO WAY, UNDER ANY CIRCUMSTANCE utter a single finnish word (By god, they might want to come and talk to you, as if that was completely acceptable finnish behaviour when not in Finland!)" koko pätkä löytyy täältä.

Mutta silti en ymmärrä miksei suomen kielessä ole futuuria.
Ei, en ole addiktoitunut, mutta kyseessä on vain semattinen ero, sillä päivittäinen tietokoneaikani ylittää kaikki sallitut rajat.

Ostin "Jane Austen's Guide to Dating"-kirjan pikkuliskolle Cardiffiin. Lapsukaisella on todellinen NATO-kämppä: puolalaisia, bulgarialaisia, liettualaisia ja virolaisia. Pyytäkää osoite multa ja lähettäkää sille kortteja, ettei se vaan ehdi keskittyä sosiaaliseen elämään ja tuo jouluna kotiin jotain rumaa teknikkoa , joka tekee vain tylsiä juttuja.

Toinen tänään opittu asia on, että antiikin vegetaristit näkivät kalan syömisen paheksuttavampana kuin lihan syömisen. Söpöys-faktori ei selkeästi kuulunut heidän repertuaariinsa. Kala on ylellisyyttä ja ylensyömistä, liha (nauta, possu, riista, linnut, you name it) rituaalista ja hengellistä. Miten tästä päädyttiin kristilliseen tapaan kalasta paastoruokana?

Olen myös katsonut läpi Darian ensimmäisen tuotantokauden ja siirryn kohta seuraavaan. Ja koska koneellani on odottamassa vielä kolmaskin, en voi olla kovin onneton.
Korvamatoni on naamioitunut Lords of Acidin Out comes the Evil-naamiaispukuun. Lopotomia-aika on tilauksessa.




...juu, mul on tylsää.