Mistä mahtaa sekin tyhmyys johtua, että väen vängin kehittelee itselleen yhdistelmän vaikeinta mahdollista opiskelumuotoa ja vaikeinta opiskelemaansa ainetta?
No, hei Naistutkimuksen verkkokurssia, käy toki peremmälle! Tää ei ole hyväksi mulle, olen kategorisen huono valvoja ja nyt oksettaa ja pyörryttää. Lisäksi hyttysenpistot ovat nousseet valtaviksi rokkoarpikasaantumiksi ja kutiavat.
Olen elänyt kaksi päivää päärynä-cacio-voikkareilla. Toskanalaisen tietämyksen mukaan lämpimät voileivät alla pere e miele kuuluu aina tehdä cacio-juustoon. Kaveripiirimme tuntee ehkä nämä leivät paremmin vuohenjuustoversioina ja Piin laittamina. Mutta aiheeseen... Koska näin väitetään, niin pitihän sitä kokeilla. Ei yhtä hyvää kuin maailman parhaassa L'osteriassa Sienassa, mutta oikein maukasta. Kunhan tajusin eka pistää koko höskän uuniin. Paistamattomana cacio maistuu jotakuinkin samalta kuin halloumi aka ei miltään.
Ja sitten USAn tuleviin vaaleihin, joista en tiedä yhtään mitään. Onko kukaan muu havainnut outoa samankaltaisuutta akselilla Kennedy-Blair-Obama? Kaikki nousivat valtaan edellisen hallinnon epäonnistuttua täysin ja ihmisten turhaannuttua jo pitkään vallinneeseen vaihtoehtoon. Jokainen oli karismaattinen johtaja ja nuorison suosiossa, tarjosi uskoa uuteen tulevaisuuteen ja onnistui olemaan oikeasti cool eikä vain myötähäpeä. Eikä kenenkään varsinainen poliittinen ohjelma ollut erityisen selkeä tai käytännöllinen. Pahus vie, mutta pelkkä toivo ja idealismi on aika huono yhdistelmä maan tämän hetkisille vaikeuksille. Ja kun Valloissa ollaan niin tottakai näitten vaikeuksien mittasuhteet ovat megalomaaniset.
Kannatan silti Obamaa. Ehkä maailmalle olisi parempi saada edes yksi johtaja johon voitaisiin uskoa... Sitä paitsi naispresidenttejä meillä on jo, mutta yhdenkään enemmistöltään valkoihoisen (jopa WASPin) maan presidentti ei ole musta tai kuulu vähemmistöryhmään. Ranskalaiset pääsevät lähimmäksi puolalaissyntyisen Sarkozyn ja italoBrunin kanssa. Mutta ei hurrata vielä.
A. transupressaa odotellessa...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uutiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uutiset. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
maanantai 28. tammikuuta 2008
La malattia italiana
Mitä enemmän Italiasta lukee, sitä masentuneemmaksi käy. Kuinka kauan on siitä kun Italiaa saattoi viimeksi kutsua atribuuteilla rohkea, elävä tai innovatiivinen? Vastaukseksi kelpaavat niin 50 kuin 500 vuottakin. Tällä hetkellä jopa yliopiston patrioottisemmat professorit myöntävät rakkaan bel paesensa olevan suossa, ja syvällä. Nykyisiin ongelmiin kuuluvat vanhojen korruption, mafian ja kaaoksen lisäksi paljon tarkemmin määriteltävät valtion velkataakka, korkeat eläkekustannukset, alhainen palkkataso, väestön nollakasvu ja talouden pysähtyminen. Ja jalkapallonkin maine meni Calciopolin myötä, eikä kilpapyöräilystä kannata puhuakaan.
Aloittaen vaikka nyt fasisteista. Il Ducen lapsenlapsi istuu hallituksessa ja ratsastaa avoimesta il caro nonnon nimellä. I faschi ovat tunnustettu ja hyväksytty nuorisoryhmä missä tahansa kaupungissa. Lega Nord ja Berlusconi linjaavat itsensä suoraan fasistien perillisiksi.
Jatketaan virastosysteemillä aka lentocrazia (engl. slowocrazy). Keskimäärin italialainen kuluttaa normaalina vuotena (ei asunnon, nimen tai työpaikan muutoksia) yli kaksi viikkoa jonottaen erilaisissa toimistoissa. Päälle tulevat vielä ei-viralliset jonotukset ja liikenneruuhkat. On arvioitu, että maa menettää näin joka vuosi kuukauden työpanoksen yhtä työntekijää kohden. Akateemisten alojen palkat ovat niin pieniä, että lähes jokaisella on kaksi tai useampi sivutyö. Silti osastojen johtajat ovat niin kiireisiä, ettei edes tenttejä saada aina järjestettyä. Byrokratia (bureau-kratos) tarkoittaa "il potenza d'uffizio" toimiston voimaa, eikä se toteudu missään yhtä tehokkaasti, hyödyttömästi ja itseäänliikuttavasti kuin Italiassa.
Entä turistit sitten? Firenzekin myöntää hukkuvansa heihin. Kaupunki ei voi enää mainostaa itseänsä sillä kapasiteetti ei riitä nykyistenkään massojen ohjailuun. Jopa Davidin siirtämistä lähiöön on harkittu, jotta Galleria d'Accademian aluetta saataisiin rauhoitettua. Tunnetuimpien kaupunkien keskustan hinnat ovat karanneet täysin tavallisen kuluttajan käsistä. Jäljelle jää pelkkiä elämän kulisseja, joissa turistit tyytyväisenä tallustavat. Todellinen elämä tapahtuu jossain muualla.
Asunnot? Puolet sopimuksista tehdään yhä in nero. Tästä johtuen jatkuva kilpajuoksu asunnon omistajien ja virkamiesten välillä on huikea. Erityisesti arvopaikoilla sijaitsevissa taloissa ylin kerros on yleensä rakennettu luvatta ja siten virkamiesten näin halutessa purettavissa pois ilman omistajan suostumusta. Italiassa on yli miljoona asunnotonta, mutta yli kaksi miljoona asumatonta taloa. Osa näistä asunnoista on yhä keskeneräisiä, lähes kaikilta puuttuvat tarvittavat luvat niin ympäristön kuin asemakaavankin suhteen. Osan omistavat ulkomaalaiset sijoittajat, jotka hinnoittelevat asunnot vain rikkaalle eliitille sopiviksi. Surullisimpia näkyjä maailmassa ovat Sisilian kolme asumattomilla kerrostalojen luurankoilla ja rakennusjätteellä pilattua rantaa ja luonnonpuistoa. Samaan kastiin voidaan laskea ei-mistään ei-mihinkään johtavat nelikaistaiset maantiehirviöt pikkukylien keskellä.
Palkkataso: 40% väestöstä on huomattavia hankaluuksia saada tulonsa riittämään kuun loppuun. Suurin osa väestöstä on joutunut hyväksymään ettei voi koskaan ostaa omaa asuntoa tai autoa. Italialaisten puuttuminen muusta Euroopasta johtuu lähteiden mukaan lähinnä siitä, ettei kenelläkään ole varaa matkustaa Italian ulkopuolelle.
60 ja jotain väestö hallitsee reilua 70% vakinaisista, hyvinpalkatuista ja vakuutetuista työpaikoista. Työttömyys nuorten keskuudessa on yleistä, vaikka vain 60% työikäisistä naisista käy töissä. Joten työpaikkoja luulisi löytyvän. Rahojen puutteessa perheen perustaminen viivästyy. Yhä harvemmalla perheella on varaa tai tilaisuus useampaan kuin kahteen lapseen.
Väestön vanheneminen peilautuu kauniisti yhä vanhempaan poliittiseen eliittiin. Yhteiskunnan pysöhtyneisyyttä ja demokratian toimimattomuutta heijastanee se, ettei poliittinen eliitti ole kahteenkymmeneen vuoteen juuri muuttunut. Ai, mitäkö tapahtui 90-luvun alussa? Eräs rikas yritysjohtaja ja AC Milanon omistaja päätti siirtyä politiikkaan. Hallistusten kaatuminen alta ja ympäriltä ei ole juurikaan muuttanut siellä istuvien ihmisten asemaa tai vaikutusvaltaa. Pysähtyneisyys säilyttää myös hyvät suhteet mafiaan ja varmistaa, ettei ankkalammikkoa heilauttavia päätöksiä hevin tehdä.
Kukaan lehtiä lukeva ei voi olla ohittanut Napolin katastrofia. Nähdä Napoli ja kuolla on saanut jälleen uuden merkityksen. Joku voisi ehkä ihmetellä, miksi ongelma havaittiin vasta kun kasat ylsivät yli metrin korkeuteen. Mutta eihän tilanteessa ole mitään uutta tai erikoista. Jätteiden lajittelu tapahtuu kolmessa osassa: 1. carta: paperituotteet, myös pahvi 2. lattina e plastica: metalli ja muovit 3. kaikki muu. Italialainen käytännönsovellus on ohittaa kaksi vaikeaa askelta ja hypätä suoraan kolmanteen. Kaduilla on muutaman sadan metrin välein suuria roskalaatikoita, jotka palvelevat kaikkia lähistöllä majailevia. Mutta käytännössä roskat raahataan sisältä ulos ja toivotaan, että jäteauton poijjat jaksavat tehdä vähän ylimääräistä lenkkiä. Jos ei tällä viikolla niin ehkä seuraavalla. Yleinen uskomus näyttää myös olevan, että koiranpaska lannoittaa, myös asfaltilla. Tai ehkä italialaisten kenkien kiiltoon on jotain paljon synkempiä syitä...
Kaikesta tästä italialaiset ovat tilastojen mukaan toiveikkaita ja uskovat, että entistä ehompi tulevaisuus odottaa aivan nurkan takana. Ensi pitää vain ehkä kiertää muutama kortteli. Ontuvaa symboliikkaani jatkaakseni voisin ehkä ehdottaa italialaisia hylkäämään jo selkeästi kaikesta kiertämisestä pyöreäksi kuluneen talon tai ainakin hakkaamaan siihen lekalla muutama selkeä kulma ja nurkka.
Toisaalta kun italialaiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä seuraa täysi kaaos. Kuten kävi kansannousun yhteydessä II.MS jälkeen, kuten kävi mafia yhteydenotoissa 70- ja 80-luvuilla, kuten kävi poliittisissä kährämissä "in anni di piombo", kuten on käynyt tänä vuonna Firenzessä bussilakkojen yhteydessä ja kuten kävi myös Napolissa ihmisten yrittäessä hävittää roskakasoja polttamalla. Samalla meni pari taloa ja sairaalat täyttyivät henkitysongelmaisista.
P.S. en sitten takuulla vastaa minkään tiedon paikkaansa pitävyydestä, enkä linjaa lähteitäni. tämä on henkilökohtaista antipatiaa ja valitusta, ei akateemista tekstiä. ettäs tiedätte. mahdollisia vääriä faktoja saa kyllä yrittää korjata. kuuntelen mielelläni.
Aloittaen vaikka nyt fasisteista. Il Ducen lapsenlapsi istuu hallituksessa ja ratsastaa avoimesta il caro nonnon nimellä. I faschi ovat tunnustettu ja hyväksytty nuorisoryhmä missä tahansa kaupungissa. Lega Nord ja Berlusconi linjaavat itsensä suoraan fasistien perillisiksi.
Jatketaan virastosysteemillä aka lentocrazia (engl. slowocrazy). Keskimäärin italialainen kuluttaa normaalina vuotena (ei asunnon, nimen tai työpaikan muutoksia) yli kaksi viikkoa jonottaen erilaisissa toimistoissa. Päälle tulevat vielä ei-viralliset jonotukset ja liikenneruuhkat. On arvioitu, että maa menettää näin joka vuosi kuukauden työpanoksen yhtä työntekijää kohden. Akateemisten alojen palkat ovat niin pieniä, että lähes jokaisella on kaksi tai useampi sivutyö. Silti osastojen johtajat ovat niin kiireisiä, ettei edes tenttejä saada aina järjestettyä. Byrokratia (bureau-kratos) tarkoittaa "il potenza d'uffizio" toimiston voimaa, eikä se toteudu missään yhtä tehokkaasti, hyödyttömästi ja itseäänliikuttavasti kuin Italiassa.
Entä turistit sitten? Firenzekin myöntää hukkuvansa heihin. Kaupunki ei voi enää mainostaa itseänsä sillä kapasiteetti ei riitä nykyistenkään massojen ohjailuun. Jopa Davidin siirtämistä lähiöön on harkittu, jotta Galleria d'Accademian aluetta saataisiin rauhoitettua. Tunnetuimpien kaupunkien keskustan hinnat ovat karanneet täysin tavallisen kuluttajan käsistä. Jäljelle jää pelkkiä elämän kulisseja, joissa turistit tyytyväisenä tallustavat. Todellinen elämä tapahtuu jossain muualla.
Asunnot? Puolet sopimuksista tehdään yhä in nero. Tästä johtuen jatkuva kilpajuoksu asunnon omistajien ja virkamiesten välillä on huikea. Erityisesti arvopaikoilla sijaitsevissa taloissa ylin kerros on yleensä rakennettu luvatta ja siten virkamiesten näin halutessa purettavissa pois ilman omistajan suostumusta. Italiassa on yli miljoona asunnotonta, mutta yli kaksi miljoona asumatonta taloa. Osa näistä asunnoista on yhä keskeneräisiä, lähes kaikilta puuttuvat tarvittavat luvat niin ympäristön kuin asemakaavankin suhteen. Osan omistavat ulkomaalaiset sijoittajat, jotka hinnoittelevat asunnot vain rikkaalle eliitille sopiviksi. Surullisimpia näkyjä maailmassa ovat Sisilian kolme asumattomilla kerrostalojen luurankoilla ja rakennusjätteellä pilattua rantaa ja luonnonpuistoa. Samaan kastiin voidaan laskea ei-mistään ei-mihinkään johtavat nelikaistaiset maantiehirviöt pikkukylien keskellä.
Palkkataso: 40% väestöstä on huomattavia hankaluuksia saada tulonsa riittämään kuun loppuun. Suurin osa väestöstä on joutunut hyväksymään ettei voi koskaan ostaa omaa asuntoa tai autoa. Italialaisten puuttuminen muusta Euroopasta johtuu lähteiden mukaan lähinnä siitä, ettei kenelläkään ole varaa matkustaa Italian ulkopuolelle.
60 ja jotain väestö hallitsee reilua 70% vakinaisista, hyvinpalkatuista ja vakuutetuista työpaikoista. Työttömyys nuorten keskuudessa on yleistä, vaikka vain 60% työikäisistä naisista käy töissä. Joten työpaikkoja luulisi löytyvän. Rahojen puutteessa perheen perustaminen viivästyy. Yhä harvemmalla perheella on varaa tai tilaisuus useampaan kuin kahteen lapseen.
Väestön vanheneminen peilautuu kauniisti yhä vanhempaan poliittiseen eliittiin. Yhteiskunnan pysöhtyneisyyttä ja demokratian toimimattomuutta heijastanee se, ettei poliittinen eliitti ole kahteenkymmeneen vuoteen juuri muuttunut. Ai, mitäkö tapahtui 90-luvun alussa? Eräs rikas yritysjohtaja ja AC Milanon omistaja päätti siirtyä politiikkaan. Hallistusten kaatuminen alta ja ympäriltä ei ole juurikaan muuttanut siellä istuvien ihmisten asemaa tai vaikutusvaltaa. Pysähtyneisyys säilyttää myös hyvät suhteet mafiaan ja varmistaa, ettei ankkalammikkoa heilauttavia päätöksiä hevin tehdä.
Kukaan lehtiä lukeva ei voi olla ohittanut Napolin katastrofia. Nähdä Napoli ja kuolla on saanut jälleen uuden merkityksen. Joku voisi ehkä ihmetellä, miksi ongelma havaittiin vasta kun kasat ylsivät yli metrin korkeuteen. Mutta eihän tilanteessa ole mitään uutta tai erikoista. Jätteiden lajittelu tapahtuu kolmessa osassa: 1. carta: paperituotteet, myös pahvi 2. lattina e plastica: metalli ja muovit 3. kaikki muu. Italialainen käytännönsovellus on ohittaa kaksi vaikeaa askelta ja hypätä suoraan kolmanteen. Kaduilla on muutaman sadan metrin välein suuria roskalaatikoita, jotka palvelevat kaikkia lähistöllä majailevia. Mutta käytännössä roskat raahataan sisältä ulos ja toivotaan, että jäteauton poijjat jaksavat tehdä vähän ylimääräistä lenkkiä. Jos ei tällä viikolla niin ehkä seuraavalla. Yleinen uskomus näyttää myös olevan, että koiranpaska lannoittaa, myös asfaltilla. Tai ehkä italialaisten kenkien kiiltoon on jotain paljon synkempiä syitä...
Kaikesta tästä italialaiset ovat tilastojen mukaan toiveikkaita ja uskovat, että entistä ehompi tulevaisuus odottaa aivan nurkan takana. Ensi pitää vain ehkä kiertää muutama kortteli. Ontuvaa symboliikkaani jatkaakseni voisin ehkä ehdottaa italialaisia hylkäämään jo selkeästi kaikesta kiertämisestä pyöreäksi kuluneen talon tai ainakin hakkaamaan siihen lekalla muutama selkeä kulma ja nurkka.
Toisaalta kun italialaiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä seuraa täysi kaaos. Kuten kävi kansannousun yhteydessä II.MS jälkeen, kuten kävi mafia yhteydenotoissa 70- ja 80-luvuilla, kuten kävi poliittisissä kährämissä "in anni di piombo", kuten on käynyt tänä vuonna Firenzessä bussilakkojen yhteydessä ja kuten kävi myös Napolissa ihmisten yrittäessä hävittää roskakasoja polttamalla. Samalla meni pari taloa ja sairaalat täyttyivät henkitysongelmaisista.
P.S. en sitten takuulla vastaa minkään tiedon paikkaansa pitävyydestä, enkä linjaa lähteitäni. tämä on henkilökohtaista antipatiaa ja valitusta, ei akateemista tekstiä. ettäs tiedätte. mahdollisia vääriä faktoja saa kyllä yrittää korjata. kuuntelen mielelläni.
tiistai 15. tammikuuta 2008
Voi elämän kevät
AAAAAAAAA! AAAAAAAAA! Eijjeijjeijjeijjei! EI! Ei, perkele, ei kun ei!
Näyttöpäätettä tarkatessani kurkustani purkautuu epätoivoa taajuuksilla, jotka saattavat aiheuttaa paikkojen irtoamisen hampaista. Kauniaisissa helmikanoja muistuttavat museovirastotädit takertuvat toisiinsa kauhuissaan, ja Sipoossa asti havaitaan ilmiö, jota voisi mitata ainoastaan jonkinlaisella Richterin asteikon ja desibelien monimutkaisella logaritmijärjestelmällä. Ikävä kyllä kukaan Sipoossa ei ole kiinnostunut tutkimaan ilmiötä lähemmin, sillä Espoon suunnasta kantautuva jyly on ilmeisen suomenkielistä.
Syynä kolmannen asteen hermonyrjähdykseen ei ole mikään "hauska video" vaan jo tuttuun tammikuiseen tapaan kirjallisuuslista eräälle kurssille, jonka olin ennen listan ilmestymistä vakaasti päättänyt käydä.
Ihan totta olin.
Siis yliopistolla. Siinä mestassa missä kuulemma opiskellaan. Niinku et jos tää olis vaik opiskelija. Joo tiedän, hämmentävää.
Kirjallisuustieteellinen, kyseenalaistamaton mielipiteeni on, että Volter Kilpi on saatanasta. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua lukemaan Volter Kilpeä. Miten voi olla, että kun kurssit, jotka olen jo suorittanut ovat edellyttäneet tylsäkkeiden Bathseba, Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä läpikahluun, ei se muka riitä? Sen luulisi riittävän! Uusi vuosi, sama setä Volter Adalbert vittuilee sieltä listalta, henkilökohtaisesti.
Yritän selittää ongelman koko laajuudessaan, syvyydessään ja ilkeällä kierteellä. Tämä on suurempaa kuin Volter, suurempaa kuin Kirjallisuus ja suurempaa kuin Taide.
Jos nyt saan avautua - ja saanhan minä, siksihän minulla on ilmaisia terapeutteja, eikun blogi, itsesensuuri shmitsesensuuri - niin yksi niistä asioista jotka minua kaikkein eniten tässä maailmassa ärsyttävät on tammikuu, ei ajanjaksona vaan mielentilana. Tammikuu on vuoden pisin maanantai. Työpaikan kuntosalille ilmestyy rautaa pumppaavien setien joukkoon kuntopyöräileviä mimmejä vastenkin urheilua varten valmistetuissa Supertopeissa, sillä vanhoihin teepaitoihin ei tod kehtaa hikoilla, herrajjöö. Siskonikin oli poikaystävineen käynyt ulkoiluvaatekaupassa; tulivat tänne lainaamaan koiraa lisäulkoiluvälineeksi. Sitten on niitä, jotka ovat ryhtyneet makrobioottisiksi ohra-alkiopyhimyksiksi eivätkä syö mitään, millä on varjo. Jokohan ne pian voisivat muuttaa sinne Tom Cruisen lahkoranchille joukkoitsemurhaa puuhaamaan? Nostetaan malja tipattomalle tammikuulle!
(Koska tämä merkintä on jo venähtänyt luvattoman sekavaksi ja pitkäksi, ja se, että olet lukenut tähän asti kertoo mahdollisesti siitä, että sinulla on liikaa vapaa-aikaa, jonka voisi hei käyttää johonkin yleishyödylliseen, kuten lenkkeilyyn tai uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen, niin kerronpa tässä vielä bonustarinan, joka liittyy omaan immuniteettiini tietyntyyppisiä kriisejä kohtaan. Taannoin (tosin jo hieman taannemmin, sillä työpaikkamme kaloriekspertti lähti jo suorittamaan asepalvelustaan) minulle ilmoitettiin henkilökohtaisesta vastustuksestani huolimatta, että kesäksi pitää päästä biksukuntoon, joka oli kyseisen henkilön tulkinnan mukaan kaksitoista kiloa kevyempi kuin senhetkinen ja myöskin nykyinen elopainoni. Tuhahdin. Katsoin vasta-argumentoinnin nimissä aiheelliseksi laskea, mikä olisi sen paljonpuhutun painoindeksin normaalialueen tarkan keskikohdan mukainen luku, jossa olisin yhtä kaukana yli- kuin alipainosta. Tuo paino oli pituiselleni henkilölle 66,6 kilogrammaa. Aloin välittömästi uskoa numerologiaan ja päättelin, ettei Elviksen haamu halua minun olevan norja kuin nuori koivu, tai sinne päinkään. Tähän perustuu logiikkani, ja myöskin rikosoikeudellinen syyntakeettomuuteni siinä tapauksessa että lyön nenän vinoon seuraavalta kveruloivalta tolva-ampuralta joka kysyy aionko todella syödä sen kaiken.)
Ihan hiukan vielä kärsivällisyyttä, pyydän. Paastot, tuulitakit (välittömien verisukulaisteni tapauksessa eivät sentään parisuhde-mätshäävät, jos hopeareunuksiin mennään) ja kirpeänrapeat almanakat, joihin ei ilkeä aikatauluttaa kalsarikännejä, sensijaan pyykkipäivän ja lupaukset syventyä Tolstoin tuotantoon, liittyvät olennaisesti Sipoon maaperän värähtelyyn ja hyviin aikomuksiini. Ahdistun suunnattomasti, kun ihmiset hiukan innoissaan kertovat päättäneensä tehdä jotain väkiälytöntä, sanovat, etteivät oikeastaan tiedä miksi tekevät sen, ettei se ole niin kovin tärkeää, ja sitten kuitenkin hiukan pettyvät itseensä, kun elämä ei tulekaan kerralla ehjäksi. Lisäksi en koe vuoden alkavan keskellä talvea vaan syyskuun alusta, mutta se on jo toinen tarina. Kuitenkin kärsin tammikuu-syndrooman eräästä oireesta, opiskeluoptimismista.
Valitsen kursseja riemukkaasti vikisten ja huudahdellen, kirjoitan listoja luettavista teoksista, yleensä useita listoja eri järjestämisperustein. Siirtelen papereita edestakaisin ja teen muutenkin kaikkea pientä ja vakavaa, mikä näyttää hyvältä yliopisto-opiskelumontaasissa. Montaasin taustalla soi reipas poprock. Luonnollisesti suunnittelen käyväni kaikki kurssit loppuun ja ihan helposti tenttiväni niiden lisäksi kaikenlaista sitten myöhemmin, aikaahan riittää, kevät on loiva, valoisa, avara ja hedelmällinen. Koskaan vielä en ole selvinnyt ilman rästitenttejä ja sumplimista, ja aina tulee se luento, jolle en vain jaksa herätä, ja luennoitsija, jonka katsetta alan vältellä käytävillä.
Syynä alkuponnistuksiin on pitkälti se, että uusia kursseja alkaa vain muutamassa kohtaa vuotta, ja vain silloin voi yrittää takertua rutiinin syrjään. Nytkään en kuvittele ryhtyväni tunnolliseksi tai edes nostavani tukia näiden muutaman kurssin takia tai varsinkaan tulevani kirjallisuudenopiskelun kautta paremmaksi ihmiseksi. Ei siis epärealistisia odotuksia, ei ylibuukkauskatharsista, jonka toisella puolella siintää akateemisesti uskottava tyttö jolla on makee uus tukka lueskelemassa Kaivopuistonrannassa huvikseen Ira Leviniä kesän ensimmäisiä mansikoita kesätenttipaineista vapaana maistellen.
Olen huomannut, että kun suivaantuu tästä uudeksi ihmiseksi kasvamisen kulttuurista näinkin paljon, on helppo ylikompensoida. Kaikki kunnollisuus kun on tähän aikaan vuodesta suunnilleen yhtä omaperäistä kuin pianotunnit ala-asteikäisenä tai vaihto-oppilasvuosi Ameriikassa: ihan helvetin omaperäistä siis. Tavallista elämää kasassa pitävät toiminnot kuten alkeellinen yhteydenpito muihin ihmisiin tai satunnaisen kasviksen syöminen alkavat muistuttaa kiusallisesti selkärangan ojentamisliikettä. Yksi heikko lenkki lukulistassa ja näen jo itseni jättämässä Sfinksi ja Narkissos - symbolismi ja dekadenssi -kurssin kesken, huolimatta siitä, kuinka iloinen olin valittuani vain kiinnostavan kuuloisia kursseja, en yhtään pakollista mutta tympäisevää. Olenko kaivanut itselleni epärealistisen ja -käytännöllisen psykologisen ansakuopan nimeltä ryhditön tammikuu?
Yritän ja lannistun, turha sitä kai on glorifioida majoneesilla ja bravadolla. Fucking Volter Kilpi. Ja Chuck Norris tietty kans.
Sama Aino Kuin Viime Vuonna, Mutta Ai Että Teki Hyvää Päästä Vinettämään
("Kirjoittaja uskoo, että kivat jutut on kivampia ku tyhmät ja hyvien tyyppien kaa kandee hengaa, ei paskojen.")
Off topic post scriptum:
Hei kaverit, telkkari kiusaa. Viereisessä huoneessa tais just tulla häiritsevin uutisten loppukevennys ikinä, mutta kuulin siitä vaan sen kohdan jossa joku niistä tädeistä (mahdollisesti Pirjo Nuotio) uhkasi antaa Urpo Martikaiselle piiskaa. Jos kuulin sen ihan väärin ni unohtakaa koko juttu.
Näyttöpäätettä tarkatessani kurkustani purkautuu epätoivoa taajuuksilla, jotka saattavat aiheuttaa paikkojen irtoamisen hampaista. Kauniaisissa helmikanoja muistuttavat museovirastotädit takertuvat toisiinsa kauhuissaan, ja Sipoossa asti havaitaan ilmiö, jota voisi mitata ainoastaan jonkinlaisella Richterin asteikon ja desibelien monimutkaisella logaritmijärjestelmällä. Ikävä kyllä kukaan Sipoossa ei ole kiinnostunut tutkimaan ilmiötä lähemmin, sillä Espoon suunnasta kantautuva jyly on ilmeisen suomenkielistä.
Syynä kolmannen asteen hermonyrjähdykseen ei ole mikään "hauska video" vaan jo tuttuun tammikuiseen tapaan kirjallisuuslista eräälle kurssille, jonka olin ennen listan ilmestymistä vakaasti päättänyt käydä.
Ihan totta olin.
Siis yliopistolla. Siinä mestassa missä kuulemma opiskellaan. Niinku et jos tää olis vaik opiskelija. Joo tiedän, hämmentävää.
Kirjallisuustieteellinen, kyseenalaistamaton mielipiteeni on, että Volter Kilpi on saatanasta. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua lukemaan Volter Kilpeä. Miten voi olla, että kun kurssit, jotka olen jo suorittanut ovat edellyttäneet tylsäkkeiden Bathseba, Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä läpikahluun, ei se muka riitä? Sen luulisi riittävän! Uusi vuosi, sama setä Volter Adalbert vittuilee sieltä listalta, henkilökohtaisesti.
Yritän selittää ongelman koko laajuudessaan, syvyydessään ja ilkeällä kierteellä. Tämä on suurempaa kuin Volter, suurempaa kuin Kirjallisuus ja suurempaa kuin Taide.
Jos nyt saan avautua - ja saanhan minä, siksihän minulla on ilmaisia terapeutteja, eikun blogi, itsesensuuri shmitsesensuuri - niin yksi niistä asioista jotka minua kaikkein eniten tässä maailmassa ärsyttävät on tammikuu, ei ajanjaksona vaan mielentilana. Tammikuu on vuoden pisin maanantai. Työpaikan kuntosalille ilmestyy rautaa pumppaavien setien joukkoon kuntopyöräileviä mimmejä vastenkin urheilua varten valmistetuissa Supertopeissa, sillä vanhoihin teepaitoihin ei tod kehtaa hikoilla, herrajjöö. Siskonikin oli poikaystävineen käynyt ulkoiluvaatekaupassa; tulivat tänne lainaamaan koiraa lisäulkoiluvälineeksi. Sitten on niitä, jotka ovat ryhtyneet makrobioottisiksi ohra-alkiopyhimyksiksi eivätkä syö mitään, millä on varjo. Jokohan ne pian voisivat muuttaa sinne Tom Cruisen lahkoranchille joukkoitsemurhaa puuhaamaan? Nostetaan malja tipattomalle tammikuulle!
(Koska tämä merkintä on jo venähtänyt luvattoman sekavaksi ja pitkäksi, ja se, että olet lukenut tähän asti kertoo mahdollisesti siitä, että sinulla on liikaa vapaa-aikaa, jonka voisi hei käyttää johonkin yleishyödylliseen, kuten lenkkeilyyn tai uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen, niin kerronpa tässä vielä bonustarinan, joka liittyy omaan immuniteettiini tietyntyyppisiä kriisejä kohtaan. Taannoin (tosin jo hieman taannemmin, sillä työpaikkamme kaloriekspertti lähti jo suorittamaan asepalvelustaan) minulle ilmoitettiin henkilökohtaisesta vastustuksestani huolimatta, että kesäksi pitää päästä biksukuntoon, joka oli kyseisen henkilön tulkinnan mukaan kaksitoista kiloa kevyempi kuin senhetkinen ja myöskin nykyinen elopainoni. Tuhahdin. Katsoin vasta-argumentoinnin nimissä aiheelliseksi laskea, mikä olisi sen paljonpuhutun painoindeksin normaalialueen tarkan keskikohdan mukainen luku, jossa olisin yhtä kaukana yli- kuin alipainosta. Tuo paino oli pituiselleni henkilölle 66,6 kilogrammaa. Aloin välittömästi uskoa numerologiaan ja päättelin, ettei Elviksen haamu halua minun olevan norja kuin nuori koivu, tai sinne päinkään. Tähän perustuu logiikkani, ja myöskin rikosoikeudellinen syyntakeettomuuteni siinä tapauksessa että lyön nenän vinoon seuraavalta kveruloivalta tolva-ampuralta joka kysyy aionko todella syödä sen kaiken.)
Ihan hiukan vielä kärsivällisyyttä, pyydän. Paastot, tuulitakit (välittömien verisukulaisteni tapauksessa eivät sentään parisuhde-mätshäävät, jos hopeareunuksiin mennään) ja kirpeänrapeat almanakat, joihin ei ilkeä aikatauluttaa kalsarikännejä, sensijaan pyykkipäivän ja lupaukset syventyä Tolstoin tuotantoon, liittyvät olennaisesti Sipoon maaperän värähtelyyn ja hyviin aikomuksiini. Ahdistun suunnattomasti, kun ihmiset hiukan innoissaan kertovat päättäneensä tehdä jotain väkiälytöntä, sanovat, etteivät oikeastaan tiedä miksi tekevät sen, ettei se ole niin kovin tärkeää, ja sitten kuitenkin hiukan pettyvät itseensä, kun elämä ei tulekaan kerralla ehjäksi. Lisäksi en koe vuoden alkavan keskellä talvea vaan syyskuun alusta, mutta se on jo toinen tarina. Kuitenkin kärsin tammikuu-syndrooman eräästä oireesta, opiskeluoptimismista.
Valitsen kursseja riemukkaasti vikisten ja huudahdellen, kirjoitan listoja luettavista teoksista, yleensä useita listoja eri järjestämisperustein. Siirtelen papereita edestakaisin ja teen muutenkin kaikkea pientä ja vakavaa, mikä näyttää hyvältä yliopisto-opiskelumontaasissa. Montaasin taustalla soi reipas poprock. Luonnollisesti suunnittelen käyväni kaikki kurssit loppuun ja ihan helposti tenttiväni niiden lisäksi kaikenlaista sitten myöhemmin, aikaahan riittää, kevät on loiva, valoisa, avara ja hedelmällinen. Koskaan vielä en ole selvinnyt ilman rästitenttejä ja sumplimista, ja aina tulee se luento, jolle en vain jaksa herätä, ja luennoitsija, jonka katsetta alan vältellä käytävillä.
Syynä alkuponnistuksiin on pitkälti se, että uusia kursseja alkaa vain muutamassa kohtaa vuotta, ja vain silloin voi yrittää takertua rutiinin syrjään. Nytkään en kuvittele ryhtyväni tunnolliseksi tai edes nostavani tukia näiden muutaman kurssin takia tai varsinkaan tulevani kirjallisuudenopiskelun kautta paremmaksi ihmiseksi. Ei siis epärealistisia odotuksia, ei ylibuukkauskatharsista, jonka toisella puolella siintää akateemisesti uskottava tyttö jolla on makee uus tukka lueskelemassa Kaivopuistonrannassa huvikseen Ira Leviniä kesän ensimmäisiä mansikoita kesätenttipaineista vapaana maistellen.
Olen huomannut, että kun suivaantuu tästä uudeksi ihmiseksi kasvamisen kulttuurista näinkin paljon, on helppo ylikompensoida. Kaikki kunnollisuus kun on tähän aikaan vuodesta suunnilleen yhtä omaperäistä kuin pianotunnit ala-asteikäisenä tai vaihto-oppilasvuosi Ameriikassa: ihan helvetin omaperäistä siis. Tavallista elämää kasassa pitävät toiminnot kuten alkeellinen yhteydenpito muihin ihmisiin tai satunnaisen kasviksen syöminen alkavat muistuttaa kiusallisesti selkärangan ojentamisliikettä. Yksi heikko lenkki lukulistassa ja näen jo itseni jättämässä Sfinksi ja Narkissos - symbolismi ja dekadenssi -kurssin kesken, huolimatta siitä, kuinka iloinen olin valittuani vain kiinnostavan kuuloisia kursseja, en yhtään pakollista mutta tympäisevää. Olenko kaivanut itselleni epärealistisen ja -käytännöllisen psykologisen ansakuopan nimeltä ryhditön tammikuu?
Yritän ja lannistun, turha sitä kai on glorifioida majoneesilla ja bravadolla. Fucking Volter Kilpi. Ja Chuck Norris tietty kans.
Sama Aino Kuin Viime Vuonna, Mutta Ai Että Teki Hyvää Päästä Vinettämään
("Kirjoittaja uskoo, että kivat jutut on kivampia ku tyhmät ja hyvien tyyppien kaa kandee hengaa, ei paskojen.")
Off topic post scriptum:
Hei kaverit, telkkari kiusaa. Viereisessä huoneessa tais just tulla häiritsevin uutisten loppukevennys ikinä, mutta kuulin siitä vaan sen kohdan jossa joku niistä tädeistä (mahdollisesti Pirjo Nuotio) uhkasi antaa Urpo Martikaiselle piiskaa. Jos kuulin sen ihan väärin ni unohtakaa koko juttu.
lauantai 29. syyskuuta 2007
Tieto lisää tuskaa
Firenze näkee auringon ensimmäistä kertaa kolmeen päivään, netti toimii ja telkkari toimii. Ja mitä? Maailma on mennyt sekaisin tässä välillä.
Burmalaiset munkit antavat periksi, mutta Hesari on ryhtynyt käyttämään yhdistelmää Myanmarin eli Burman. BBC puhuu pelkästä Burmasta, italialaiset Myanmarista. Pukeuduin punaiseen paitaan vaikken poistunut kotoa. Näytin punahilkalta.
Venäjä marsii ulos Etyjin kokouksesta. Ei sillä, että kukaan varmaan oikeasti yllättyi. Onneksi italilaiset tietävät, mikä tässä maailmassa ihmisiä kiinnostaa ja uutisoivat Naomi Campbellin esiintymisestä Ballando Con Le Stelle-ohjelmassa. Myös Totti (muistatteko? jalkapalloilija, sylki Poulsenin päälle 2004... mitä mä oikein yritän...) näkyy huutavan kostoa ManUlle. Uuh, striking.
Ja Espoo seisoo yhä pienen ihmisen puolella. Tällä kertaa vastaan pahoja sielua vahingoittavia pakanauskontoja ja Helinä Rautavaaraa vastaan. Jos joku väkiälytön lässyttäjä koskaan lähestyy minua noin niin kuin kouluviranomaisen olemuksessa ja yrittää tunkea eteen jotain allekirjoitettavaa, ettei vain minun kullanmussujeni herkkää henkistä maailmaa täräytettäisi, niin tungen sen arvaatte kyllä minne. Ja pistän verikoirat perään. Museo-sähköpostilistalla asiasta tiedotettiin jo aiemmin, joten mulla on ollut aikaa vaahdota. Pysyin vielä mukana Lauslahden argumentoinnissa. Joten kuten. Tietysti voisi olla helpompaa vain pitää vanhempainilta, jossa kerrottaisiin koko kulltuuripolusta ja sen tarkoituksesta. Mistä sitä tietää, vaikka Sibelius aiheuttaisi jollekin traumoja. Tai improvisaatio teatteri. Minulle ainakin aiheuttaa. Mutta tämä Metsämaan täti. Voi pyhä Sylvi! Olkaa kuule espoolaiset huolettomia, poikas' valveil'on.
Ylimääräisiä miinuspisteitä, jos tunnistaa lainauksen. Paitsi Sandralle. Ei noista kuorolaisista koskaan tiedä.
Koska tieto selvästi tekee minulle pahaa ja aiheuttaa vain turhaa verenpaineennousua ja ryppyjä, lähden nyt kaupungille ostamaan jotain kivaa ja syömään jäätelöä.
Siitäs saatte typerät uutistoimistot! Hah.
Burmalaiset munkit antavat periksi, mutta Hesari on ryhtynyt käyttämään yhdistelmää Myanmarin eli Burman. BBC puhuu pelkästä Burmasta, italialaiset Myanmarista. Pukeuduin punaiseen paitaan vaikken poistunut kotoa. Näytin punahilkalta.
Venäjä marsii ulos Etyjin kokouksesta. Ei sillä, että kukaan varmaan oikeasti yllättyi. Onneksi italilaiset tietävät, mikä tässä maailmassa ihmisiä kiinnostaa ja uutisoivat Naomi Campbellin esiintymisestä Ballando Con Le Stelle-ohjelmassa. Myös Totti (muistatteko? jalkapalloilija, sylki Poulsenin päälle 2004... mitä mä oikein yritän...) näkyy huutavan kostoa ManUlle. Uuh, striking.
Ja Espoo seisoo yhä pienen ihmisen puolella. Tällä kertaa vastaan pahoja sielua vahingoittavia pakanauskontoja ja Helinä Rautavaaraa vastaan. Jos joku väkiälytön lässyttäjä koskaan lähestyy minua noin niin kuin kouluviranomaisen olemuksessa ja yrittää tunkea eteen jotain allekirjoitettavaa, ettei vain minun kullanmussujeni herkkää henkistä maailmaa täräytettäisi, niin tungen sen arvaatte kyllä minne. Ja pistän verikoirat perään. Museo-sähköpostilistalla asiasta tiedotettiin jo aiemmin, joten mulla on ollut aikaa vaahdota. Pysyin vielä mukana Lauslahden argumentoinnissa. Joten kuten. Tietysti voisi olla helpompaa vain pitää vanhempainilta, jossa kerrottaisiin koko kulltuuripolusta ja sen tarkoituksesta. Mistä sitä tietää, vaikka Sibelius aiheuttaisi jollekin traumoja. Tai improvisaatio teatteri. Minulle ainakin aiheuttaa. Mutta tämä Metsämaan täti. Voi pyhä Sylvi! Olkaa kuule espoolaiset huolettomia, poikas' valveil'on.
Ylimääräisiä miinuspisteitä, jos tunnistaa lainauksen. Paitsi Sandralle. Ei noista kuorolaisista koskaan tiedä.
Koska tieto selvästi tekee minulle pahaa ja aiheuttaa vain turhaa verenpaineennousua ja ryppyjä, lähden nyt kaupungille ostamaan jotain kivaa ja syömään jäätelöä.
Siitäs saatte typerät uutistoimistot! Hah.
torstai 27. syyskuuta 2007
Joskus elämä vaan on "rompicoglioni".
Ulkona raivoaa ukkonen. Televisio pimeni aamupäivällä. Venetsia tulvii. Unohdin ikkunan auki ja nyt tulvii täälläkin. Onneksi ystävällinen turisti lahjoitti aikoinaan Venetsian rautatieasemalla minulle sateenvarjonsa. Joskus vaan kannattaa olla blondi maassa jossa muut eivät ole. Sain siis hankittua ruokaa.
Olen pahalla tuulella, mikä ehkä näkyy otsikostakin. Lähinnä kiroilen.
Kulutan aikaani tutkimalla poissaolevien kämppisten musiikki ja leffavalikoimia. Lähinnä löytyy tuhat erilaista versiota Final fantasysta (siitä on tehty CD:itäkin!). Jos sade ei lopu lankean kohta niihin. Soitan jo loopilla kasarihittiä Like the Way I Do.
Musiikkimakuani on kutsuttu skitsoferiseksi. Mutta hah, en ole ainoa. Kävin läpi Manun polttamia levyjä ja samalta levyltä löytyi niin "Holding Out For a Hero", "I Like the Way You Move" kuin "One More Time". Olen löytänyt musiikillisen kaksoseni. Manu yritti myös varastaa pyykkinarulta Clockwork Orange-paitani, tekee hyvää ruokaa ja keittää kahvia pulloveteen. Onneksi emme yleensä puhu toisillemme. Saattaisimme vaikka pitää toisistamme.
Mut on todellakin opetettu liian hyvälle ja hemmoteltu pilalle. Elämä ilman naisten
lehtiä on kidutusta ja tyhjää. Ihan tosi. Luen lähes ekstaattisessa tilassa mummon lähettämää ET-lehteä. Mutta edes elämäniloinen ET ei saa mielialaani paranemaan. Päivastoin.
BTW Mummon status paikallisissa eläkeläisriennoissa nousi kohisemalla. Ei se sijoitus kovin huono voinut olla aiemminkaan kun molemmat pojat ovat lääkäreitä. Mikään ei saa vanhojen ihmisten verta kohisemaan kuin lääkärit. Mutta meidänpä isä pääsikin vielä kaikista hoteimpaan julkaisuun eli ET-lehteen. Ollaan nyt kovin kuuluisia. Öhöm...
Jos TV toimisi yrittäisin seurata uutisia. Korkein oikeus on nimittäin tuominnut rangaistuksen domikaanimunkkille, joka erehtyi verisesti loukkaamaan poliisia sanomalla " Non rompermi le palle!" (engl. don't break my balls, en osaa suomentaa). Mahdollisesti hän saattoi myös sanoa "Vaffanculo!" (engl. fuck you), josta tehtiin jo kesällä periaatepäätös. Suosituksen mukaan fraasin käyttöä ei voi enää pitää loukkauksena johtuen sen yleisestä käytöstä. Tosi raaka rikos esivaltaa kohtaan siis. Älytöntä. Toivottavasti sarkasmini paistaa tekstistä läpi.
Mutta ei. Kohta ryhdyn tekemään lohturuuaksi IKEAsta hankittuja lihapullia ja perunamuussia. Ostin jopa puolukkahilloa.
Olen pahalla tuulella, mikä ehkä näkyy otsikostakin. Lähinnä kiroilen.
Kulutan aikaani tutkimalla poissaolevien kämppisten musiikki ja leffavalikoimia. Lähinnä löytyy tuhat erilaista versiota Final fantasysta (siitä on tehty CD:itäkin!). Jos sade ei lopu lankean kohta niihin. Soitan jo loopilla kasarihittiä Like the Way I Do.
Musiikkimakuani on kutsuttu skitsoferiseksi. Mutta hah, en ole ainoa. Kävin läpi Manun polttamia levyjä ja samalta levyltä löytyi niin "Holding Out For a Hero", "I Like the Way You Move" kuin "One More Time". Olen löytänyt musiikillisen kaksoseni. Manu yritti myös varastaa pyykkinarulta Clockwork Orange-paitani, tekee hyvää ruokaa ja keittää kahvia pulloveteen. Onneksi emme yleensä puhu toisillemme. Saattaisimme vaikka pitää toisistamme.
Mut on todellakin opetettu liian hyvälle ja hemmoteltu pilalle. Elämä ilman naisten
lehtiä on kidutusta ja tyhjää. Ihan tosi. Luen lähes ekstaattisessa tilassa mummon lähettämää ET-lehteä. Mutta edes elämäniloinen ET ei saa mielialaani paranemaan. Päivastoin.BTW Mummon status paikallisissa eläkeläisriennoissa nousi kohisemalla. Ei se sijoitus kovin huono voinut olla aiemminkaan kun molemmat pojat ovat lääkäreitä. Mikään ei saa vanhojen ihmisten verta kohisemaan kuin lääkärit. Mutta meidänpä isä pääsikin vielä kaikista hoteimpaan julkaisuun eli ET-lehteen. Ollaan nyt kovin kuuluisia. Öhöm...
Jos TV toimisi yrittäisin seurata uutisia. Korkein oikeus on nimittäin tuominnut rangaistuksen domikaanimunkkille, joka erehtyi verisesti loukkaamaan poliisia sanomalla " Non rompermi le palle!" (engl. don't break my balls, en osaa suomentaa). Mahdollisesti hän saattoi myös sanoa "Vaffanculo!" (engl. fuck you), josta tehtiin jo kesällä periaatepäätös. Suosituksen mukaan fraasin käyttöä ei voi enää pitää loukkauksena johtuen sen yleisestä käytöstä. Tosi raaka rikos esivaltaa kohtaan siis. Älytöntä. Toivottavasti sarkasmini paistaa tekstistä läpi.
Mutta ei. Kohta ryhdyn tekemään lohturuuaksi IKEAsta hankittuja lihapullia ja perunamuussia. Ostin jopa puolukkahilloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)