Voi elämän kevät

AAAAAAAAA! AAAAAAAAA! Eijjeijjeijjeijjei! EI! Ei, perkele, ei kun ei!

Näyttöpäätettä tarkatessani kurkustani purkautuu epätoivoa taajuuksilla, jotka saattavat aiheuttaa paikkojen irtoamisen hampaista. Kauniaisissa helmikanoja muistuttavat museovirastotädit takertuvat toisiinsa kauhuissaan, ja Sipoossa asti havaitaan ilmiö, jota voisi mitata ainoastaan jonkinlaisella Richterin asteikon ja desibelien monimutkaisella logaritmijärjestelmällä. Ikävä kyllä kukaan Sipoossa ei ole kiinnostunut tutkimaan ilmiötä lähemmin, sillä Espoon suunnasta kantautuva jyly on ilmeisen suomenkielistä.

Syynä kolmannen asteen hermonyrjähdykseen ei ole mikään "hauska video" vaan jo tuttuun tammikuiseen tapaan kirjallisuuslista eräälle kurssille, jonka olin ennen listan ilmestymistä vakaasti päättänyt käydä.

Ihan totta olin.

Siis yliopistolla. Siinä mestassa missä kuulemma opiskellaan. Niinku et jos tää olis vaik opiskelija. Joo tiedän, hämmentävää.

Kirjallisuustieteellinen, kyseenalaistamaton mielipiteeni on, että Volter Kilpi on saatanasta. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua lukemaan Volter Kilpeä. Miten voi olla, että kun kurssit, jotka olen jo suorittanut ovat edellyttäneet tylsäkkeiden Bathseba, Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä läpikahluun, ei se muka riitä? Sen luulisi riittävän! Uusi vuosi, sama setä Volter Adalbert vittuilee sieltä listalta, henkilökohtaisesti.

Yritän selittää ongelman koko laajuudessaan, syvyydessään ja ilkeällä kierteellä. Tämä on suurempaa kuin Volter, suurempaa kuin Kirjallisuus ja suurempaa kuin Taide.

Jos nyt saan avautua - ja saanhan minä, siksihän minulla on ilmaisia terapeutteja, eikun blogi, itsesensuuri shmitsesensuuri - niin yksi niistä asioista jotka minua kaikkein eniten tässä maailmassa ärsyttävät on tammikuu, ei ajanjaksona vaan mielentilana. Tammikuu on vuoden pisin maanantai. Työpaikan kuntosalille ilmestyy rautaa pumppaavien setien joukkoon kuntopyöräileviä mimmejä vastenkin urheilua varten valmistetuissa Supertopeissa, sillä vanhoihin teepaitoihin ei tod kehtaa hikoilla, herrajjöö. Siskonikin oli poikaystävineen käynyt ulkoiluvaatekaupassa; tulivat tänne lainaamaan koiraa lisäulkoiluvälineeksi. Sitten on niitä, jotka ovat ryhtyneet makrobioottisiksi ohra-alkiopyhimyksiksi eivätkä syö mitään, millä on varjo. Jokohan ne pian voisivat muuttaa sinne Tom Cruisen lahkoranchille joukkoitsemurhaa puuhaamaan? Nostetaan malja tipattomalle tammikuulle!

(Koska tämä merkintä on jo venähtänyt luvattoman sekavaksi ja pitkäksi, ja se, että olet lukenut tähän asti kertoo mahdollisesti siitä, että sinulla on liikaa vapaa-aikaa, jonka voisi hei käyttää johonkin yleishyödylliseen, kuten lenkkeilyyn tai uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen, niin kerronpa tässä vielä bonustarinan, joka liittyy omaan immuniteettiini tietyntyyppisiä kriisejä kohtaan. Taannoin (tosin jo hieman taannemmin, sillä työpaikkamme kaloriekspertti lähti jo suorittamaan asepalvelustaan) minulle ilmoitettiin henkilökohtaisesta vastustuksestani huolimatta, että kesäksi pitää päästä biksukuntoon, joka oli kyseisen henkilön tulkinnan mukaan kaksitoista kiloa kevyempi kuin senhetkinen ja myöskin nykyinen elopainoni. Tuhahdin. Katsoin vasta-argumentoinnin nimissä aiheelliseksi laskea, mikä olisi sen paljonpuhutun painoindeksin normaalialueen tarkan keskikohdan mukainen luku, jossa olisin yhtä kaukana yli- kuin alipainosta. Tuo paino oli pituiselleni henkilölle 66,6 kilogrammaa. Aloin välittömästi uskoa numerologiaan ja päättelin, ettei Elviksen haamu halua minun olevan norja kuin nuori koivu, tai sinne päinkään. Tähän perustuu logiikkani, ja myöskin rikosoikeudellinen syyntakeettomuuteni siinä tapauksessa että lyön nenän vinoon seuraavalta kveruloivalta tolva-ampuralta joka kysyy aionko todella syödä sen kaiken.)

Ihan hiukan vielä kärsivällisyyttä, pyydän. Paastot, tuulitakit (välittömien verisukulaisteni tapauksessa eivät sentään parisuhde-mätshäävät, jos hopeareunuksiin mennään) ja kirpeänrapeat almanakat, joihin ei ilkeä aikatauluttaa kalsarikännejä, sensijaan pyykkipäivän ja lupaukset syventyä Tolstoin tuotantoon, liittyvät olennaisesti Sipoon maaperän värähtelyyn ja hyviin aikomuksiini. Ahdistun suunnattomasti, kun ihmiset hiukan innoissaan kertovat päättäneensä tehdä jotain väkiälytöntä, sanovat, etteivät oikeastaan tiedä miksi tekevät sen, ettei se ole niin kovin tärkeää, ja sitten kuitenkin hiukan pettyvät itseensä, kun elämä ei tulekaan kerralla ehjäksi. Lisäksi en koe vuoden alkavan keskellä talvea vaan syyskuun alusta, mutta se on jo toinen tarina. Kuitenkin kärsin tammikuu-syndrooman eräästä oireesta, opiskeluoptimismista.

Valitsen kursseja riemukkaasti vikisten ja huudahdellen, kirjoitan listoja luettavista teoksista, yleensä useita listoja eri järjestämisperustein. Siirtelen papereita edestakaisin ja teen muutenkin kaikkea pientä ja vakavaa, mikä näyttää hyvältä yliopisto-opiskelumontaasissa. Montaasin taustalla soi reipas poprock. Luonnollisesti suunnittelen käyväni kaikki kurssit loppuun ja ihan helposti tenttiväni niiden lisäksi kaikenlaista sitten myöhemmin, aikaahan riittää, kevät on loiva, valoisa, avara ja hedelmällinen. Koskaan vielä en ole selvinnyt ilman rästitenttejä ja sumplimista, ja aina tulee se luento, jolle en vain jaksa herätä, ja luennoitsija, jonka katsetta alan vältellä käytävillä.

Syynä alkuponnistuksiin on pitkälti se, että uusia kursseja alkaa vain muutamassa kohtaa vuotta, ja vain silloin voi yrittää takertua rutiinin syrjään. Nytkään en kuvittele ryhtyväni tunnolliseksi tai edes nostavani tukia näiden muutaman kurssin takia tai varsinkaan tulevani kirjallisuudenopiskelun kautta paremmaksi ihmiseksi. Ei siis epärealistisia odotuksia, ei ylibuukkauskatharsista, jonka toisella puolella siintää akateemisesti uskottava tyttö jolla on makee uus tukka lueskelemassa Kaivopuistonrannassa huvikseen Ira Leviniä kesän ensimmäisiä mansikoita kesätenttipaineista vapaana maistellen.

Olen huomannut, että kun suivaantuu tästä uudeksi ihmiseksi kasvamisen kulttuurista näinkin paljon, on helppo ylikompensoida. Kaikki kunnollisuus kun on tähän aikaan vuodesta suunnilleen yhtä omaperäistä kuin pianotunnit ala-asteikäisenä tai vaihto-oppilasvuosi Ameriikassa: ihan helvetin omaperäistä siis. Tavallista elämää kasassa pitävät toiminnot kuten alkeellinen yhteydenpito muihin ihmisiin tai satunnaisen kasviksen syöminen alkavat muistuttaa kiusallisesti selkärangan ojentamisliikettä. Yksi heikko lenkki lukulistassa ja näen jo itseni jättämässä Sfinksi ja Narkissos - symbolismi ja dekadenssi -kurssin kesken, huolimatta siitä, kuinka iloinen olin valittuani vain kiinnostavan kuuloisia kursseja, en yhtään pakollista mutta tympäisevää. Olenko kaivanut itselleni epärealistisen ja -käytännöllisen psykologisen ansakuopan nimeltä ryhditön tammikuu?

Yritän ja lannistun, turha sitä kai on glorifioida majoneesilla ja bravadolla. Fucking Volter Kilpi. Ja Chuck Norris tietty kans.

Sama Aino Kuin Viime Vuonna, Mutta Ai Että Teki Hyvää Päästä Vinettämään
("Kirjoittaja uskoo, että kivat jutut on kivampia ku tyhmät ja hyvien tyyppien kaa kandee hengaa, ei paskojen.")


Off topic post scriptum:
Hei kaverit, telkkari kiusaa. Viereisessä huoneessa tais just tulla häiritsevin uutisten loppukevennys ikinä, mutta kuulin siitä vaan sen kohdan jossa joku niistä tädeistä (mahdollisesti Pirjo Nuotio) uhkasi antaa Urpo Martikaiselle piiskaa. Jos kuulin sen ihan väärin ni unohtakaa koko juttu.