Tuntuu, kuin olisin sanonut tämän joskus aiemminkin, mutta mun luuri on jälleen ihan kiasmana. Tekstiviesti on rikki, mutta niitä kannattaa silti lähetellä, arvoitukset on kivoja. Esimerksiksi näistä sain sisällön oikein hyvin selville aivoja avuksi käyttäen:
...ettavissa
...ingin
Stockmannin
kangasosasto
...ks
...jossa
...illä mm.
mun
opinnäytetyö.
...a pääsy.
...w.rockfas
hion.fi
...omenna
...nen
autotallia?
Mentäiskö g-
...e...
...tamaan
...nalle
litografiaintou
tunut kirje?
Olen ehkä keksinyt uuden tavan tuottaa digitaalista runoutta. Tai siis vappu on keksinyt sen puolestani. Oli mukavaa, sopivasti vauhdikasta ja sopivasti rauhaisaa. Turku + oma fillari =totta.
Sitä vain tosiaan, että olen vähän eristyksessä nyt, kun en jaksa tälle tekniikka-asialle mitään. On paljon hauskempaakin tekemistä, tänään heräsin siihen, että tytöt olivat päästäneet itsensä autotalliin vedostamaan. Omat avaimet kollektiivilaisille = enemmän aamu-unia Ainolle.
Ps. Kattokaa nyt, en mä aina kaikkea hukkaa, välillä mä rikon!
torstai 7. toukokuuta 2009
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Apua! Kevät! Elämä!
On seuraava päivä.
Istun kantabaarin tiskillä juomassa tasoittavaa lonkeroa tai kolmatta, ja pohdin sitä, että huomenna pitäisi olla töissä, ja selviytyäkin kai täytynee, joskus. Onneksi nyt on sarjalippujen vanhenemissesonki, ja kaverit soittelee leffaan jatkuvasti, siellä voi koomata samalla kun Clint murisee.
Olen uponnut jokakeväiseen tairekuplaani, sivuuttanut pikaisesti perinteisen juustodippikoomani, palauttanut sitten ennakkotehtäväni ja vironnut hetkellisesti, ahdistunut uudestaan, tehnyt uusia töitä paljon, nopeasti, pari aika hyvääkin, opetellut sen sanomista ääneen, että ite tykkään, ollut hetkellisesti varma. Olen vieraillut kivipainotyöhuoneella ja halunnut halunnut halunnut, halunnut elämän, jossa rasvaliiduilla, malesialaisilla pyyhekumeilla ja litokivillä on sijansa, myynyt töitäni ja saanut maksun kirjekuoressa pieninä seteleinä, mikä vahvistaa eräitä mafiosoteorioita, keksinyt seuraavia töitä niin paljon, etten ikinä ehdi toteuttaa.
Olen myös piirtänyt rotan 170 ihmiseen yhden illan aikana, ja pohtinut, täyttääkö tämä autotallityttöjen yhteisen uudenvuodenlupauksen, joka vannoi, ettei exlibristen piilottelu kirjojen väliin jää vuoden oudoimmaksi teoksi.
Olen ollut onnellinen, hymyillyt auringolle, juonut kaljaa, leiponut keväisesti ja itkien kiroillut sitä, etten ilmeisesti saakaan kaikkea haluamaani helposti. Jos joku teistä tietää neljälle ihan parhaalle tytölle sopivasta vuokra-asunnosta Helsingin kantakaupungissa tai hyviä vinkkejä akatemian hakutöiden valintaan, soittakaa vuorokaudenajasta riippumatta. Luultavasti en vastaa, sillä olen kaikkina vuorokauden aikoina auotallissa syövyttelemässä.
Olen rakastanut taidegrafiikkaa enemmän kuin itseäni, pehmeäpohjaa siskonani, akvatintaa rakastajanani, mezzotintaa, litografiaa idoleinani, kuvien nimet ovat tulleet vaivatta luokseni, ja hetkittäin, ihan joskus, olen ollut niin varma, että se on sattunut.
Ps. kattokaa.
Istun kantabaarin tiskillä juomassa tasoittavaa lonkeroa tai kolmatta, ja pohdin sitä, että huomenna pitäisi olla töissä, ja selviytyäkin kai täytynee, joskus. Onneksi nyt on sarjalippujen vanhenemissesonki, ja kaverit soittelee leffaan jatkuvasti, siellä voi koomata samalla kun Clint murisee.
Olen uponnut jokakeväiseen tairekuplaani, sivuuttanut pikaisesti perinteisen juustodippikoomani, palauttanut sitten ennakkotehtäväni ja vironnut hetkellisesti, ahdistunut uudestaan, tehnyt uusia töitä paljon, nopeasti, pari aika hyvääkin, opetellut sen sanomista ääneen, että ite tykkään, ollut hetkellisesti varma. Olen vieraillut kivipainotyöhuoneella ja halunnut halunnut halunnut, halunnut elämän, jossa rasvaliiduilla, malesialaisilla pyyhekumeilla ja litokivillä on sijansa, myynyt töitäni ja saanut maksun kirjekuoressa pieninä seteleinä, mikä vahvistaa eräitä mafiosoteorioita, keksinyt seuraavia töitä niin paljon, etten ikinä ehdi toteuttaa.
Olen myös piirtänyt rotan 170 ihmiseen yhden illan aikana, ja pohtinut, täyttääkö tämä autotallityttöjen yhteisen uudenvuodenlupauksen, joka vannoi, ettei exlibristen piilottelu kirjojen väliin jää vuoden oudoimmaksi teoksi.
Olen ollut onnellinen, hymyillyt auringolle, juonut kaljaa, leiponut keväisesti ja itkien kiroillut sitä, etten ilmeisesti saakaan kaikkea haluamaani helposti. Jos joku teistä tietää neljälle ihan parhaalle tytölle sopivasta vuokra-asunnosta Helsingin kantakaupungissa tai hyviä vinkkejä akatemian hakutöiden valintaan, soittakaa vuorokaudenajasta riippumatta. Luultavasti en vastaa, sillä olen kaikkina vuorokauden aikoina auotallissa syövyttelemässä.
Olen rakastanut taidegrafiikkaa enemmän kuin itseäni, pehmeäpohjaa siskonani, akvatintaa rakastajanani, mezzotintaa, litografiaa idoleinani, kuvien nimet ovat tulleet vaivatta luokseni, ja hetkittäin, ihan joskus, olen ollut niin varma, että se on sattunut.
Ps. kattokaa.
perjantai 30. tammikuuta 2009
Kalifornia ja muita mietteitä tulevaisuudesta
Jatketaan Ultra Bra -teemalla. Olen päättänyt lähteä vuoden päästä San Franciscoon. Elämä tuntuu heti valoisammalta kun on seuraava ulkomaanmatka tiedossa!
Odottelen kevättä jo melkoisesti, erityisesti sitä auringonvaloa. Pelkään, etten kuitenkaan ehdi nauttia siitä riittävästi, koska koulu ja muutkin asiat teettävät tekemistä melkoisesti. Mm. vapaaehtoistyö.
Pohdin yhä puolentoista vuoden jälkeen, miten viitata seurustelukumppaniin, joka on yli 30v.; poikaystävä kuulostaa oudolta, miesystävä kuulosta vielä oudommalta ja näköjään pelkkä "mies" aiheuttaa ihmisissä vääriä luuloja (viimeksi tällä viikolla todistin, että ei, en ole naimisissa, en edes kihloissa, saati sitten, että asuisin miehen kanssa).
Valmistumisen jälkeisessä huumassa tuntuu melkein siltä kuin tietäisin mihin olen menossa, mähän sain jotain aikaiseksi, ihan oikeasti! Helsingin Sanomatkin tiesi; piti todistaa niille, että olen yhä opiskelija.
Jätin viimein eilen hakupaperit maisteriohjelmaan, johon olen himoinnut kohta vuoden. Tosin pelkään, että Posti hukkaa ne johonkin; siksi olisin vienyt ne itse paikan päälle Snellmaninkadulle, mutta kun saavuin osoitteeseen, ikkunassa (!) luki "all applications by regular mail". Marssin nöyränä pääpostiin, jossa postipoika vain pudotti kirjeeni jonnekin työpöytänsä alle piiloon kun maksoin postimaksun. Selvästi salaliitto!
Odottelen kevättä jo melkoisesti, erityisesti sitä auringonvaloa. Pelkään, etten kuitenkaan ehdi nauttia siitä riittävästi, koska koulu ja muutkin asiat teettävät tekemistä melkoisesti. Mm. vapaaehtoistyö.
Pohdin yhä puolentoista vuoden jälkeen, miten viitata seurustelukumppaniin, joka on yli 30v.; poikaystävä kuulostaa oudolta, miesystävä kuulosta vielä oudommalta ja näköjään pelkkä "mies" aiheuttaa ihmisissä vääriä luuloja (viimeksi tällä viikolla todistin, että ei, en ole naimisissa, en edes kihloissa, saati sitten, että asuisin miehen kanssa).
Valmistumisen jälkeisessä huumassa tuntuu melkein siltä kuin tietäisin mihin olen menossa, mähän sain jotain aikaiseksi, ihan oikeasti! Helsingin Sanomatkin tiesi; piti todistaa niille, että olen yhä opiskelija.
Jätin viimein eilen hakupaperit maisteriohjelmaan, johon olen himoinnut kohta vuoden. Tosin pelkään, että Posti hukkaa ne johonkin; siksi olisin vienyt ne itse paikan päälle Snellmaninkadulle, mutta kun saavuin osoitteeseen, ikkunassa (!) luki "all applications by regular mail". Marssin nöyränä pääpostiin, jossa postipoika vain pudotti kirjeeni jonnekin työpöytänsä alle piiloon kun maksoin postimaksun. Selvästi salaliitto!
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Jäätelöauto
Ilmoittauduttuani seitsämän vuoden kiukuttelun jälkeen tanssitunnille olen kuunnellut tauotta päästäni vakituisen keikkapaikan itselleen ottaneen torvisektion elkeitä. Täytyy mennä tanssitunnille, ja minä jäin seisomaan lumeen, niin niin, mutta miksi takaraivooni on jäänyt tuosta menneestä hitistä nimenomaan torvet?
Oli jo aikakin. Olen nimittäin oireillut jo hetken, hyvin tytösti vieläpä. Tajusin kaipaavani paljaita jalkoja lakatulla lautalattialla, isoja peilejä ja askelmuistiturhautumisia aivan yhtäkkiä. Lopulliseen ahaa-elämykseen vaadittiin tyttö Barcelonan lähijunassa. Kerroin matkakumppaneilleni heti tytön huomattuani, obskuurin kieliperheemme savuverhoon turvaten, "toi näyttää ihan tanssijalta".
Ryhdyin analysoimaan, miksi olin niin varma. Mietin asiaa vielä illallakin, kun hyvän aterian jälkeen istuimme juomassa viimeisen illan drinkkejä sunnuntaityhjässä sinisessä baarissa. Tanssi oli tytön hartioissa ja solisluussa, ryhdissä. Niskassa, joka oli suora ja rento. Ja jaloissa, siinä, että kengät näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut sellainen makea keskeltä taittuva tanssilenkkarin pohja. Ja siinä, että tyttö heitti matkan aikana vartalonmyötäisen paidan päälle ison, roikkuvan kaavun (pitää lihakset lämpiminä venyttelyvaiheessa muttei ole tiellä). Ja ettei se unohtanut käsiään. Onko siinä järkeä? Että lähijunassakin näyttää siltä, kuin tiedostamattaan pitäisi raajojaan hallitusti, symmetrisesti. Ja että vaikka astuu vain pari askelta, niistä näkyy elastisuus, tuhansien hyppyjen ja suloisenkipeiden venytysten lataus?
"Mä haluun!", parkaisin odotetusti.
Olisi se pitänyt tajuta vähemmästäkin, ilman herätyksellistä dramatiikkaa kaukana kotoa. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olin puolen vuoden kuluessa haalinut arkivaatekaappiini useamman jumppapuvun (kutsukaa niitä miksi lystäätte, jumppis on jumppis on jumppis), lukemattomasti juuri sellaisia löysiä venyttelykaapuja ja poikahuppareita, jotka niskassa treenikassin olalle nostaminen luo itsessään tai viimeistään ensimmäisen kiiltävän ikkunalasin ohituksen yhteydessä tehokkaasti jousta nopeaan askellukseen ja kassin painosta piittaamattomiin nopeisiin pyrähdyksiin hiekoitussoran rahistessa sulalla kevätasvaltilla. Olen nykinyt hiuksiani kiinni (mitä olen muka tehnyt, missä olisivat tiellä?) huolimatta siitä, että ovat mainiot lyhyinä, noin muuten.
Tanssaripuutosoireiluni on nyt asiaankuuluvasti diagnosoitu, asian eteen on otettu pieni mutta merkittävä askel (pardon the pun) ja lisäksi olen saanut Ultra Bran soimaan teidän kaikkien muidenkin päässä. Noniinno. Espoo siirtyy etsimään sitä pakanan levyä, jolla se biisi oli, sitä, joka varmasti on pyörinyt joskus kymmenen vuotta sitten tämän talon nurkissa; menee nukkumaan vanhoissa jatsareissa, jotka jalassa tämä on kirjoitettu ja hyväksyy itsestäänselvänä sen, ettei siitä tule koskaan (enää) tanssijaa siinä mielessä kuin se sana ihmistä joskus akuutisti määrittää. Kukaan ei tule julkisissa kulkuvälineissä arvaamaan minusta niin paljoa kuin minä eräästä tytöstä arvasin eikun tiesin. Ei se mitään, tahdon vain takaisin. Lisäksi fiilisetelen yksinäni monia sellaisia sanoja, joiden olemassaolon olin tyysen unohtanut, kuten jatsarit.
Oli jo aikakin. Olen nimittäin oireillut jo hetken, hyvin tytösti vieläpä. Tajusin kaipaavani paljaita jalkoja lakatulla lautalattialla, isoja peilejä ja askelmuistiturhautumisia aivan yhtäkkiä. Lopulliseen ahaa-elämykseen vaadittiin tyttö Barcelonan lähijunassa. Kerroin matkakumppaneilleni heti tytön huomattuani, obskuurin kieliperheemme savuverhoon turvaten, "toi näyttää ihan tanssijalta".
Ryhdyin analysoimaan, miksi olin niin varma. Mietin asiaa vielä illallakin, kun hyvän aterian jälkeen istuimme juomassa viimeisen illan drinkkejä sunnuntaityhjässä sinisessä baarissa. Tanssi oli tytön hartioissa ja solisluussa, ryhdissä. Niskassa, joka oli suora ja rento. Ja jaloissa, siinä, että kengät näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut sellainen makea keskeltä taittuva tanssilenkkarin pohja. Ja siinä, että tyttö heitti matkan aikana vartalonmyötäisen paidan päälle ison, roikkuvan kaavun (pitää lihakset lämpiminä venyttelyvaiheessa muttei ole tiellä). Ja ettei se unohtanut käsiään. Onko siinä järkeä? Että lähijunassakin näyttää siltä, kuin tiedostamattaan pitäisi raajojaan hallitusti, symmetrisesti. Ja että vaikka astuu vain pari askelta, niistä näkyy elastisuus, tuhansien hyppyjen ja suloisenkipeiden venytysten lataus?
"Mä haluun!", parkaisin odotetusti.
Olisi se pitänyt tajuta vähemmästäkin, ilman herätyksellistä dramatiikkaa kaukana kotoa. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olin puolen vuoden kuluessa haalinut arkivaatekaappiini useamman jumppapuvun (kutsukaa niitä miksi lystäätte, jumppis on jumppis on jumppis), lukemattomasti juuri sellaisia löysiä venyttelykaapuja ja poikahuppareita, jotka niskassa treenikassin olalle nostaminen luo itsessään tai viimeistään ensimmäisen kiiltävän ikkunalasin ohituksen yhteydessä tehokkaasti jousta nopeaan askellukseen ja kassin painosta piittaamattomiin nopeisiin pyrähdyksiin hiekoitussoran rahistessa sulalla kevätasvaltilla. Olen nykinyt hiuksiani kiinni (mitä olen muka tehnyt, missä olisivat tiellä?) huolimatta siitä, että ovat mainiot lyhyinä, noin muuten.
Tanssaripuutosoireiluni on nyt asiaankuuluvasti diagnosoitu, asian eteen on otettu pieni mutta merkittävä askel (pardon the pun) ja lisäksi olen saanut Ultra Bran soimaan teidän kaikkien muidenkin päässä. Noniinno. Espoo siirtyy etsimään sitä pakanan levyä, jolla se biisi oli, sitä, joka varmasti on pyörinyt joskus kymmenen vuotta sitten tämän talon nurkissa; menee nukkumaan vanhoissa jatsareissa, jotka jalassa tämä on kirjoitettu ja hyväksyy itsestäänselvänä sen, ettei siitä tule koskaan (enää) tanssijaa siinä mielessä kuin se sana ihmistä joskus akuutisti määrittää. Kukaan ei tule julkisissa kulkuvälineissä arvaamaan minusta niin paljoa kuin minä eräästä tytöstä arvasin eikun tiesin. Ei se mitään, tahdon vain takaisin. Lisäksi fiilisetelen yksinäni monia sellaisia sanoja, joiden olemassaolon olin tyysen unohtanut, kuten jatsarit.
maanantai 26. tammikuuta 2009
On the road - tiellä
Haluaisin ilmoittaa kaikille niille, jotka pitävät tätä jonkinlaisena saavutuksena, että ajoin lauantai-iltana vähemmän ideaaleissa sääolosuhteissa kotoa Kuitinmäkeen, sitten Kuitinmäestä Haagaan, sitten Haagasta Hki-Vantaalle, jossa suoristelin autoa parkkiruutuun luvattoman kauan, enkä ihan kitkatta osannut sittenkään ajaa siitä ulos, sitten taas Haagaan, jossa kahden aikaan yöllä paistettiin lettuja poikain kotiinpaluun kunniaksi, ja lisäksi kohoteltiin skumppalaseja (paitsi että minä pääsin sanomaan että olen autolla!) ja sitten ajoin taas Kuitinmäkeen, jonne viimeisen väsyneen matkaajan jätettyäni pääsin vielä onnellisesti kotiin.
Ajattelin, että olisi tärkeää antaa itsestäni jokin elonmerkki niitä varten, jotka tiesivät suunnitelmasta etukäteen ja ovat epäilemättä pelänneet pahinta. Olen jo syönyt melkein kaikki poikien tuomat tuliaissuklaat - mutku ne on niin hyviä! Huomenna pitäisi mennä töihin jo toista kertaa tänä vuonna, en tahdo!
Ajattelin, että olisi tärkeää antaa itsestäni jokin elonmerkki niitä varten, jotka tiesivät suunnitelmasta etukäteen ja ovat epäilemättä pelänneet pahinta. Olen jo syönyt melkein kaikki poikien tuomat tuliaissuklaat - mutku ne on niin hyviä! Huomenna pitäisi mennä töihin jo toista kertaa tänä vuonna, en tahdo!
tiistai 20. tammikuuta 2009
Homecoming Queen
Laskeuduttuani tuossa puolen yön tiimoilla Hki-Vantaalle sain kyydin kotiin. Kotona sain vastaani yhden riehakkaaniloisen koiravanhuksen, joka pyrki syliin. Sillä on vähän vaikeuksia hahmottaa olen-tosi-iso-ja-läski-konseptia, mutta niinhän meillä kaikilla. Se oli myös etsinyt mua monta päivää huoneestani, tutkinut vaatekasoja ja haistellut ympäriinsä. Ilmeisesti se oli pelännyt mun hautautuneen omaan kaaokseeni ja kaipaavan pelastuskoiraa apuun. Yllättävän realistinen teoria kyseiseltä labradorilta, täytyy sanoa.
Tiedättehän, kun tulee kotiin, ja kaikki näyttää erilaiselta? Sen melkein haistaa. Ainakin tässä tapauksessa. Mun ikkuna oli pesty. Samoin kaikki mun vaatteet, jotka vielä lähtiessäni muodostivat jännittävän puolimetrisen massan lattialle. Saunassa on yksi vadillinen mun sukkia, yksi teepaitoja. Alusvaatteille on kaksi koria, ne on järjestetty ylä- ja alaosittain valmiiksi! En tiennyt omistavani näin paljon alusvaatteita. Äiti rupesi melkein itkemään, kun ilahtuneena päätin, ettei mun tarvitse loppuvuonna pestä ollenkaan pyykkiä. Mun täkki ja tyyny oli pesty, sänky pedattu, lattia imuroitu ja mattoni oli viettänyt kolme päivää ulkona. Tuoksuu aggressiivisen pölyttömältä! Jääkaapissa oli ruokaa ja kaljaa.
Olen sanaton. Äiti määrää!
Tiedättehän, kun tulee kotiin, ja kaikki näyttää erilaiselta? Sen melkein haistaa. Ainakin tässä tapauksessa. Mun ikkuna oli pesty. Samoin kaikki mun vaatteet, jotka vielä lähtiessäni muodostivat jännittävän puolimetrisen massan lattialle. Saunassa on yksi vadillinen mun sukkia, yksi teepaitoja. Alusvaatteille on kaksi koria, ne on järjestetty ylä- ja alaosittain valmiiksi! En tiennyt omistavani näin paljon alusvaatteita. Äiti rupesi melkein itkemään, kun ilahtuneena päätin, ettei mun tarvitse loppuvuonna pestä ollenkaan pyykkiä. Mun täkki ja tyyny oli pesty, sänky pedattu, lattia imuroitu ja mattoni oli viettänyt kolme päivää ulkona. Tuoksuu aggressiivisen pölyttömältä! Jääkaapissa oli ruokaa ja kaljaa.
Olen sanaton. Äiti määrää!
maanantai 5. tammikuuta 2009
Vuosi 2008
Mitä kaikkea tuo taakse jäävä vuosi mukanaan toikaan?
Kun uudenvuodenjuhlissa listasin nousuhumalassa menneen vuoden oudointa juttua, nousi silloin mieleeni uudelleenlöydetty vetovoimani. Ystävällänne on ollut tänä vuonna vientiä (suhteellisesti)!
Uusia tuttavuuksia löydetty ja myös ihastuttu ja unohdettu. Oli iloja ja suruja, melko tasapainossa. Laiskottelua liikaa ja työtä liian vähän.
Suurin osa vuodesta tuli vietettyä Oulussa, joka sekin on näyttänyt sileämmän poskensa. Olen huomannut, että siitäkin kaupungista voi joskus pitääkin. Kämppiksiä tuli ja meni. Nyt siellä pitäisi olla melko hyvä miehitys. Paska Kaupunni viekotteli varsinkin musiikkitarjonnallaan alkuvuodesta ja myöhemmin sekalaisilla juhlilla.
Matkustelua Herran vuonna 2008 tuli harrastettua yllättävän paljon. Heti alkuvuodesta kävin viemässä vaihto-opiskelijat Tukholmaan ja takaisin. Sitten käytiin miästen kanssa äijäilemässä ja laskettelemassa (knapsua) Suomulla . Kesällä oli perheloma Lissabonissa ja liftausreissu aina eksoottiseen Poriin asti. Kuvareportaasi molemmista. Koulujen alettua kävimme vielä länsinaapurissa tutustumassa arktisen banaanin (perämeren pohjoisreunan) tarjoamiin arkkitehtuurikokemuksiin mm. Luleåssa. Tästä ei näemmä ollut kuvareportaasia, mutta eiköhän jotain löydy...
Kekkereitä oli enemmän kuin paljon. Vuoden alusta loppuun. Vapulla se taisi alkaa. Kesällä todettiin pieni tiivistymä.
Oli Ainon synttärit.
Oli Flow.
Oli Saaran synttärit. 
Ja vaikka mitä. 
Joku voisi sanoa, että ehkä liikaakin, mutta elämä on lyhyt, joten käytettäkööt siitä ainakin osa töiden välttelyyn kuohuviinin juomiseksi.
Kuten todettua, osakseni osui myös vientiä. Alkuvuodesta minut tutustettiin ihastuttavaan tyttöseen, josta myöhemmin tuli myös hetkeksi tyttöystäväni. Osa teistä tapasikin hänet. Se sitten ei toiminut pidemmän päälle. Sitten oli suru puserossa. Myöhemmin on sitten ollut sitä sun tätä. Nyt sitten katsellaan, toimiiko tämä.. Olen alkanut enenevissä määrin kannattamaan seuraavaa lausahdusta:
Muuten vuosi on mennyt ehkä piirun verran liian nopeasti. Kesästä puolet meni töissä, josta tietysti tienasi rahaa, jonka tietysti tuhlasi Lissaboniin ja tietokoneeseen (ja muuhun mukavaan). Syksy meni hujahtaen ohi, vaikka piti tehdä paljon töitä. Nyt sitten kärjistellään taas kerran työtaakan alla. Kai ne joskus on tehtävä..
Jäikö sitten jotain opetukseksi? En osaa sanoa. Ehkä sitä varttui jonkun verran ja oppi tuntemaan paremmin itsensä ja ehkä joitain lähietäisyydellä olevia.
En minä tiedä! Kysykää joltain muulta!
PS. sori jos kuvat oli liian rankkoja. Ei tätä blogia lue muutenkaan kukaan.
Kun uudenvuodenjuhlissa listasin nousuhumalassa menneen vuoden oudointa juttua, nousi silloin mieleeni uudelleenlöydetty vetovoimani. Ystävällänne on ollut tänä vuonna vientiä (suhteellisesti)!
Uusia tuttavuuksia löydetty ja myös ihastuttu ja unohdettu. Oli iloja ja suruja, melko tasapainossa. Laiskottelua liikaa ja työtä liian vähän.
Suurin osa vuodesta tuli vietettyä Oulussa, joka sekin on näyttänyt sileämmän poskensa. Olen huomannut, että siitäkin kaupungista voi joskus pitääkin. Kämppiksiä tuli ja meni. Nyt siellä pitäisi olla melko hyvä miehitys. Paska Kaupunni viekotteli varsinkin musiikkitarjonnallaan alkuvuodesta ja myöhemmin sekalaisilla juhlilla.
Matkustelua Herran vuonna 2008 tuli harrastettua yllättävän paljon. Heti alkuvuodesta kävin viemässä vaihto-opiskelijat Tukholmaan ja takaisin. Sitten käytiin miästen kanssa äijäilemässä ja laskettelemassa (knapsua) Suomulla . Kesällä oli perheloma Lissabonissa ja liftausreissu aina eksoottiseen Poriin asti. Kuvareportaasi molemmista. Koulujen alettua kävimme vielä länsinaapurissa tutustumassa arktisen banaanin (perämeren pohjoisreunan) tarjoamiin arkkitehtuurikokemuksiin mm. Luleåssa. Tästä ei näemmä ollut kuvareportaasia, mutta eiköhän jotain löydy...
Kekkereitä oli enemmän kuin paljon. Vuoden alusta loppuun. Vapulla se taisi alkaa. Kesällä todettiin pieni tiivistymä.
Oli Ainon synttärit.
Oli Flow.
Oli Saaran synttärit. 
Ja vaikka mitä. 
Joku voisi sanoa, että ehkä liikaakin, mutta elämä on lyhyt, joten käytettäkööt siitä ainakin osa töiden välttelyyn kuohuviinin juomiseksi.Kuten todettua, osakseni osui myös vientiä. Alkuvuodesta minut tutustettiin ihastuttavaan tyttöseen, josta myöhemmin tuli myös hetkeksi tyttöystäväni. Osa teistä tapasikin hänet. Se sitten ei toiminut pidemmän päälle. Sitten oli suru puserossa. Myöhemmin on sitten ollut sitä sun tätä. Nyt sitten katsellaan, toimiiko tämä.. Olen alkanut enenevissä määrin kannattamaan seuraavaa lausahdusta:
Muuten vuosi on mennyt ehkä piirun verran liian nopeasti. Kesästä puolet meni töissä, josta tietysti tienasi rahaa, jonka tietysti tuhlasi Lissaboniin ja tietokoneeseen (ja muuhun mukavaan). Syksy meni hujahtaen ohi, vaikka piti tehdä paljon töitä. Nyt sitten kärjistellään taas kerran työtaakan alla. Kai ne joskus on tehtävä..Jäikö sitten jotain opetukseksi? En osaa sanoa. Ehkä sitä varttui jonkun verran ja oppi tuntemaan paremmin itsensä ja ehkä joitain lähietäisyydellä olevia.
En minä tiedä! Kysykää joltain muulta!
PS. sori jos kuvat oli liian rankkoja. Ei tätä blogia lue muutenkaan kukaan.
Jatkan yksinpuheluani, miksen jatkaisi
Tähän aikaan vuodesta on outoa numerologiaa ilmassa. Esimerkiksi tänään söin kaksi suklaakohokasta. Kaksi on myöskin määrä viikkoja, jotka aion viettää halvan cavan ja vinojen karttojen maassa (pohjoinen ylhäällä - on se vaikeeta) än yy tee ihan kohta. Sattumaa? Luultavasti. Viime vuoden aikana hukkasin kaksi matkakorttia. Tämäkin on luultavasti sattumaa.
Tiivistetään: vuoteen mahtui asioita. Tapasin viime vuoden aikana kaksi (sattumaa?) henkilöä, jotka eivät elämästäni ihan heti lähde, tai ainakin meillä on nyt yhteinen kämppä Barcelonan keskustasta vuokrattuna pariksi viikoksi, yksi yhteinen taidenäyttely pidettynä ja vakaa aikomus ruveta ihan oikeiksi kämppiksiksi tänä vuonna. Ja sitä kun säännöllisesti kuvittelee jo tavanneensa kaikki tapaamisen arvoiset ihmiset.
Lisäksi syntyi ajatus ex libristen maailmanvalloituksesta; luisteltiin Rautatientorilla puoli kahden ja puoli kolmen välillä perjantaiyönä täysin vesiselvinä; luettiin ääneen ja jotenkin Aino sai ihan oikean mustan silmänkin. Jossain välissä muistelisin käyneeni kavereiden kanssa kaljalla, mutta ehkä se ei ollutkaan viime vuonna vaan joskus muulloin.
Ilmoittauduin kaksikieliselle akvarellikurssille; päätin, mikä minusta tulee isona; sienestin; tanssin Scotty Doesn't Known tahdissa Hietsussa; häpesin krapulassa; hukkasin kaiken mitä omistan, useita kertoja ja yleensä katastrofaalisimpaan mahdolliseen aikaan, osoitekirjan joulun alla ja pankkikortin ennen ulkomaanmatkaa; tanssin juhannuksena laiturilla; ahdistuin; lajittelin postia; näytin pirun hyvältä ainakin kolmessa valokuvassa; nukuin pommiin; annoin anteeksi; aloitin pussikaljoittelukauden huhtikuun alussa; sekaannuin varattuihin miehiin ja pohdin sittemmin omaa moraalikoodistoani; leikkasin ainakin kolmen ihmisen hiukset, joista yhdet selvin päin; dyykkasin vaneria; tarjoilin itseleivottuja inkiväärikeksejä portsareille ja baarimikoille ja sain niin paljon kahvia sänkyyn, että jouduin summa summarum päättämään, että ystäväni ovat parhaita. Opin syövyttämään offset-peltiä, keittämään pannukahvia ja käyttämään märkää märälle -tekniikkaa ainakin auttavasti. Matkasin Hämeenlinnaan katsomaan Kuuttia, lahden yli katsomaan Andyä ja Kuitinmäkeen kymmenille yllärikahveille. Vihasin itseäni enemmän kuin ystäviäni ja rakastin ystäviäni useammin kuin itseäni.
Hyppykepillä en oppinut hyppimään, mutta ainakin yritin. Sain silti lempinimen Ninja Minx, kiipeiltyäni firenzeläisissä rakennustelineissä.
Lisäksi myöhästyin ruotsinlaivasta ja vietin kokonaisen yön samoillen Tukholman keskustaa; olin purjehtimassa ensimmäistä kertaa elämässäni; kävin baarissa reinot jalassa; löin ensimmäistä kertaa elämässäni jotakuta niin että tarkoitin sitä; lupasin, etten koskaan enää löisi ketään; vietin aikaani Tikkurilassa, vesijumpassa, Rikhardinkadun kirjaston kirjatornin ylimmässä kerroksessa, ikkunan vieressä englanninkielisen fiktion osastolla ja entisen lukioni opettajainhuoneessa; liimailin punaisia tarroja myytyjen töiden viereen ilosta hyristen; voitin nätin kitaristipojan kädenväännössä Oasis-coverbändin luona vietetyillä hyvin omituisilla jatkoilla keikkapaikan mentyä kiinni; avustin kuka tietää monessako muutossa; piirsin luonnollisen kokoisen omakuvani teekkaripojan seinään; pidin puheita; kirjoitin kirjeitä; kiipesin puihin, katoille ja kallioille; huusin; kokkasin; juoksin; valehtelin; itkin - enkä vieläkään liittynyt Facebookiin.
Tämän vuoden puolella ihan äsken räkätilanne muuttui keltaisesta vihreäksi, en tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta aion huomenna viimeistään välilaskun kohdalla vetää sellaiset kiukkupotkuraivarit, että oksat pois. Jollen saa värityskirjaa, katuvat kaikki!
Maailma taitaa olla aika jännä paikka. Rakastan monia teistä, tiesittekös?
A.
ps. Kuu on vitun sairas: suuri, keltainen, selällään.
Mitä te teitte viime vuonna?
torstai 18. joulukuuta 2008
Päiväni Ainona
Olen pentuvahtina. Yritän tässä opettaa siskoni kaksikuiselle pikkukoiralle uutta käskyä: Älä kävele näppiksellä kun Aino-täti kirjoittaa.
Edistyn. Morten on siirtynyt nuolemaan farkkujani, ja minulla on hetki aikaa kertoa, kuinka kummaa Espoosta nyt kajahtaa. Heräsin tänään määrätietoiseen jysähtelyyn. Joku hyppi katolla, tahallaan. Mietin, olisiko äiti siellä jumissa (se ei tappijaloillaan pääse eri tasoisilta katoilta toisille), mutta sitten ajattelin, ettei äitini ole vielä niin dementoitunut, että kiipeilisi arkiaamuna katolla ilman puhelinta tai koroketta, eikä edes tajuaisi huutaa.
Koska en ollut vielä saanut aamukahviani, en kokenut minkäänlaista tarvetta lähteä selvittämään asiaa, mutta asia koki tarpeen tulla selventymään: joku setä soitti ovikelloa, ja kertoi, että mun eno oli lähettänyt ne tekemään jotain meidän katolla. Tämä olisi kuulostanut oudolta tarinalta, jollei setä olisi puhunut ilmiselvällä Perttelin murteella. Siispä se oli ilmiselvästi joku jonka mun eno oli lähettänyt!
Täältä jatkan leikkimään taas kuvisopea murkkuikäisille ja sitten kantabaarin pikkujouluihin - onkohan pukki yhtä päissään kuin viime vuonna? Onkohan Saaralla se pikkutuhma tonttuasu, jota olemme hartaasti toivoneet?
Lisäksi olen ehtinyt tänään jo leipoa, käydä hammaslääkärissä ja tehdä joulusiivon eräälle lähinaapuruston eläkeläiselle. Eikä ole kuin iltapäivä! I rule!
Shh... Morten nukkuu. En voi liikkua, koska sitten se kuulemma herää. Se ei nuku yksin. Äsken yritin siirtää sen viereiselle tuolille, mutta se kömpii koko ajan takaisin syliin. Mun pitää kuulemma hämätä sitä laittamalla sen viereen villasukka, jossa on pullollinen lämmintä vettä, jos haluan omaa aikaa.
Edistyn. Morten on siirtynyt nuolemaan farkkujani, ja minulla on hetki aikaa kertoa, kuinka kummaa Espoosta nyt kajahtaa. Heräsin tänään määrätietoiseen jysähtelyyn. Joku hyppi katolla, tahallaan. Mietin, olisiko äiti siellä jumissa (se ei tappijaloillaan pääse eri tasoisilta katoilta toisille), mutta sitten ajattelin, ettei äitini ole vielä niin dementoitunut, että kiipeilisi arkiaamuna katolla ilman puhelinta tai koroketta, eikä edes tajuaisi huutaa.
Koska en ollut vielä saanut aamukahviani, en kokenut minkäänlaista tarvetta lähteä selvittämään asiaa, mutta asia koki tarpeen tulla selventymään: joku setä soitti ovikelloa, ja kertoi, että mun eno oli lähettänyt ne tekemään jotain meidän katolla. Tämä olisi kuulostanut oudolta tarinalta, jollei setä olisi puhunut ilmiselvällä Perttelin murteella. Siispä se oli ilmiselvästi joku jonka mun eno oli lähettänyt!
Täältä jatkan leikkimään taas kuvisopea murkkuikäisille ja sitten kantabaarin pikkujouluihin - onkohan pukki yhtä päissään kuin viime vuonna? Onkohan Saaralla se pikkutuhma tonttuasu, jota olemme hartaasti toivoneet?
Lisäksi olen ehtinyt tänään jo leipoa, käydä hammaslääkärissä ja tehdä joulusiivon eräälle lähinaapuruston eläkeläiselle. Eikä ole kuin iltapäivä! I rule!
Shh... Morten nukkuu. En voi liikkua, koska sitten se kuulemma herää. Se ei nuku yksin. Äsken yritin siirtää sen viereiselle tuolille, mutta se kömpii koko ajan takaisin syliin. Mun pitää kuulemma hämätä sitä laittamalla sen viereen villasukka, jossa on pullollinen lämmintä vettä, jos haluan omaa aikaa.
tiistai 9. joulukuuta 2008
Arkkitehti saapuu Helsinkiin.
Täten ilmoitan, että vankka aikomukseni on tehdä Ilmestyminen Helsinkiin ensi viikonloppuun mennessä.
Tarkempaa aikaa en tiedä. Tarkoitus olisi jokatapauksessa päästä osallistumaan eräitten laajalti tunnettujen identtisten veljesten syntymäpäiväjuhliin lauantaina 13. pv.
Juokaamme siis mahdollisimman pian vahvistettua hehkuviiniä yhdessä!
Siinä kaikki. Palatkaa elämiinne.
Tarkempaa aikaa en tiedä. Tarkoitus olisi jokatapauksessa päästä osallistumaan eräitten laajalti tunnettujen identtisten veljesten syntymäpäiväjuhliin lauantaina 13. pv.
Juokaamme siis mahdollisimman pian vahvistettua hehkuviiniä yhdessä!
Siinä kaikki. Palatkaa elämiinne.
PS. :
Hihii!
Hihii!keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Aatsipoppaa
Aino teki soppaa.Kävelin seitsemän kilometriä korkokengillä. Huvitti. Sitten hetimiten tulikin talvi. Hyvästi korot, jouluksi aion saada Reinot. Oi miten onnellinen elämä siitä alkaakaan. Jos niihin kiinnityttää sellaiset pohjien alle taitettavat naskalit, voiko siitä saada yllättäen akuutin reumainfarktin ja lonkkatyrän? Jumituin myös lumihankeen, kirjaimellisesti. Tipahdin sellaiseen lumen täyttämään notkelmaan, joka on ollut tuossa parinkymmenen metrin päässä jokaisen näistä kahdestakymmenestä talvesta, joina olen tässä asunut, mutta jota en yhtään muistanut. Ensilumi tekee kaikesta erin. Sitten olin vyötäisiäni myöten hangessa, enkä päässyt mihinkään. Kuinkako selvisin pinteestä tähän tarinaani kertomaan? En selvinnyt. Blogaan kännykällä. Jos joku viitsisi tulla kiskaisemaan mut täältä lähiaikoina liikkeeseen, arvostaisin. Oon tässä rannan tuntumassa, kodista pohjoiseen.
No oikeasti selvisin: kuin ihmeen kaupalla!
Kirjallinen uskottavuuteni on nolla. Jos joku oikeasti uskoi mun osaavan blogata kännykällä, tunnustakaa heti. Pistän tähän samaan identiteettikriisiin kylkipaistina.
Pääsin Turkuun. Takaisin en päässyt, sillä junien vaihteet on Suomen kaltaisessa trooppisessa ilmastossa turhaa rakentaa säänkestäviksi. Ymmärtäähän tuon. Tämä lumeenjuuttuminen kuitenkin päihitti menomatkan: ainakaan poliisipartio ei odottanut ketään Karjaalla. Niille, jotka eivät viime aikoina ole päässeet käymään Suomen villissä lännessä voin ilokseni raportoida, että Turussa on parhaillaan paljon glögiä, josta osa kahdesti terästettyä; kodintuntuisia paikkoja, joissa lukea päivän lehteä ja vokata ruusukaaleja; tuoretta leipää; tuttuja enemmän kuin muistin ja edelleen sunnuntai.
Ostin viitan! On sit valmiina, kun höyrähdän. Tuntuu, että pian, kohta kai tungen kaulittuja kaalinlehtiä yöksi villasukkiin. Ei siis niin että ollenkaan epäilisin, etteikö se ollut Todella Hyvä Idea, eikä millään pahalla...
Kävin saaristossa. Syysmyrskysi! Piirsin paljon tylsiä asioita ja teräviä tyttöjä. Kannoin vettä, söin korppuja, keräsin rannalta asioita ja keitin pannukahvia. Tulevana aforistina haluaisinkin osoittaa, että pannukahvi on vähän kuin ruoka, opettajat tai seksi. Hyvä pannukahvi on hyvää, huono pannukahvi vain tekee kiukkuiseksi. Hei, rimmaan! Lisäksi saaressa oli mm. alpakoita, kiviä ja lisää kiviä! Olin onnellinen.
Huomenna rakennan amppelin, valmistan baba ganoushia, toistelen jatkuvasti sanoja baba ganoush, haaveilen ja juon kaljaa! Luultavasti tässä järjestyksessä.
Lopuksi haluan antaa teille kaikille kotitehtävän. Laittakaa äänet täysille, nouskaa tuolille seisomaan, ja kuunnelkaa tätä biisiä. Eikun ihan totta hei! Kertosäkeen kohdalla on välttämätöntä heiluttaa käsiään holtittomasti ja laulaa mukana. Eikä vituta viikkoon!
Mä en tahdo mennä nukkumaan!
perjantai 21. marraskuuta 2008
Here I come, here I come. You boys get ready, cause here I come, here I come, here I come.
Lähtevä lento: Helsinki - Barcelona, 9. tammikuuta 2009
KF843
9. tammikuuta 2009 6:40, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)
9. tammikuuta 2009 9:30, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)
Paluulento: Barcelona - Helsinki, 23. tammikuuta 2009
KF844
23. tammikuuta 2009 10:10, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)
23. tammikuuta 2009 14:55, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)
-Että semmosta!
KF843
9. tammikuuta 2009 6:40, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)
9. tammikuuta 2009 9:30, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)
Paluulento: Barcelona - Helsinki, 23. tammikuuta 2009
KF844
23. tammikuuta 2009 10:10, Barcelona, Spain (Barcelona, Terminaali B)
23. tammikuuta 2009 14:55, Helsinki, Finland (Helsinki-Vantaa, Terminaali 2)
-Että semmosta!
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
It's the Final...
Yksitoista reikää hampaissani, vietän koko joulukuun tuntemattomien ihmisten näpit suussani siis.
Kymmenen päivää syysmyrskyretkeen, eli siihen, kun pääsen tyttöjen kanssa ulkosaaristoon
syömään, nukkumaan ja pakenemaan.
Yhdeksän joulutorttua, kolme jokaiselle, eväänä automatkalla Hämeenlinnaan ja takaisin, Kuutin näyttely oli nähtävä.
Kahdeksan tekstiviestiä, joita en ole jaksanut lukea, puhelimen vilkaisukin hirvittää. Ryhdistäydyn kyllä, pian, lupaan.
07, niiden oppilaiden vuosikurssi, joille menen taas sijaistamaan. Mistä lähtien lukioon on päästetty lapsia?
Kuusi keskeneräistä kuparilaattaa eri syövytysvaiheissa, aivo nyrjähtää, yritän muistaa, kauanko tuo oli jo ja kauanko tämä on vielä.
Viisi eri lajia piirakkaa leivottavana, koska kolme on nössöille. Sulatetun vaniljajäätelön käyttö maitotiivisteen tilalla on vähintään epäilyttävää, mutta olkaapas siellä, kyllä siitä jotain tulee.
Neljä tuntia siihen, kun pitäisi olla töissä, mutta kuka tässä nukkumaan ehtii, kun on joulukorttilaattoja syövytettävänä.
Kolme yötä kurpitsajuhlaan, mun naamiaisasuni on vielä vähän kesken.
Kaksi kuukautta (ja kahdeksan päivää) siihen, kun voin hyräillä Counting Crowsin biisiä Holiday In Spain (well happy New Year's baby, we could probably fix it if we cleaned it up all day, or we could simply pack our bags, and catch a plane to Barcelona cause this city's a drag) matkalla lentokentälle.
Yhdennäköisyys Jutta Urpilaiseen on hämmästyttävä, siis siinä yhdessä piirustuksessa, jonka löysin tänään ja ripustin autotallin oveen. En tiedä, koska se on tehty ja onko se omani vai siskon, mutta ei sen katselusta ainakaan huonolle tuulelle tule.
Kymmenen päivää syysmyrskyretkeen, eli siihen, kun pääsen tyttöjen kanssa ulkosaaristoon
syömään, nukkumaan ja pakenemaan.
Yhdeksän joulutorttua, kolme jokaiselle, eväänä automatkalla Hämeenlinnaan ja takaisin, Kuutin näyttely oli nähtävä.
Kahdeksan tekstiviestiä, joita en ole jaksanut lukea, puhelimen vilkaisukin hirvittää. Ryhdistäydyn kyllä, pian, lupaan.
07, niiden oppilaiden vuosikurssi, joille menen taas sijaistamaan. Mistä lähtien lukioon on päästetty lapsia?
Kuusi keskeneräistä kuparilaattaa eri syövytysvaiheissa, aivo nyrjähtää, yritän muistaa, kauanko tuo oli jo ja kauanko tämä on vielä.
Viisi eri lajia piirakkaa leivottavana, koska kolme on nössöille. Sulatetun vaniljajäätelön käyttö maitotiivisteen tilalla on vähintään epäilyttävää, mutta olkaapas siellä, kyllä siitä jotain tulee.
Neljä tuntia siihen, kun pitäisi olla töissä, mutta kuka tässä nukkumaan ehtii, kun on joulukorttilaattoja syövytettävänä.
Kolme yötä kurpitsajuhlaan, mun naamiaisasuni on vielä vähän kesken.
Kaksi kuukautta (ja kahdeksan päivää) siihen, kun voin hyräillä Counting Crowsin biisiä Holiday In Spain (well happy New Year's baby, we could probably fix it if we cleaned it up all day, or we could simply pack our bags, and catch a plane to Barcelona cause this city's a drag) matkalla lentokentälle.
Yhdennäköisyys Jutta Urpilaiseen on hämmästyttävä, siis siinä yhdessä piirustuksessa, jonka löysin tänään ja ripustin autotallin oveen. En tiedä, koska se on tehty ja onko se omani vai siskon, mutta ei sen katselusta ainakaan huonolle tuulelle tule.
tiistai 28. lokakuuta 2008
Henkinen erektio, osa n
Asensin juuri itselleni internetin, ja kuten huomaatte, se pyörii sittenkin. Mussa on enemmän munaa kuin koko Otaniemessä yhteensä.
Jään nyt nauttimaan tästä suuresta saavutuksesta, röyhtäilemään ja kuopimaan haaroväliäni...Tai ehkä en.
Päivityksiä kadonneiden ties kuinka monen viikon ajalta seurannee hyvinkin pian.
Haaga kiittää ja kuittaa.
Jään nyt nauttimaan tästä suuresta saavutuksesta, röyhtäilemään ja kuopimaan haaroväliäni...Tai ehkä en.
Päivityksiä kadonneiden ties kuinka monen viikon ajalta seurannee hyvinkin pian.
Haaga kiittää ja kuittaa.
tiistai 21. lokakuuta 2008
Ei vieläkään mitään uutta
Tällä viikolla taiteen tekemiseen on elimellisesti liittynyt laattojen yli hyppykeppihyppelyä ja kirveellä rikkomista, (tässä oli kysymys enemmän terapeuttisista kuin taiteellisista arvoista, myönnettäköön) sarjavedostusta, aikataulupohdistaa, kiusauksen vastustamista, kun huvittaisi hankkia lentolippuja nyt heti heti nyt (Janne, mitens sun pirtaan sopisi tasan viikkoa myöhemmät päivät meidän osalta?), sokeria (MISSÄ OLIN MINÄ KUN TÄTÄ IHMETELTIIN KOULUSSA: VETEEN LIUKENEE IHAN VITUSTI SOKRUA ENNEN KU SE ON KYLLÄISTÄ, SIIS OIKEESTI PALJON!), suolaa (toivottavasti, jos se onnistuu), puita, kirjoja, ja muutakin tärkeää ja hauskaa.
Leivoin maailman rumimpia karjalanpiirakoita (kas näin: kun kotoa löytyy vain karkeita ruisjauhoja. Sitä ei saa kaulittua fiksusti millään ja sitten se hajoaa kun sitä taittelee...), lisäksi opin äitini kokkaussalaisuuden: kun se haluaa käyttää esimerkiksi aurajuustoa johonkin ruokaan, se ostaa kaksi palaa ja piilottaa niistä toisen vihanneslaatikon pohjalle. Tällä tavoin tuhoan vain sen toisen, joka on näkösällä.
Leikin kuparilla, jonka tajusin just olevan suurempi kuin yksikään aiemmin käyttämäni. Jänskättää.
Ps. Voisko joku käydä Turussa auttamassa Annea teknisissä asioissa, jotta saisin taas kuulla, mitä sinne päin Suomea kuuluu?
Leivoin maailman rumimpia karjalanpiirakoita (kas näin: kun kotoa löytyy vain karkeita ruisjauhoja. Sitä ei saa kaulittua fiksusti millään ja sitten se hajoaa kun sitä taittelee...), lisäksi opin äitini kokkaussalaisuuden: kun se haluaa käyttää esimerkiksi aurajuustoa johonkin ruokaan, se ostaa kaksi palaa ja piilottaa niistä toisen vihanneslaatikon pohjalle. Tällä tavoin tuhoan vain sen toisen, joka on näkösällä.
Leikin kuparilla, jonka tajusin just olevan suurempi kuin yksikään aiemmin käyttämäni. Jänskättää.
Ps. Voisko joku käydä Turussa auttamassa Annea teknisissä asioissa, jotta saisin taas kuulla, mitä sinne päin Suomea kuuluu?
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Lapset!
Olen haaveillut merille karkaamisesta. Vielä melkein kuukausi syysmyrskyretkeen. Hyisiä tuulenpuuskia, kallioilla kiipeilyä, kaivoveteen keitettyä pannukahvia, saaristolaisleipää, rommitotia, korppuja, villapaitoja, lisää villapaitoja, retkikeitin, reittivene, merirosvopuhetta.
Olen harkinnut, josko Turkuun pääseminen riittäisi, noin alkuun. Sielu on hiukan eheytynyt jo autotallissa vietettyjen vuoroääneenlukemissessioiden kautta (sivu 68!), mutta vielä riittäisi pientä hiusmurtumaa, saa tilkitä. Haluan nähdä kaikki uudehkot kodit, haistella uusien oloutumisien jäljet nurkista. Haluan harhailla kaupungissa jossa ei voi eksyä, siunattu ruutukaava. Haluan ikuisen sunnuntain maahan. Kotitekoista pastaa, leivänleivontaopastusta, ruoan obsessiivista valokuvausta, akateemisessa idyllissä paistattelua, sillalla seisoskelua pimeässä, punaviintä kellaribaarissa, aamukahvitteluita, kiehnäävä karvapallo, tyttöelämä.
Haluan testata erään haagalaisyksiön keittiötä, ehdotan joululeivonnaisia, pikimmiten. Viikunoita, rusinoita, lehtitaikinaa, glögikauden korkkaus, villasukkia ja syyskävelyitä.
Lyhyellä tähtäimellä joudun tyytymään siihen mitä minulla on, mutta onneksi se on juuri sitä, mitä kuitenkin eniten kaipaan: pieni lämmin tila täynnä kaikenlaista roinaa, josta osa on mielelleni elintärkeää: rakas, rakas autotalli. Suurehkoa kuparipeltiä, ehdotonta akvatintaa, pelotonta viivaa, kädessäasuva piirrin, rapea skissipaperi, hymyilyttäviä sanoja maisteltaviksi, mustiksi pinttyneet kädet, kirjanomistajan merkkejä, peilikuvakirjoitusta.
Olen harkinnut, josko Turkuun pääseminen riittäisi, noin alkuun. Sielu on hiukan eheytynyt jo autotallissa vietettyjen vuoroääneenlukemissessioiden kautta (sivu 68!), mutta vielä riittäisi pientä hiusmurtumaa, saa tilkitä. Haluan nähdä kaikki uudehkot kodit, haistella uusien oloutumisien jäljet nurkista. Haluan harhailla kaupungissa jossa ei voi eksyä, siunattu ruutukaava. Haluan ikuisen sunnuntain maahan. Kotitekoista pastaa, leivänleivontaopastusta, ruoan obsessiivista valokuvausta, akateemisessa idyllissä paistattelua, sillalla seisoskelua pimeässä, punaviintä kellaribaarissa, aamukahvitteluita, kiehnäävä karvapallo, tyttöelämä.
Haluan testata erään haagalaisyksiön keittiötä, ehdotan joululeivonnaisia, pikimmiten. Viikunoita, rusinoita, lehtitaikinaa, glögikauden korkkaus, villasukkia ja syyskävelyitä.
Lyhyellä tähtäimellä joudun tyytymään siihen mitä minulla on, mutta onneksi se on juuri sitä, mitä kuitenkin eniten kaipaan: pieni lämmin tila täynnä kaikenlaista roinaa, josta osa on mielelleni elintärkeää: rakas, rakas autotalli. Suurehkoa kuparipeltiä, ehdotonta akvatintaa, pelotonta viivaa, kädessäasuva piirrin, rapea skissipaperi, hymyilyttäviä sanoja maisteltaviksi, mustiksi pinttyneet kädet, kirjanomistajan merkkejä, peilikuvakirjoitusta.
maanantai 6. lokakuuta 2008
perjantai 3. lokakuuta 2008
One Night At 'Fico's
Laitoin uusia kuvia nettiin ja ajattelin ilmoittaa niistä myös täällä.
Muutamia maistiaisia:
Muutamia maistiaisia:
Loput löytyy täältä
Mites muuten. Oulun aurinko on hymyillyt minulle odottamattoman suotuisasti. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti (tai no, palavat fuusiovoimalla käyvät taivaankappaleet harvoin "hymyilevät"). Oulussa on alkanut taas olemaan hauskaa. Yhdet kotibileet on jo ehditty järjestää (teemalla "Uus-Karjalaiset kotibileet", jossa oli kutsussa suursuomesta tuijottava Matlock) ja muissakin riennoissa on alkushokissa juostu. Nyt on elämä rauhoittunut ja koulutyö alkanut. Käänteinen joulu tai jotain.
Olen rakentanut yhden kirkon ja nyt alkaa hotellin perusideat hahmottumaan. Muuten yritän saada rästi- ja graafikonhommia tehtyä mahdollisuuksien mukaan. Huominen on kuitenkin pyhitetty Zombikävelylle!! Jee. Aion mennä skeittarizombina. Siitä tulee siistiä.
Terveisiä etelään. Pitäkää itsestänne huolta.
Olen rakentanut yhden kirkon ja nyt alkaa hotellin perusideat hahmottumaan. Muuten yritän saada rästi- ja graafikonhommia tehtyä mahdollisuuksien mukaan. Huominen on kuitenkin pyhitetty Zombikävelylle!! Jee. Aion mennä skeittarizombina. Siitä tulee siistiä.
Terveisiä etelään. Pitäkää itsestänne huolta.
torstai 2. lokakuuta 2008
Ihan samaa mieltä!
Aino kuulostaa ihan multa. Oon meinaan soitellut taas pariinkiin eri asiakastukeen töistä tänään, että miksi teidän masiinat ei toimi s**tana. Ja ei, mua ei kiinnosta kuunnella nauhalta, milloin te ootte vastaamassa puhelimeen, vastatkaa vaan suoraan, kiitos!
Ja tajusin, että paras ystävämme verovirasto taitaa kolkutella kohta ovelle jollen tee jotain. Tulorajat paukkuu ja mä oon taas vaan istunut jauhamassa p**kaa poikain kanssa. Kummallisista asioista nekin tässä kaupungissa maksaa palkkaa. Vähän liiankin kanssa tosin, täytyy hankkia uus verokortti loppuvuodeksi jos karhu sellaisen suo.
Kelaakin muistin tänään: pitäkää tukenne, pyyhin niillä p**seeni!
Oon vissiin sen pienen viikonloppuloman tarpeessa... Kuka muukin on, käsi ylös?!
Ja tajusin, että paras ystävämme verovirasto taitaa kolkutella kohta ovelle jollen tee jotain. Tulorajat paukkuu ja mä oon taas vaan istunut jauhamassa p**kaa poikain kanssa. Kummallisista asioista nekin tässä kaupungissa maksaa palkkaa. Vähän liiankin kanssa tosin, täytyy hankkia uus verokortti loppuvuodeksi jos karhu sellaisen suo.
Kelaakin muistin tänään: pitäkää tukenne, pyyhin niillä p**seeni!
Oon vissiin sen pienen viikonloppuloman tarpeessa... Kuka muukin on, käsi ylös?!
tiistai 30. syyskuuta 2008
Kuuleeko universumi, täällä puhuu Aino
"Anteeksi, haluaisin tehdä reklamaation. Juu, voin odottaa hetken, jollei teidän jonotusmuzakkinne ole se saa-ta-nan Kumbaya, koska siinä tapauksessa ei ehkä kannata, sillä silloin saatan nimittäin käyttäytyä arvaamattomasti sitten sen hetken jälkeen. Miten niin käyttäydyn? En tietenkään uhkaile. Siis tottakai mä tajuan, ettei asiakaspalvelu ole aina se help...
...Niin. Kun mähän tilasin tuossa olisko ollut vuosikymmen sitten ne kolkytkuustuntiset vuorokaudet, niin miten se asia edistyy? Ai ei löydy koneelta? Joo ei mulla mitään varausnumeroa kyllä ole. Kolkytkuus? Koo niinku kofeiini? Ei?...
...Sit olis vielä sellainen toinen juttu, että miten tässä näin kävi? Siis että koska tää helpottaa tää olo, että on varpaillaan koko ajan ja odottaa jotain hyvällä mielikuvituksella dramaattiseksi tulkittavissa olevaa yhteenottoa käytännön kanssa, josta saa tekosyyn polttaa proppunsa niin, että takseilee ittensä samantien Hki-Vantaan kautta sinnepäin maailmaa, mihin ensimmäinen äkkilähtö vie, taskussa leipää ja piimää vaan? Siis minkä hallinnon osastoa? JOO ÄLÄ YHDISTÄ, SOI VALMIIKSI SE BIISI PÄÄSSÄ MUUTE...
...No hei Aino tässä taas. Mulla on tällanen ongelma, että kun mä himoitsin tuossa kesän lopussa sellaista täydellistä irtiottoa, niin osaatko yhtään kertoa, minne se irtoileva elämä oikein varisee? Siis että miten voi olla koko ajan kiire, jos on aktiivisesti murhannut kaikki kiinteät aikataulut ja uudelleenohjelmoitunut täydellisesti ihan äsken?
No okei, joo, mä täytän sen lomakkeen. Mutta hei ihan sellainen pieni yksityiskohta, et voisko Turun siirtää esimerkiksi tohon Vantaan paikkeille? No ei todellakaan tulis mullakaan Vantaata ikävä! Jos kato pistäis ne Pendolinot vetämään niinku M-junan rataa ja pääsisin parissa minuutissa sinne, ni paranis elämänlaatu kummasti. Pääkaupunkiseudun opiskelijat eläisivät rullakebabilla, Aurajoki virtaisi Kolera-altaan kautta sellaista näppärää kanaalia pitkin ja minä pääsisin sinne säännölliseen eheyttämishoitoon! Lakkaisi olemasta ihmisiäni näin kirkuva ikävä koko ajan. Näppärää, joo joo, niin mäkin aattelin. Okei. Joo, näillä puheilla. Tuleeko kotiin joku muutosilmoitus tai saisko vaikka tekstiviestimuistutuksen sit ku se on siirretty?"
...Niin. Kun mähän tilasin tuossa olisko ollut vuosikymmen sitten ne kolkytkuustuntiset vuorokaudet, niin miten se asia edistyy? Ai ei löydy koneelta? Joo ei mulla mitään varausnumeroa kyllä ole. Kolkytkuus? Koo niinku kofeiini? Ei?...
...Sit olis vielä sellainen toinen juttu, että miten tässä näin kävi? Siis että koska tää helpottaa tää olo, että on varpaillaan koko ajan ja odottaa jotain hyvällä mielikuvituksella dramaattiseksi tulkittavissa olevaa yhteenottoa käytännön kanssa, josta saa tekosyyn polttaa proppunsa niin, että takseilee ittensä samantien Hki-Vantaan kautta sinnepäin maailmaa, mihin ensimmäinen äkkilähtö vie, taskussa leipää ja piimää vaan? Siis minkä hallinnon osastoa? JOO ÄLÄ YHDISTÄ, SOI VALMIIKSI SE BIISI PÄÄSSÄ MUUTE...
...No hei Aino tässä taas. Mulla on tällanen ongelma, että kun mä himoitsin tuossa kesän lopussa sellaista täydellistä irtiottoa, niin osaatko yhtään kertoa, minne se irtoileva elämä oikein varisee? Siis että miten voi olla koko ajan kiire, jos on aktiivisesti murhannut kaikki kiinteät aikataulut ja uudelleenohjelmoitunut täydellisesti ihan äsken?
No okei, joo, mä täytän sen lomakkeen. Mutta hei ihan sellainen pieni yksityiskohta, et voisko Turun siirtää esimerkiksi tohon Vantaan paikkeille? No ei todellakaan tulis mullakaan Vantaata ikävä! Jos kato pistäis ne Pendolinot vetämään niinku M-junan rataa ja pääsisin parissa minuutissa sinne, ni paranis elämänlaatu kummasti. Pääkaupunkiseudun opiskelijat eläisivät rullakebabilla, Aurajoki virtaisi Kolera-altaan kautta sellaista näppärää kanaalia pitkin ja minä pääsisin sinne säännölliseen eheyttämishoitoon! Lakkaisi olemasta ihmisiäni näin kirkuva ikävä koko ajan. Näppärää, joo joo, niin mäkin aattelin. Okei. Joo, näillä puheilla. Tuleeko kotiin joku muutosilmoitus tai saisko vaikka tekstiviestimuistutuksen sit ku se on siirretty?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)