Mistä tietää, jos on tulossa mahahaava?

Kuulkaas nyt, perkeleen perkele, tämä ei vetele.

Aloitetaan vitutuksen syvimmästä kerroksesta, a.k.a. alusta. Perjantaiksi olin ajatellut etukäteen mielessäni ihan loistavan päivän. Suunnitelmaani kuului erään pakollisen asian toimitus, josta ei nyt sen enempää, mutta olin ajatellut kävellä läpi kauniin keväisen Helsingin. Olin etukäteen ihan justiinsa varma, että säästä tulee hieno (Olen muuten diagnosoinut itselleni hyvin erityisluontoisen keskittymishäiriön: en kykene seuraamaan säätiedotuksia. Kuuntelen mielestäni, mitä meteorologitäti tai -setä sanoo, ymmärrän kaikki sanat, ainakin jos säätiedotus tulee äidinkielelläni, ja kun se loppuu, havahdun, pyyhin kuolan silmästäni ja ihmettelen, mitä juuri tapahtui. En kykene muistamaan mitää muuta kuin että lepän siitepöly ja joku rintama liikkuu tai pysyy paikallaan ja mitäh?) ja tulihan siitä säästä, pirun hieno tulikin. Päivään piti kuulua myös kahvittelua henkilön kanssa, jota en näe tarpeeksi usein ja myöhäinen palkkapäiväkalja tai pari henkilöiden kanssa, jotka olisivat olleet töissä keräämässä perjantaihysteriaa. Illaksi olin ajatellut improvisoida jotain, kaipasin ihmisiä ja nollausta kuplan puhkeamisen kunniaksi, olisin tarvinnut jotain muuta ajateltavaa, kun sille asialle ei voinut enää tehdä mitään kuitenkaan. Ehdotuksia iltaohjelmaksi tulikin tasaisesti pitkin päivää. Loistavaa! Näin perjantaiden kuuluukin sujua!

Noin yhden aikaan iltapäivällä oksentaessani sappinestettä, ihmettelin, mitä olin tehnyt ansaitakseni näinkin uskottavan alun viikonlopulleni. Mutta sää oli kaunis, oikein harvinaisen kaunis. Tästä lähtien on lähinnä vituttanut.

Minä en ole jo hereillä, vaan edelleen. Käsi ylös, kuka on yllättynyt? Sitä minäkin. Äitini, joka muuten meni nukkumaan yhdeltä (yöllä) lähti vähän ennen viittä (koska jossain välissä se muuttui aamuksi) töihin. Sen jälkeen olen aakkostanut vinyylini, langannut hampaani, klikannut Wikipedian Satunnainen artikkeli -linkkiä tarpeeksi monta kertaa päätelläkseni, että ihminen ei voi tietää riittävän vähän konsolipeleistä ja aseista, oppinut Christien dekkarista kaksi uutta sanaa (cantankerous ja curmudgeon), saanut aivoissani koko yön soineen kappaleen lopettamaan (en voi sanoa sen nimeä, muuten se alkaa taas) ja pyörittänyt YouTubesta Michael Jacksonin musiikkivideoita samalla kun kaiuttimista soi Napalm Death, mikä tekee koreografioiden imitoimistesta paitsi haastavaa, myös hauskaa. Nyt rakas hauva uskoo, että se on unohdettu (kun sen aamu-ulkoiluttaja häipyi ilman sitä) ja väittää kuolevansa nälkään. Koska Jalmari nyt kuitenkin on ainoa tyyppi koko taloudessa, jolla on minkäänlaista vuorokausirytmin tyyppistä harrastetta elämässään, en haluaisi viedä sitä ulos ihan vielä. Smear Campaign -levyä säestää siis Maailmanlopun Aariat, esittäjinään Kirkuva Koira. Olen melko varma, ettei koiraeläimistä lähde tuollaisia ääniä.

Jos tuolla eläimellä on joskus oikeasti joku hätä, se kuolee siihen, koska se ei voi mitenkään kommunikoida sitä meille. Olen yrittänyt kertoa sille tarinaa siitä pojasta, joka huusi sutta, mutta se rääkyy mun tarinan päälle.

Niin, sitä pitikin mainitsemani. Kahvi maistuu todella hyvältä, kun sitä ei ole pystynyt juomaan pariin päivään. Lisäksi haluaisin neuvoa, ettei primääristä dysmenorreaa ja vatsatautia pidä yhdistää, koska jos särkylääkkeet eivät pysy sisällä, on helvetti valloillaan.

Post scriptum: Tarkennuksena ilmoitetaan, että jos kyseinen säänkertojaihminen on Mette Mannonen niin sitten ei ole mun vika etten ymmärrä, koska se ei vaan osaa.