Panama, Panama, ihana maa...pt. III: San Blas

Panama-saagan päätösosa on antanut odotuttaa itseään…Poistuttiin Panama Citystä aamuneljän aikoihin (hotellin ulkopuolella oli mies tonkimassa roskia; pääteltiin, ettei oltu ihan turvallisimmalla alueella, taas kerran) ja löydettiin itsemme pikkuruiselta lentokentältä. Luultiin ensin tulleemme väärän paikkaan, mutta kun nähtiin odotussali täynnä kuna-heimon perinnepukuihin pukeutuneita naisia, istuuduttiin rauhassa odottamaan lentoa. Vaikka kenttä oli pieni, turvatarkastukset oli silti ihan maailmanluokkaa; kaikki tavarat syynättiin ja jouduin jättämään reppuni ”ruumaan”, joka oli lähinnä lentokoneen takakontti. Päästin pikkuruisessa koneessa ihan lentäjien taakse, joka etenkin laskeutumisvaiheessa oli hilpeää (”Sanni, mä näen kiitoradan, ja se päättyy mereen”). 25 minuutissa oltiin El Porvenirin saarella, jossa ruvettiin vertailemaan eri hotellien tarjouksia. Kaikki majapaikat oli täysihoidolla, koska useimmat saaret on pikkuruisia, eikä esim. ruokakauppoja ja baareja ole. Päädyttiin Nalunegan saarelle, josta sitten tehtiin retkiä ympäröiville saarille. Ennen San Blasia kuvittelin, että matkakirjojen kuvat on taitavasti retusoituja. Ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä pyörsin puheeni: paratiisinomaisia postikorttimaisemia on oikeasti olemassa. Palmuja, valkoista hiekkaa ja kirkkaan turkoosia vettä. Sofia otti nauhalle sen, kun kerroin, että tää oli sen elämän paras idea. Ensimmäisenä päivänä, paluumatkalla Pelican Islandilta kotisaarella, nähtiin kahden delfiinin hyppäävän toistensa ohitse täydellisessä kaaressa, vain muutaman metrin päässä veneestä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton.
Vielä henkeäsalpaavampi päivä oli 25. helmikuuta, jolloin päästiin viettämään heimon itsenäisyyspäivää. Ei voitu uskoa, että meillä oli käynyt niin hyvä tuuri. Cartín saarella oli käynnissä näytelmä, jossa kerrottiin vallankumouksen tapahtumista. Maksoin itseni kipeäksi, että sain valokuvata esitystä ja sitä seuranneita kulkueita, mutta samaa mahdollisuutta en saa toiste. Lisäksi käytiin kuna-museossa, ostettiin perinteisiä mola-käsitöitä ja nähtiin saari, jolle kunat hautaavat vainajansa. Taisi molempien suomalaistyttöjen silmänurkkaan nousta kyynel, kun ohitse kulki perinnevaatteisiin pukeutuneita ihmisiä tanssien ja huutaen: ”Viva la revolución!” Silloin tunsin olevani kaukana kotoa, mutta pelkästään hyvällä tavalla.