"Mä luulen, että mä olen vähän onnellinen."

Kuuden neliön saunaan mahtuu 11 ihmistä. Ihan totta.

Minulla oli pienen elämäni paras juhannus. Kolme päivää voi tuntua paljon pidemmältä ajalta, jos niihin mahduttaa viikon edestä syömistä, saunomista ja uimista. Merivesi oli pinnasta yhdeksäntoista-asteista ("PARHAUTTA!") mikä tietysti tarkoitti, että vedessä piti suunnilleen asua, että sinne piti hypätä vaatteet päällä, että saunasta piti sännätä elvyttämään joukkuekisassa mehukattikanistereita baywatch-hidastuksilla, että jumppapalloa piti käyttää vesileluna ja pallotella riemukkaasti, että poikien kanssa piti uida vastarannalle istumaan kaislikossa ja puhumaan tyhmiä poikajuttuja, että piti kiljua hysteerisesti kun pärskeet lensivät veneen sisälle ja että aattoiltana oli istuttava laiturilla jalat vedessä skumppapullo sylissä.

Järjestimme saunan terassilla ihan oikeat juhannustanssit ("PARHAUTTA!") valsseineen ja tangoineen, tytöillä oli hameet ja kukkaseppeleet ja pojilla hatut päässä ja heinänkorret suupielessä. Tietty valmistautumisen aikana poikia piti mennä hihitellen vaklaamaan ikkunoista salaa. Tanssien aikana nautittiin myös lauluesityksistä. Moderneimmillaan musiikki taisi olla Beatlesin kohdalla.

Mieleen jäivät myös jälkkärit ("PARHAUTTA!"), niitä kun oli sovittu jokaisen puuhaavan tahoillaan ja tarjoilevan muille. Monet onnistuttiin nauttimaan täydellisellä hetkellä: ahvenenmaan pannari saunan jälkeen, vaahtokarkki-suklaakastike-mansikka-jätskiklähmäys silloin kun olin jo kuvitellut ahtaneeni itseni kuolemaan asti täyteen grillisafkaa, hedelmätarjotin brunssilla, raparperi-marenkipiiras iltapäivän kahvituokiolla, suklaatäytteiset grillatut banaanit grillin jälkilämmöstä ja dumle-suklaakohokkaat iltamyöhällä. Itse tein tiramisutäytteisiä tuulihattuja, jotka syötiin heti kun oltiin päästy perille. Viikonlopun teemabiisiksi nousi jotenkin SMG:n Hölmö rakkaus, joka aiheutti kollektiivisia fiksaatioita tyttöjen tanssittamiseen laiturilla. Pakko kuunnella sitä vieläkin, tulen siitä hymyileväiseksi. Kun tulimme sunnuntaina jätskitauon kautta kotiin ja vedostimme vielä hiukan grafiikkaa ("PARHAUTTA!") Elinan ja Eevin kanssa, soitimme autotallissa sitä laulua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja hehkutimme sitä, kuinka hyvin kaikki on.

Keräsimme kukkia tyynyn alle, kierimme alasti mäkeä alas saunalle, luimme Tove Janssonin novelleja ääneen toisillemme, sidoimme vihtoja (minä olin virallinen vastaava, mutta kokeilimme myös katajavihtaa, mistä en ota minkäänlaista vastuuta), askartelimme pajupillejä, mato-ongimme, nukuimme siskonpedissä ja teippasimme huussin seinään skissipaperin, johon yhdessä piirsimme taiteen.

Kuvottavan tervehenkistä? VOI KYLLÄ ja juuri sitä mitä kaipasin. Elämä alkaa voittaa. On aika turvallinen olo, kun yhtäkkiä taas muistaa, että omat sosiaaliset turvaverkot ovat lujia ja laajoja. Jussiviikonlopun viimeisenä päivänä aloimme huomattavan konkreettisesti pohtia, kuinka hyvin voisimme elää yhdessä kommuunissa kesämökillä, kuinka hyvin työttömyyskorvaukset riittäisivät ruokaan, kuinka ehtisimme opettaa toisillemme kieliä, ruumiinavauksen kulkua (josta opin jo aika paljon), maailmanpolitiikkaa ja Suomen postinumeroita, kuinka helppoa olisi olla menemättä enää koskaan takaisin. Tuntui kodilta.


Tämä kuva voisi olla vaikka kansikuva taiderockduo Snappertunan levylle. Snappertunan postinumero on muuten muistaakseni 10710. Sanni, olen pahoillani, tiedän aiheuttavani hillittömät Suomen kesä -ikävät. Jos yhtään lohduttaa, mullakin on jo ikävä mun juhannusta.