Tästä lähtee...

Wappu!

Enemmän kuin 1000...

Sunnuntaina unohdin jakaa kanssanne tämän hienon hetken. Nam. Ette muuten edes helua tietää, mitä olen syönyt tänään. Tai eilen. Tai mitä on suunnitelmissa huomiseksi...

Mutta siitä sitten kattavasti jälkikäteen. Hauskaa vappua, mekin lähdemme viettämään!

tappotavallisuus

Noh ni, musta tuli just aikuinen. Vuokraan kaksiota, jossa on pieni piha pellon vieressä ja sauna. Kylästämme löytyy yksi Sale-kauppa ja uima-allas aamutunteineen. Tässä mun kesä.

Auta armias... suunnittelen kotia ihmisen kanssa, jota en ole koskaan tavannut enkä puhunut, kaupunkiin, jossa en ole koskaan käynyt ja maahan, jossa en edes asu!

Kermaa ja yhden kissan mysteeri

Jos syntymäpäivävalmistelut aloittaa kasaamalla pöydälle lähdes kahdeksan desiä kermaa, puoli kiloa suklaata ja kilon voita ja ostoslista käskee ostamaan kermaa ja suklaata vielä vähän lisää, niin lähtötilanne vaikuttaa lupaavalta. Kun kämppis osallistuu vielä toisella mokomalla satsilla kermaa (joka sai kyllä seurakseen lähes ällöterveellisesti lähinnä mansikoita) niin herää jo epäilys siitä että Marie Antoinette pani Kleopatrasta paremmaksi ja kylpi maidon sijaan kermavaahdossa. Ei täysin huono elämä.

Koska leivokset olivat olennainen osa juhlia, olkaa hyvä, palanen teillekin kurjille, jotka ette liittyneet seuraan (Inkalta sentään poistettiin viisaudenhammas, mutta miten on mahdollista, että vain Aino oli paikalla? Come on, onko ystävyys mennyt pois muodista?):









Valituksista päätellen päivän teema vaikutti olevan rumat ja pahat levoksen useamman kuin yhden kokin osalta, lopputuloksessa se ei kuitenkaan näkynyt tai maistunut. Vain macaroonit kieltäytyivät astumasta näyttämölle.

Kesällä luin tiedelehdestä juttua, jossa tutkittiin sitä miten syntymäaika vaikuttaa ihmiseen. Huhtikuussa syntyneitä vaivaa muissa kuissa syntyneitä enemmän muunmuassa masennus, anoreksia ja skitsofrenia. Vaikka olen tuomittu elämään veitsen terällä niin onneksi olen syntynyt myös juuri siihen aikaan, että juhlissani on voinut tarjota ensimmäisten mansikoiden lisäksi myös parsaa:



Piirakasta tuli niin niin kaunis, että hämmentää vieläkin.



Hyvä synttäri, kerrassaan. Sain parsakattilan ja käskyn mennä ostamaan kauniit kengät hyvässä seurassa. Sain makeaa mahan täydeltä ja kuohuviiniä. Paljon. Ja vappukin on vasta kolmen päivän päästä!

Lopuksi mainittakoon vielä yhden kissan mysteeri. Kävelimme Klubille viettämään loppuiltaa ja matkalla sinne ohitimme porttikongissa mainoksen, jossa oli kissa,



joka näytti tältä kissalta,



joka on sattumoisin minun kissani. Yhdennäköisyys on pelottavaa, vaikka kukaan muu ei vaikuta suhtatuvan vakavasti pelkooni siitä, että oma pieni karvapalloni on luonut malliuran selkäni takana.

Mutta nyt pohtimaan kotia, sillä ehkä paras mahdollinen tapa ottaa taas yksi askel kohti alati lähestyvää aikuisuutta on perustaa oma kyyhkyläispesä. Hyvä, hyvä elämä.

Cinque Terre (UNESCO World Heritage Site)

Juna Firenzestä La Speziaan ja sieltä pikkujunilla kohti Ligurian rannikon helmeä viiden pikku kyläsen muodostamaa Cinque Terreä. La Spezian asemalta saa ostaa kortin, jolla pääsee joko puksuttelemaan junalla kylästä toiseen tai trekkailemaan upeisiin maisemiin meren rannalle.
Vettä ja hyvät kengät kannattaa pakata mukaan. Kylistä voi ostaa pikniktarpeet reitin varrelle. Eikä sovi unohtaa loistavaa jäädytettyä jogurttia, johon saa itse valita maustekastikkeen.


Manarola, raumalainen Maria ja minä. Umh, ja se aurinko.

382 ja silleen askelta Cornigliaan...

Valentin, Bulgaria, ja meri.

Vernazza, kaunein kaikista ihastuttavista kylistä.

Lounastauolla minä, Maria ja ranskalainen Inés. Pizzaa, foccaciaa, kikherneleipää ja veriappelsiineja.

Eipä väliä mihin Välimeren rantakylään eksyy. Aina löytyy aurinkovarjoja, värikkäitä veneitä ja kirkko.

Purple Jelly Goo! Kuolleita meduusoja! Jotenkin mulle ja Marialle jäi se fiilis, ettei muut ihan arvostaneet...

Festa nella via dei Macci!

Ihan älytöntä! Teknojumputus kuuluu mun huoneeseen kovempaa kuin mitä mun omista kajareista edes lähtisi. Ja bileet ovat kadun päässä. Koko Via dei Macci on täynnä ihmisiä tanssimassa. Kävin pummimassa oluen kadunvarressa seisovilta tyypeiltä. Ilmeisesti jolla kulla on synttärit. Musiikki on niin kovalla, että mun huoneessa voisi ihan hyvin pitää omat reivit. Soitin kaverilleni ja rytmit kantaa joelle asti.

Viva l'anniversario di liberazione! Joka muutti päivällä kaupungin aavekaupungiksi, jossa vain eksyneet turistit vaelsivat. Mutta illaksi kaikki näyttivät palanneen ja koko kaupunki bilettää.

Ei pelkkiä sirkushuveja

Leffassa käynti Costa Ricassa on paljon muutakin kuin viihdettä. Sen on syytä yleissivistää ja herätellä yhteiskunnallista velvollisuudentunnetta. Viimeksi meitä muistutettiin mm. seuraavista asioista: dengue-kuumeen leviämisen voi estää tehokkaalla jätehuollolla, esim. poraamalla reikiä roska-astioiden pohjaan, pitämällä astiat suljettuina ja viemällä roskat tarpeeksi usein ("Perheesi terveys on Teidän käsissänne"); rattijuopumuksen vaaroista ("Nouse ystävän, älä rattijuopon kyytiin") ja siitä, että San Josén kadut on saatava turvallisiksi ("Täällä vallitsevat alamaailman lait"). Tämän jälkeen kaikki voivat hyvällä omallatunnolla katsella Kate Hudson-Matthew McConaughey (kyllä, tsekkasin oikeinkirjoituksen imdb:stä)-huttua ja pohtia tykönään, onko Hollywood löytänyt nuoren polven Julia Roberts-Richard Gere-parivaljakon.
Sitten toinen ihmetyksen aihe: käykö leffassa ihan sikana pariskuntia, vai olenko mä vain nyt harvinaisen herkkä näkemään niitä, kun oma vakioleffaseurani on 10 064 kilometrin päässä (mitäpä sitä ei internetin ihmeellisestä maailmasta löytäisi)?

Napoli - Pompei Scavi - Capri

Saimme sveitsiläisen Sarah Lilin kanssa loistotuuman matkustaa Napoliin. Kalenteria plärättyämme huomasimme, että ainoa vapaa hetki osui vain kahden päivän päähän. Joten hirveällä kiireellä varasimme hostellit ja junaliput. Onneksi varsinainen stagione alta alkaa vasta toukokuusta.

Firenzestä pääsee Napoliin junalla kahdella tavalla helposti ja kalliisti sekä vaikeasti ja halvalla. Kokeilimme tietysti kummatkin. Menomatkalla istuimme bisnesmiesten keskellä suorassa pikajunassa Firenze-Rooma-Napoli. Kokonaismatkustus aika vajaat neljä tuntia. Palasimme täpötäydellä paikallisjunalla. Matka-aika 7h 30min. Hintaero reilut 20 euroa. Kannattaa panostaa. Tunnelmalla selviää vain kolme ekaa tuntia ja sitten alkaa yksinkertaisesti vituttaa. Olutta saa kyllä koko matkan ajan.
Napolissa hostellinamme toimi La Controra, jota voin kyllä suositella. Kätevästi metrolinjan varrella, siisti ja toimiva, aamupala kuuluu hintaan. Ainoana miinuksena dormiimme pistetty hullu amerikatar, joka väärinkäytti unilääkkeitä, puhui jatkuvasti ja huutaen eikä suostunut nukkumaan. Mutta se oli tuskin hostellin vika.

Kulkuvälineissä ei Napolissa pihdata. Löytyy niin bussia, ratikkaa, metroa, johtoautoa kuin funiculaaria ja lauttaakin. Että siitä vain valitsemaan. Funiculaarilla kannattaa ehdottomasti reissata kukkulan päälle ihastelemaan näkymiä ja Napolin yllä leijuvaa saastesumu/vulkaaninen ainespilveä. Hyvin vaikuttava. Museoista Arkeologinen museo on parhaimmillaan remontissa, mutta Farnese kokoelmineen ja Pompeijin löytöineen kuuluu maailman parhaisiin. Jos italotaide kiinnostaa myös hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva Capodimonte on käymisen arvoinen.
Muuten Duomon ympäristöstä löytyy idyllisiä, ja hieman pelottavia, kapeita kujia, joiden poikki ripustetuilla naruilla pyykit liehuvat laiskasti. Sataman suuntaan maisema modernistuu, jos 1800-luvun bulevardeja voi moderneiksi sanoa. Kuninkaanlinnan lähistöltä löytyvät parhaat kaupat, Italian suurin Oopperatalo ja omituinen pyöreä kirkko. Kaikki on nuhjuista ja kulunutta. Graffitit koristavat ihan kaikkea ja epämääräistä hitusroskaa on ripoteltu kaikkialle. Ihmiset ovat lyhyitä ja lihavia, paitsi vaaleanpunaiset turistit. Mikään ei ole varsinaisesti kallista, tai ainakaan näytä siltä. Liikenne yrittää itsemurhaa, muttei ihan onnistu. Hyviä ja halpoja ravintoloita löytyy mm. Via Tribunalilta. Numerossa 330 majailee Trattoria da Carmine, joka tarjoaa hyvää perusitalialaista todella halpaan hintaan. Vähän kauemmas Duomosta ja päädytte Sorbul-pizzeriaan (en muista nimeä, mutta on pieni ja yksinkertaisen näköinen, vieressä myös toinen uudempi ketjupaikka), joka on kaikkien arvioiden mukaan yksi Niistä pizzerioista. Pelkkä Margherita vie kielen mennessään, vaikka saa sitä kyllä muitakin makuja jos haluaa pizzansa pilata.
Pompeijin museoalueelle pääsee parhaiten Napolista Circumvesuviana-junalla. Lähtee rautatieasemalta. Miksi juuri aseman seutu on kaikkialla aina ikävän näköistä ja täynnä pikkurikollisia? Perillä lipunmyynnin vieressä yksi jos toinenkin opas tarjoaa palvelujaan monella eri kielellä. Jos olette isompi ryhmä voin vilpittömästi suositella. Muussa tapauksessa ottakaa vaikka Audioguide. Älkää, toistan älkää, lähtekö seikkailemaan turhan päiten ilman karttaa, kuten allekirjoittanut. Ei sieltä mitään löydä. Mutta onneksi voi leikkiä suomalaista, joka ei puhu englantia, ja vakoilla turistiryhmien reittiä. Joka tapauksessa, emme olleet sään suhteen onnekkaita, kuten kuvasta näkyy, vaan talsimme aluetta läpi kaatosateessa. Odottamatonta hyötyä sateesta oli siinä mielessä, että saimme olla suhteellisen rauhassa. Myöhemmin auringon pilkahdellessa paikka täytty minuuteissa äärimmilleen. Päätimme paeta pois. En halua edes kuvitella millainen paikka mahtaa olla kun turistikausi pääsee kunnolla vauhtiin.
Caprille (lausutaan paino ensimmäisellä tavulla, kuten Napolikin: Caapri ja Naapoli) pääsee lautalle suurinpiirtein joka satamasta. Itse käytimme tällä kertaa Sorrentoa. Voin pahoin, mutta siinä ei kai ollut mitään uutta. Saari on uskomattoman herttainen ja turvallinen. Valitettavasti myös tuotteistettu ja kallis. Mutta silti käymisen arvoinen. Kiipeilemään saa varautua, mutta pinta-alaa käveltäväksi ei ole paljoa: saari on 6km pitkä ja 2km leveä.
Yövyimme hitusen rauhallisemmassa Anacaprilla hotelli Mediterraneossa. Sarah Lili onnistui neuvottelemaan meille uskomattoman diilin. Myös aamiashuone (mitä luksusta!) terasseineen oli ihana.
Caprille kannattaa pakata mukaan hieman fiinimmät asusteet, ettei valtava alennuskompleksi iske keskellä kauniita ja rikkaita. Hyvin isolla rahalla ja kalliilla ylläpidolla kunnostettuja idyllisiä katuja, pieniä putikkeja ja tunnelmallisia ravintoloita merinäköalalla.
Kokeilimme lähes inhimillisesti hinnoitellut La Pergolan ja Le Arcaten. Ilmeisesti saarella vain on mahdotonta syödä huonosti.
Kaikki nähtävyydet ovat pieniä muutaman tunnin trippejä. Ilmeisesti tarkoitus on, että päivittäin voi tutustua pariin ja lopun iltapäivästä makoilla uima-altaalla ennen pukeutumista illalliselle. Hyvin eleganttia. Kipusimme tuolihissillä kukkulalle ja tulimme alas.
Tuliaisiksi kannattaa ostaa upeat sandaalit, ainutlaatuista parfyymiä (yhtiö kulkee nimellä carthusia) ja Limoncelloa (sitruunalikööri). Itse onnistuin hankkimaan vain jälkimmäisen. Sen jälkeen jouduin toteamaan, että tämä reissailu oli syönyt budjettini ja kalunnut jopa luut.

Aurinkoinen Firenze

Mulla oli sitten ilmeisesti yöllä jotain teorioitakin tästä maailmasta. Noh, sääli, etten muista niitä enää.

Vuokraisännälläni on täällä nainen. Nelikymppinen keliaakikko Sardiniasta. Harrastavat seksiä keskellä päivää. Mikä on ihan ok, näkevät harvoin jne. toivoisin vaan ettei koko episodi saisi mussa aina aikaan epämääräistä teinikikatuskohtausta: "Hih, ne harrastaa... huih... SEKSIÄ!!" Toisinaan sitä toivoisi, että mielikin ymmärtäisi jo olevansa päälle kahdenkymmenen.

Firenze antautui viimein ja nyt kaikki on jälleen kunnossa. Lämpötilan suhteen nimittäin. Sadekin suostui loppumaan ja elämä on kivaa. Yritin shoppailla DVDitä, mutten onnistunut valitsemaan mitä haluan. Wilde, Medea ja Lawrence of Arabia, mutten löytänyt Forever Callasta enkä Maria Antoinettea. Lisäksi kiinnostaisivat A Home at the End of the World ja Il Grande Silencio.

Ainolle:
- älä pakkaa mukaan turhan lämmintä kamaa, lämpötila pysyttelee tod.näk. kahdenkymmenen yläpuolella, sateenvarjo voisi olla tarpeen, mutta voit ostaa parilla eurolla täältäkin
- mahtuisiko mukaan pari kesätyöpaikkaani koskevaa kirjaa? isu voisi käydä viikonloppuna pudottamassa postilaatikosta
- mihin aikaan ja minne ylipäätään tulet?
- missä haluat käydä? jos haluat museoihin osaan täytyy varata aika ja ne hupenevat nopeasti, eli jos tiedät jo joitain must-kohteita, ilmoita, niin varailen
- jos omistat isomman matkalaukun ja tunnet pakottavaa halua ottaa sen mukaan, en panisi vastaan jos takkini pääsisi paluupostissa Suomeen... olikohan tämä nyt tarpeeksi epämääräisesti kierrellen pyydetty?

juu, sähköpostin kirjoittaminen on ihan liian vaikeaa, miksi harrastaa yksityisasioita kun voi jakaa kaiken teidän kesken?

Yöllistä purnausta, mutta ei TMI

Mistä mahtaa sekin tyhmyys johtua, että väen vängin kehittelee itselleen yhdistelmän vaikeinta mahdollista opiskelumuotoa ja vaikeinta opiskelemaansa ainetta?
No, hei Naistutkimuksen verkkokurssia, käy toki peremmälle! Tää ei ole hyväksi mulle, olen kategorisen huono valvoja ja nyt oksettaa ja pyörryttää. Lisäksi hyttysenpistot ovat nousseet valtaviksi rokkoarpikasaantumiksi ja kutiavat.

Olen elänyt kaksi päivää päärynä-cacio-voikkareilla. Toskanalaisen tietämyksen mukaan lämpimät voileivät alla pere e miele kuuluu aina tehdä cacio-juustoon. Kaveripiirimme tuntee ehkä nämä leivät paremmin vuohenjuustoversioina ja Piin laittamina. Mutta aiheeseen... Koska näin väitetään, niin pitihän sitä kokeilla. Ei yhtä hyvää kuin maailman parhaassa L'osteriassa Sienassa, mutta oikein maukasta. Kunhan tajusin eka pistää koko höskän uuniin. Paistamattomana cacio maistuu jotakuinkin samalta kuin halloumi aka ei miltään.

Ja sitten USAn tuleviin vaaleihin, joista en tiedä yhtään mitään. Onko kukaan muu havainnut outoa samankaltaisuutta akselilla Kennedy-Blair-Obama? Kaikki nousivat valtaan edellisen hallinnon epäonnistuttua täysin ja ihmisten turhaannuttua jo pitkään vallinneeseen vaihtoehtoon. Jokainen oli karismaattinen johtaja ja nuorison suosiossa, tarjosi uskoa uuteen tulevaisuuteen ja onnistui olemaan oikeasti cool eikä vain myötähäpeä. Eikä kenenkään varsinainen poliittinen ohjelma ollut erityisen selkeä tai käytännöllinen. Pahus vie, mutta pelkkä toivo ja idealismi on aika huono yhdistelmä maan tämän hetkisille vaikeuksille. Ja kun Valloissa ollaan niin tottakai näitten vaikeuksien mittasuhteet ovat megalomaaniset.
Kannatan silti Obamaa. Ehkä maailmalle olisi parempi saada edes yksi johtaja johon voitaisiin uskoa... Sitä paitsi naispresidenttejä meillä on jo, mutta yhdenkään enemmistöltään valkoihoisen (jopa WASPin) maan presidentti ei ole musta tai kuulu vähemmistöryhmään. Ranskalaiset pääsevät lähimmäksi puolalaissyntyisen Sarkozyn ja italoBrunin kanssa. Mutta ei hurrata vielä.

A. transupressaa odotellessa...

Kevätauringon hyödyntäminen

Hyvällä tuurilla mulla on oikea rusketus jo juhannuksena. Yksi lasitetun parvekkeen iloista: tarkenee bikineissä erinomaisesti jo nyt jos aurinko paistaa. Haluaisin pitää parvekalusteiden korkkaustilaisuuden, en vaan oikeen tiedä millä porukalla ja millon. Sen pitäis tapahtua päiväsaikaan koska mun partsille paistaa n. klo10-16, eikä varjoaikaan ole kovin lämmintä.

Ja myönnetään, ostin sitten semmosta kevyesti päivettävää kosteusvoidetta. Ei se ole itseruskettavaa vaikka siinä onkin jotain semmosta ainetta!

Addfriendum

Uncertainty occasioned by a Facebook request to add someone with whom the recipient is unacquinted.

Joten Lynne Glenn (Central Alaska, AK), Terry Gilliam (Central Alaska, AK) ja Valeri Tchepelev:
Mitä helvettiä te musta tahdotte?

Ja sitten vielä eräs creapytyyppi muinaisesta opinahjosta, jonka nimi on sama kuin Turun syntymäpäivä...

Io e la mia biancheria

Biancheria = alusvaatteet, valkopyykki, ajalta, jolloin ko. vaatteista puhuminen katsottiin säädyttömäksi toiminnaksi, ne tuli pesettää vain tietyillä pesulatädeillä ja kuivata pimeässä huoneessa, niin ja olivathan alusvaatteet aina valkoisia, muuta värit kuuluivat "niille naisille" ja näin BTW alushousut olivat pari vuosisataa vain eteläranskalaisten ilotyttöjen "clou" ja eroottinen erikoisuus

Lienee selvää, että omissa alusvaatteissa on erotiikkaa suurinpiirtein yhtä paljon kuin vanhoissa sukkahousuissa. Siis miinusmerkkisesti. Se on ne muut, jotka tunkevat näihin vaatekappaleisiin jotain älyttömiä merkityksiä. Siispä myös minun vaatekaapistani löytyvät yhteensopivat värit, asiaankuuluvat pitsit ja kevään muotivärit. Naurettavaa? Oi kyllä.

Ulkomailla asuminen näyttää kuitenkin jotenkin virittävän suomityttöjen vaistot ihan uudelle tasolle ja sitä biancheria-boksia tulee uusittua vauhdikkaaseen tahtiin. Lieneekö syynä se, ettei ulkoisemmalla tasolla koreilulla kuitenkaan pärjää etelän kaunottarille tai nättinä olemisesta ei nyt vain ole hötyä vai näiden uusien maiden parempi tarjonta (alusvaatteiden, ei seksielämän suhteen), en tiedä. Näin kuitenkin aina käy. MOT.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan nähnyt puheneena olevissa vaatekappaleissa mitään erityistä häpeän tai ylepeyden leimaa. Kuten kaikissa muissakin asioissa, nätit jutut näyttävät kivalta. Toteutan stereotyyppistä naiskuvaa ja ostelen pitsi-ihanuuksia. BLAH. Toisaalta, sitä tapaa toisinaan ihmisiä, joiden suhtautuminen maailmaan kääntää omaakin elämää ylösalaisin ja jättää silleen. Kuten se, että brittiystäväni ei voinut ostaa alushousuja miesmyyjiltä, tai jenkki ei halunnut riisua edessäni paitaa pois, tai aussi, joka karkasi kirkuen pois alusvaatteisillaan olevien svedutyttöjen luota, tai saksalainen, jonka mielestä mustat alusvaatteet kertoivat "niistä" taipumuksista (mistä? beats me...), tai italomyyjä, joka tunki kanssani sovituskoppiin. Steoreotypiat ovat jo vanhoja kavereitamme, sellaisia joiden kanssa ei haluaisi enää oikeastaan jutella, mutta joihin aina törmää kaupungilla ja päätyy kahville.

Mikä tekee alusvaatesetistä jotenkin ontologisesti erilaisen verrattuna esimerkiksi täysin saman kangasmäärän sisältäviin bikineihin? Still beats me... Toisaalta en notkahda suuntaan tai toiseen jos joku minut aluusvaatteisillani näkee (jos se joku ei tiedä että 20+-nainen käyttää alusvaatteita, niin jo olikin aika sivistäytyä), mutta kieltäydyn esittäytymästä maailmalle bikineissä (ja kaikki on hiljaa sekä tietystä juhannuksesta että Baikal-järvestä, jookosta kookosta?).

Mutta siirrytäänpä käytäntöön ja kerrotaan kaksi tositarinaa, pikkuista kaskua, allekirjoittaneen alusvaatteista näin päivän piristykseksi:

Ensinnäkin, muistanette kun kerroin pyykkinarulta itsetuhoisiksi ryhtyneistä alushousuistani? Noh, he (ne?) ovat palannet luokseni. Joku oli ystävällisesti tuonut ne porttikäytäämme ja pistänyt postilaatikkojen viereen. Pelastin omaisuuteni. Kiitoskorttia en voi lähettää, kun en valkeaa ritariani tunne.

Toiseksi, lentokentillä on aina kiire, paljon ihmisiä ja liikaa kamaa mukana. Laukku tahtoo toisinaan jäädä auki tuhoisin seurauksin. Kuten esim. tavara putoaa ja uhkaa jäädä ikuiseen hukkaan. Mutta onneksi löytyy myös ystävällisiä ohikulkijoita, jotka nostavat tavarasi ylös ja palauttavat ne. Kuten esimerkiksi belgialaisia herrasmiehiä. Tämän kertainen Laupias Samarialainen (copyright-oikeudet Jumalalla?) kyllä ilmeestään päätellen katui käytöstään ymmärrettyään, että maasta nostettu tavara olikin mun mustat rintsikat. Ainakin siitä punastelun ja änkytyksen määrästä päätellen. Itse aloin nauramaan, en niinkään rintsikoille (sillä ne olivat ehjät ja ihan sievät, olisin hävennyt jos tipahtaneet olisivat olleet ne mukavat kaarituettomat, jotka olis päälleni pukenut lentoa varten), koska niissä oli tuskin mitään kiinnostavaa, vaan miehen täydellisen järkyttyneelle ilmeelle. Sain palkakseni loukkaantuneen katseen ja pikalähdön.

Festival Imperial 08 - La música nos une.

Vení, bailá, cantá, movete. And I beat you to it. Korkkasin festarikesäni eilen Alajuelan Guácimassa, esiintyjinä Le Pop, Café Tacuba, Babasónicos, Incubus ja Smashing Pumpkins. Ja totesin, että festarifiilis on jotain hyvin universaalia. Tuntui niin uskomattoman paljon Suomen kesältä, että jos ei ois ollu niin sairaan hauskaa, niin ois saattanut itkettää. Lisäksi Ticolandia yllätti mut aivan täydellisesti sillä, että jokin tapahtuma oli niin hyvin organisoitu. Just tän takia pessimismi kannattaa: kun odottaa uskomattoman pitkiä jonotusaikoja, toimimattomia laitteita, epäkäypiä bussilippuja ja mitä vielä, ja sitten huomaakin, että homma toimii, tulee aina iloisesti yllätetyksi. Ainoaksi miinukseksi lasken sen, että ainut saatavilla oleva alkoholijuoma oli olut ja ainut kasvisruoka churrot (hei, kyllä niillä voi elää). Vetelin sitten hampaat irvessä paikallista Imperialia, joka kylläkin oli sen verran kaukana oikeasta oluesta, että herra Elokuvamiehen ei kannata alkaa suunnitella mitään initiaatioriittejä Kaislassa tai Teerenpelissä. Old Rosie on edelleen ykkönen. Koko tapahtuman ajan meidät ympäröi melkoisen voimakas pilventuoksu. Jopa siinä määrin, että parilla pitkällä sisäänhengityksellä olis jo päässyt hyvin fiilikseen mukaan. Mutta olihan kyseessä kansainvälisen marihuanapäivän aatto. Täytyyhän niitä juhlapyhiä jotenkin viettää. Jostain syystä unohdan aina täällä paperit kotiin, niin siis eilenkin. En saanut punaista ranneketta, jossa luki "MAYOR DE EDAD" eli täysi-ikäinen. Koin pikapaluun teinivuosiin, kun jouduin pyytämään Sofiaa hakemaan mulle juotavaa. Teini-iän tuntu unohtui nopeasti, ja loppuillasta aloin jo muistuttaa eläkeläistä. Selkää särki koko päivän seisominen ja meinattiin kuukahtaa jo ennen vikaa keikkaa. Vanha ei oo vauhtikone. Mun on todella syytä pikkasen treenata turnauskestävyyttä. Mua sentään vaivaa vain väsy, onneksi. Kun tulin yöllä kotiin, Finn (saksalainen travelleri, joka asuu meidän luona pari kuukautta) huhuili riippumatostaan: "Sanni? Mä oon ihan hirveessä humalassa." Ollaan siis saatu tänään yhdessä myhäillä juniorin darralle (esp. "goma"), jota se kylläkin fiksuna poikana parantelee hedelmäsmoothiella ja unella. Ei ollenkaan huono suunnitelma...Nyt tän tädin pitäis jatkaa tutustumista costaricalaisen "kirjallisuuden" "klassikoihin". Mitä enemmän luen, sitä enemmän olen sitä mieltä, että tässä maassa ei ole kulttuuria. Hyvästi, festarifiilis...

Kun on vaikeaa

Toista päivää krapulassa, parisuhdedraamaa, kandintyön epätoivoista muokkausta lopulliseen palautettavaan kuntoon kun ei vaan osaa ja lisäksi helvetin kuuma ja kylmä vuorotellen.

Niin joo, lämpöily ja kaulan turvotus jatkuu, lienevätkö pahentuneet stressistä vai yrittääkö mun viimeinen viisaudenhammas tappaa mut vielä ennen torstaita jolloin sekin lähtee. Noh, ens viikonloppuna sit vaan lepoa, jäätelöä ja leffoja.

Ei vaan jaksais nyt yhtään. Miksei voi olla helppoa kun on vaikeeta?

No okei sit

Joo otin kuvia itsestäni. Mut mun tukka on kiva. Sitä leikattaessa ja värjättäessä katsoimme sen laittajan kanssa melkein kokonaan kaksi Chad Michael Murray -elokuvaa (se, jossa on Lindsay Lohan ja se jossa on Paris Hilton). Onko parempaa tapaa saada uus tukka? No eipä taida olla...

Tänään näin ekat voikukat.

WANTED: Kesäauto!

Mun pitää nyt sitten ilmeisesti hankkia auto.

Enkä tiedä niistä mitään. Eikä kukaan mun suvussa tiedä.

Joten: ideoita?

It Must Be Summer, pt. 2

Olen tässä väittänyt pienen eläimen itsepäisyydellä, että tuo perseily, a.k.a. talvi olisi ohi. Uskon, että kevättä ei kuulu odottaa, vaan viettää kunnes säätila tajuaa liittyä bileisiin. Nyt luulen että Ainon ja arskan lisäksi muukin maailma on tajunnut, että kaamos 0 - me 6. Lemme show yawl how it is done:

Haluaisin esittää lisätodisteita teoriani puolesta:

Kevätpörriäinen on ihan paras. Lunastin omani iloisilta tytöiltä, jotka teitittelivät minua, mutta saivat sen anteeksi sillä olin hyvällä tuulella. Kyseisestä julkaisusta olen oppinut, mikä on onnettomuuden ja katastrofin ero. Jos koulukirja syttyy palamaan, se on onnettomuus, mutta jos se jää lukukelpoiseksi, se on katastrofi. Kevätpörriäinen on ihan paras!

Parsakausi alkoi eilen.

Kesätukka. Olen niin rok. Minulla on harmahtavan maantienväriseksi värjätty poikatukka, jossa on takatukka toisella puolella päätä, ja toisella ei ole puolella takatukkaa. Onko mitään siistimpää? No ei taida olla. Orastavan identiteettikriisin alta kannattaa punnertaa leikkaamalla elämästään kaikki kuollut paska pois, myös konkretiaa suosien. Tekee hyvää mielelle, ihan todella. Ei vituta enää paljoa, koska ei vaan pysty. Lisäksi lettini on ihan lelu, sillä ostin tänään elämäni ensimmäisen hiusvahan! Loputtomasti virikkeitä!

Jätskiä syö nyt muutkin kuin Aino ja sen hassut kaverit aamupalaksi työpaikkaruokalassa (aikuisena on niin siistiä ja karkkia saa syödä vaikkei ois karkkipäivä ja saa valvoa myöhään). Esimerkiksi pukumiehet metron liukuportaissa vetivät mansikkaeskimoita.

Sesonkituotteet, kas niistä tietää sesongin vaihtuneen. Olen tutustunut tieteellisen tarkasti Pepsi Maxin hämmentävästi nimettyyn kausimakuvarianttiin ("Mojo"? I ask you!) joka väittää maistuvansa limeltä ja mintulta. Tiedä häntä. Ensi maistaman perusteella arvioin tuotteen kuvottavaksi. Sittemmin päätin, että se on parasta ikinä, ja tänään hankin kolme litraa lisää. Eilen join sitä töissä, ja jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että se on limsaa, ei drinkki. Oli kyllä jännä tunne käydä esimiehen kanssa tavoite- ja kehityskeskustelua ja täytellä lomakkeita, ja samalla hokea itselleen, että ei Aino, ei se voi huomata, että olet humalassa, koska ethän sä ole! Pullon kyljessä pitäisi olla teksti "JUST ADD RUM" (toki niin kuuluisi lukea monessa muussakin paikassa), sillä luulen löytäneeni ensi kesän parhaan blandiksen. Vaikka on se silti tavallaan pahaa.

Luonto on yleisesti ottaen perseestä (ks. merkintä, jossa kompastuin pupuun), mutta tämä -kappale oli aika symppis eikä ees kovin horroksessa. Tapasin hänet tuossa yksi ilta kotimatkalla, eikä ollut kameraa mukana, mutta puhelin onneksi oli. Ristin hänet Kesäpojaksi.

Olen nyt esittänyt olennaisiksi katsomani todistusaineiston. Jätän asian valamiehistön harkittavaksi, ja haluan lopuksi vielä muistuttaa: jos se on hauskaa, se on hyväksi vatsalle. Paitsi että viski on hauskaa muttei hyväksi vatsalle.

Levylautasella*

Minä mitään nukkumaan päässyt, joten turvaudun keinotekoisiin heräyskeinoihin. Ja pesen pyykkiä. Tässä soittolistani teemalla jos-sitä-pidetään-huonona-minä rakastan-sitä.

1. Rick Springfield: Jessie's Girl, 1981
Maailmasta ei vain löydy täydellisempää angstilaulua, joka ei oikeasti ole yhtään angsti. Amerikkalainen high school-estetiikka ei vain koskaan vanhene.

2. Simple Minds: Dont You Forget About Me, 1985
Pelastaako mikään päivää paremmin kuin "The Breakfast Club"? Ja onko laulu niin hyvä koska resepti oli idioottivarma "rearranged and recorded the song in three hours in a north London studio and promptly forgot about it."

3. Sophie B. Hawkins: Damn I wish I was Your Lover, 1992
Mun salaisesta suosikistani on vaarassa tulla suosittu kun joka paikassa kohkattu Black Kids coveroi sen uuden sinkkunsa b-puolelle. Älyttömät lyriikat, huokaileva ääni ja kielletty video, mitä muuta tarvitaan?

4. The Divinyls: I Touch Myself, 1991
Tyrkkäsi Vanilla Icen jääkammotuksen pois listoilta ja pois mielestä (yep, keep wishing...)! Esiintyy myös Buffyssä...

5. Londonbeat: I've been thinking About You, 1991

6. Melissa Etheridge: Like The Way I Do, 1988
Oh yes, stimulates, attracts and captivates me. Taisi mennä kaksi tai kolme viikkoa, jolloin tietokoneessa ei sallittu muita ääniraitoja. Luojan kiitos digitaalitekniikasta, muuten olisi menossa varmaan jo kolmas kiekko.

7. Sandra: Maria Magdalena, 1985
Jos joku tietää mistä tässä oikein on kyse saa ihan vapaasti kertoa. Kasarisaundit vaan ovat niin pop. Mutta en ole vielä ihan päättänyt pidänkö enemmän tästä vai In The Heat Of The Nightista.

Hups, tulipas siitä kasariteemoitettu. Täytyy löytää jostain ne krepparit...

*naurettava sanonta, en ole vuosiin omistanut muuta kuin epämääräisen kasan kaiuttimia ja vahvareita raavittuna kokoon sukulaisilta ja kannettavani.

Huoltotauolla

Väsy, väsy, väsy...
Miten kukaan saattoi keksiä 7 tunnin junavuoron? Italiassa? Auts...
Ja miten jostakin paikasta jonne pääsi niin kivasti bisnesmiesten kanssa muutamassa hujauksessa, voi olla niin vaikea kivuta takaisin kohti pohjoista kolisevalla tsuktsukilla, jossa myydään sukkia, sateenvarjoja, pattereita ja pussikaljaa ämpäreistä?

Ihan vaan retoorisesti.

Nyt olen kaksi päivää kotona. Pesen pyykkiä ja itseni, lirkuttelen postini takaisin laitokselta, hoidan sosiaalista elämääni, kurkistan yliopistolle ja lennähdän takaisin tilaan "pois".

Ai niin, ja kuolen väsymykseen.

Italiassa oli vaalit ja miljoona enemmän tai vähemmän epämääräistä wannabemafiosoa (tiedättehän luparan sijasta Nokian kommunikaattori kädessä) taivalsi tsuktsukeilla ympäri maata "Tessera elettorale"-kortti hikisissä räpylöissä. Miksi ne edes äänestää, kun joka tapauksessa aina samat tyypit päätyvät hallitukseen vaalituloksesta riippumatta?

Äh, unta.

P.S. en tainnut mainita, mutta vietän kesänä Itä-Suomessa jossain. Pistäytykää visiitillä.

Kuvareportaasi ajalta March to... oobely-boo

Hei kaikki!

Aloitetaan Klubbenin jäätävistä kotibileistä, jotka järjestettiin ~kuukausi sitten. Siellä oli kivaa!

Ja kyllä. Saimme viinan jäätymään
uudella pakastimellamme!

Seuraavana vuorossa oli lääkis-arkkari-sitsit, jotka meni mukavasti, kunnes lääkärit päätti, että meidän pitää siivota, ennen kuin maksettu siivouspalvelu tekee sen. Ota siitä sitten selvää..

Ilmeet johtuvat kämppikseni (oikealla) kanssa
harjoittamastamme "monttu auki joka kuvassa" -politiikasta.

Sitten mentiin poikien kanssa bondaamaan Lappiin, Suomulle. Oli hauska reissu.

Tässä me ollaan matkalla. Huomioikaa
oikeaoppinen asustus road-tripille.

Koska armeija-pojat pitivät reissua jonkinlaisena
kertausharjoituksena, kävimme korsussa.
(Huomioikaa oikeaoppinen oluenjuontiasento)

Laskettelun ja hiihdon välissä
harjoitettiin erätaitoja.

Kävimme myös pilkillä. Huhtikuisessa
Lapissa jään paksuus noin metri.

Saimme kalaa. Minä myös!

Ja viimeisenä syy, miksi lähettää kämppis New Yorkkiin kahdeksi viikoksi:

Vapaudenpatsas-sytytin.
(todellaki!)

See you next time! Same Bat-channel! Same Bat-time!

Vituttaa

niin että meinaa mennä jalat alta.

It Must Be Summer (feat. Digitally Remastered)

Aurinko, kaljaa, ihmisiä, kevät, melkeinviikonloppu ja aurinko!





Päivän bonusfakta: Teekkariystäväni (on minulla muunkinlaisia) pelaavat jotakin äärest miehekästä puutarhankultivointiin keskittynyttä konsolipeliä. Ovat sitten kehittäneet siihen kunniakseni nimeäni kantavan hahmon, ja ovat sitä rakentaessaan kiteyttäneet henkilöni mielestäni melko tyylillä:

Se on kana jolla on merirosvohattu ja pinkki kaasunaamari. Tai no, pojat eivät ole ihan varmoja, onko se kana vai kukko. Oliks muuta?

Poikien luo lähtiessäni nappasin laukkuun pöydältä tuon edelliseen tarinointiin juuri kuvaamani levypinon, ja käskin valita siitä kesälevyn soittimeen. Seurasi eräs kaikkien aikojen hienoimmista musiikkiteoreettisista neuvonpidoista:

-Kenen levy tää on? "Digitally Remastered"? Ei se voi olla sen bändin nimi.
-Idiootit, se on Zeppeliniä, Houses of the Holy!

Päivän soittolistalla siis Digitally Remasteredin hittibiisi "Including the Hit Single".

(Erityissähke Eräälle ystävälleni: kuulin jotain juorua, että joku arvokuljettaja olis kuskaillu (työajalla) jotain toimitusassaria (työajalla) kauppahalliin kyyhkysostoksille ja k.o. assari olis lirkutellu aika hyvät alennukset the lihakauppiaalta. Kaikkea sitä kuuleekin niin kauan ku korvat päässä pysyy. Ja sit lisäks: pystytkö lähtee pitkästä aikaa kahdestaan kaljalle? Ehdotan maanantaikaljaa. Maanantaina aion olla kaljan tarpeessa.)

How much wood would a woodchuck chuck if a woodchuck could chuck wood?

A kehottaa hajoamaan sateeseen. Vaikken olekaan sokerista (vaan pääasiallisesti kukkasista, inkivääristä ja kanelista) tehty, myönnän, että vettä on nähty. Vaan ei tänään! Tänään on kesä. Olen kuunnellut tänään tosi monta kertaa läpi Vuoden 2008 Virallisen Kesänodotuslevyn, joka on Mando Diaon Bring 'Em In. Hyvä levy, muuten. Oheisessa kuvassa näette myös muita kesän odotteluun soveltuvia julkaisuja.


Boikotoin tänään takkiani ja hiukan ajan päästä luvassa ovat seremonialliset kesän ensimmäiset pussikaljat Kuitinmäessä. Mitäs siihen sanotte? Käyn ehkä matkalla hankkimassa uudet arskat (A, ne punaiset, ajattelin) ja jätskiä.

Leikkasin tukan.


Niin, en tosin omaa tukkaani.

Tänään olen aika onnellinen, vaikkei ehkä olisi syytä.

Ai joo. Otsikko kuuluu sarjaamme Ainon Päänsisäinen Soittolista Viimeisen Kolmen Päivän Ajan. Kuka tätä paskaa tiskijukkailee? Eilen kun heräsin, olivat nuo sanat ensimmäinen ajatukseni.

Parigi

Pariisi oli...hmm... iso kuten aina, ei erityisen kaunis ja sateinen. Teimme turistikierroksia, kastuimme, kävimme Marie Antoinette-näyttelyssä, D'Orsayssa, Clunyssa, Versaillesissa ja koriste-esinemuseossa.

Lisäksi sain kamalan flunssan ja menetin ääneni. Parantelin sitä lähes jokaisessa Starbukcsissa, jonka löysin. Ja uskokaa pois, niitä oli paljon.
Shoppailin Henkkamaukassa, koska paketoitu käteni esti tämän kaltaisen aktiviteetit Suomessa (Kiitoksia Pinjalle pukeutumisassisteerauksesta.)
Shoppailin Gapissa, koska sitä ei nyt vain ole muissa asuinpaikoissani (vaikka aion tutkia Rysselin uudelleen).
Shoppailin Mujeissa, joilta löysin kolmannen liikkeen Maraisista, läheltä Carnavalet-museota. Joten Marais todella on dah-place-to-be, eikä kukaan enää vaivaudu Latinalaiskortteleiden helvettiin. Paitsi syömään Maozissa, missä myös kävin. Tosin luulen, että Marais on oikeasti pop-ja-hip-tyyppien mielestä jo ihan outout. Mutta kuten on todettu, minä en mahdu ed. kuvattuun lokeroon, joten nautin elämästäni suoalueella (marais=suo) ihan tyytyväisenä.

Eksyimme ravintolan metsästyksessä Montmartelle ja näin nyt sitten sen kuuluisan Moulun Rougen. Eikä näyttänyt hyvältä. Muoviselta ja vanhalta ja uskomattoman kalliilla tavalla halvalta. Paikalla on myös oma krääsäputiikki, löytyy rue Lepiciltä. Samalta kadulta, hieman "ylempää" löytyy myös Amelien kahvila Cafe des deux Moulins, jos tällaisista on kiinnostunut. Ruokaakin sieltä kai saisi, mutta todellisuudessa palvelu on huonoa ja paikka täynnä turisteja. Kuulemma, emme käyneet, nitistin nämä tiedot ulos Pariisi-natiivilta.











Hyviä ravintoloita on tunnetusti vaikea löytää, ainakin minun hieman pienempään mittakaavaan tottuneen, joten annan muutaman osoitteen:
Maoz, falafel-pikaruokaa, rue Xavier jtn, Saint-Michel
Les Philosophes, periranskalainen bistro, 28 rue Vieille du Temple, Hotel de Ville tai Saint-Paul
Chartier, vieläkin ranskalaisempi, ruoka keskitasoa ja palvelu... mielenkiintoista, mutta kokemuksena loistava ja halpa, lähes aina jonoa, mutta paikka on iso, joten jono liikkuu nopeasti, 7 Faubourg-Montmarte, Grandes Boulevardes
Sushia, oikeastaan mikä tahansa ravintola Rue de Monsier de le Prince-kadulta, myös hyvä marokkolainen.
Parhaat suolaiset crepsit, Pl St-Michel, St-A. des Arts-kadun pää.
Salaatteja, Cafe Berger (mutta katoksessa saattaa lukea muutakin, esim. Cafe Paris), Quai de la Tournelle.

Olen ollut Pariisissa eri aikoihin keväästä, kesästä ja syksystä, mutten koskaan näin aikaisin. Ja huh, oltiinko sitä sitten täynnätäynnä turisteja?!? En oikeasti ole ikinä nähnyt näin paljon vierailijoita yhdellä maapläntillä. Proverbiaalinen kissakin olisi kuollut hapenpuutteeseen ja klaustrofobiaan. Versaillesiin jonotimme tunnin ja sekin oli loistavan ajoituksemme ja oveluutemme(ensin pitää pikakävellä asemalta lippukioskille, kun muut turistit vielä tuijottelevat karttoihinsa, ehtiä siten jonoon ekana ja lähettää seuralainen jonottamaan toiseen jonoon valmiiksi) ansiota. Kaikkialle ja kaikkialla piti jonottaa ja jonottaa, mutta onneksi olen kerännyt taistelukokemusta asuessani täällä ja onnistuin useammin kuin vain kerran liukertelemaan erinäisiä, usein varsin kyseenalaisia, taktiikkoja käyttäen jonossa ylöspäin tai kokonaan toiseen,, huomattavasti lyhyempään, jonoon. Jep, mä niin rulaan!

Sitten voin mainita muille Pariisi-veteraaneille, että kannattaa ehkä uusia opaskirjat. Jos ne nimittäin ovat, kuten allekirjoittaneen, jo hieman vanhemman puoleisia, puhutaan siis frangi-ajoista etc, ongelmia saattanee ilmetä. Erityisesti muutamalla metroasemalla, jotka eivät suostu pysymään samannimisinä. Esimerkkinä yllämainittu Grandes Boulevardes, joka itsepäisesti täppäsi mun metrokarttaani nimellä Rue Montmarte.

Yöeläimille, joihin en kuulu, myönnetään, voin suositella uutta aluetta vanhempieni hotellin läheltä. Koska Bastillen alue on muutenkin kovassa nousussa ja Richard Lenoirilla järjestetään markkinoita sunnuntaisin, kannattaa suunnata sinne useamminkin. Muuta nähtävää ei, historiallisessa mielessä siis, juurikaan ole. Suosittelen baarikierrokseen Rue Davalia ja Rue de Lappea, lämpimällä säällä koko katu juhlii uusien direktiivien ajettua ihmiset polttamaan ulkoilmaan. Ruokaa saa mm. PatatiPatatesta läheltä Rue de Charonnen päätä tai La Bar a Soupesta (rue de Charonne 33). Ja jos sinne asti eksyy niin numerossa 39 on söpö kierrätyskamasta duunattujen vaatteiden ja asusteiden putiikki.

Kahvipöytäkirjaksi (okei, käsi ylös, kuinka monella meistä edes on kahvipöytä...), jolla on myös käytännön purpositeettia voitte ostaa Angelika Taschenin uudet Lontoo, Berliini, Pariisi ja Barcelonaan mehukkaat oppaat Hotels & More ja Restaurant & More etc. Ihanat, ihanat kuvat Pariisi-kirjaan on ottanut Vincent Knapp. Sitten voittekin hajoilla sateeseen siellä Suomessa.

Häh? Pakkomielle?

Mulla mitään väriobsessioita ole...

Starring keys, hairs straighteners, file, phone and much more...

Kaukokaipuu

Miten ihmeessä luentojen loppuminen (joku moduuliviikko, häh, mikä, miksi, ja yhtäkkiä multa loppui 66% kursseista ja koulupäiviä jäljellä kaksi per viikko) teki musta superkiireisen? En ole istunut kotona paria sekunttia kauempaa kun jokainen pitää nähdä, nämä ja nuo aperetiivot kokeilla ja täällä on markkinat tuolla uusi näyttely. Nyt vuokraisäntäkin lähti hus pois ja omistan seuraavan viikon ajan mukavan kolmion Flon keskustasta ihan kokonaan yksin. Paitsi, että lähden itsekin Napoliin. Ja sen jälkeen Brysseliin.

Siis, ei päivityksiä multa to-su, koska hukun jätteisiin ja joudun ryöstetyksi Napolissa. Eikä myöskään seuraavan viikon ke-pe, kun raahan omaisuuttani Rysselin osoitteeseen ja yritän maanitella äiteeltä uusia farkkuja. Jospe ehti just lähteä tämän elämäksikin kutsutun pyörremyrskyn alta. Niin ehdin siis olla yksin kotona huikeat kolme päivää. Sitä ennen meni kolme viikkoa kylkikyljessä pikkusisterkon kanssa ympäri Eurooppaa.

Please, joku naulaamaan mun jalat kiinni tähän kamaralle! Ei jaksa...

Ja jossen saa kivoja kesätöitä, niin pitäisköhän lähteä USAhan aupairiksi? Kun ei mulla koskaan tule olemaan rahaa matkustaa sinne ihan loma lomalle ja sitten vois yrittää helpommin hakea sieltä(kin) töitä. Tai sitten vietän kesän Imatralla...

Pahoittelen Turku (koko kaupunki, ei Pix), ei nyt vain nappaa palata sinne ja opiskella.

Internet kotiin - the Tico way

Ollaan kuukauden verran kirottu sitä, kuinka meidän vuokraisäntä on hijo de puta, cabrón, pendejo ja kaikki muut hellittelynimet, mitä ollaan keksitty, koska mitkään asiat ei hoidu helposti ja nopeasti. Mutta epätoivo keinot keksii. Kyllä vain. Kun asetat tietokoneesi kuistin pöydälle, etsit lavuaarin alta pistokkeen sille, vietät tunnin verran hakkeroiden kahdella kielellä, käytät kämppiksen salasanoja, pyörit kolmesti päälläsi ja kutsut Kuun jumalaa nahuatlin kielellä, pääset luvatta yliopiston langattomaan verkkoon kätevästi omalta kotipihaltasi. En siis taida lopullisesti jättää hyvästejä vakkarinettikahvilalleni, vaikka täytyykin myöntää, että skandit näyttää kauniilta ja mulla on hirvittävä blogituspula. Ainut, mikä uupuu on nk. "vapaa-aika", joka on toisinaan tuntematon käsite tällä puolen maailmaa, ainakin ulkomaiselle opiskelijalle. Onneksi taas on tulossa jokin pyhäpäivä. Juan Santamaría, mulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka olet, mutta kiitoksia nyt kovasti, kun järjestit mulle nelipäiväisen viikonlopun. Costa Rica kiittää ja kuittaa. Ja miettii, kuinka paljon pahemmaksi mystinen skandinaaviflunssa voi yltyä, jos istuu pihalla surffailemassa kaiket illat.

Mistä tietää, jos on tulossa mahahaava?

Kuulkaas nyt, perkeleen perkele, tämä ei vetele.

Aloitetaan vitutuksen syvimmästä kerroksesta, a.k.a. alusta. Perjantaiksi olin ajatellut etukäteen mielessäni ihan loistavan päivän. Suunnitelmaani kuului erään pakollisen asian toimitus, josta ei nyt sen enempää, mutta olin ajatellut kävellä läpi kauniin keväisen Helsingin. Olin etukäteen ihan justiinsa varma, että säästä tulee hieno (Olen muuten diagnosoinut itselleni hyvin erityisluontoisen keskittymishäiriön: en kykene seuraamaan säätiedotuksia. Kuuntelen mielestäni, mitä meteorologitäti tai -setä sanoo, ymmärrän kaikki sanat, ainakin jos säätiedotus tulee äidinkielelläni, ja kun se loppuu, havahdun, pyyhin kuolan silmästäni ja ihmettelen, mitä juuri tapahtui. En kykene muistamaan mitää muuta kuin että lepän siitepöly ja joku rintama liikkuu tai pysyy paikallaan ja mitäh?) ja tulihan siitä säästä, pirun hieno tulikin. Päivään piti kuulua myös kahvittelua henkilön kanssa, jota en näe tarpeeksi usein ja myöhäinen palkkapäiväkalja tai pari henkilöiden kanssa, jotka olisivat olleet töissä keräämässä perjantaihysteriaa. Illaksi olin ajatellut improvisoida jotain, kaipasin ihmisiä ja nollausta kuplan puhkeamisen kunniaksi, olisin tarvinnut jotain muuta ajateltavaa, kun sille asialle ei voinut enää tehdä mitään kuitenkaan. Ehdotuksia iltaohjelmaksi tulikin tasaisesti pitkin päivää. Loistavaa! Näin perjantaiden kuuluukin sujua!

Noin yhden aikaan iltapäivällä oksentaessani sappinestettä, ihmettelin, mitä olin tehnyt ansaitakseni näinkin uskottavan alun viikonlopulleni. Mutta sää oli kaunis, oikein harvinaisen kaunis. Tästä lähtien on lähinnä vituttanut.

Minä en ole jo hereillä, vaan edelleen. Käsi ylös, kuka on yllättynyt? Sitä minäkin. Äitini, joka muuten meni nukkumaan yhdeltä (yöllä) lähti vähän ennen viittä (koska jossain välissä se muuttui aamuksi) töihin. Sen jälkeen olen aakkostanut vinyylini, langannut hampaani, klikannut Wikipedian Satunnainen artikkeli -linkkiä tarpeeksi monta kertaa päätelläkseni, että ihminen ei voi tietää riittävän vähän konsolipeleistä ja aseista, oppinut Christien dekkarista kaksi uutta sanaa (cantankerous ja curmudgeon), saanut aivoissani koko yön soineen kappaleen lopettamaan (en voi sanoa sen nimeä, muuten se alkaa taas) ja pyörittänyt YouTubesta Michael Jacksonin musiikkivideoita samalla kun kaiuttimista soi Napalm Death, mikä tekee koreografioiden imitoimistesta paitsi haastavaa, myös hauskaa. Nyt rakas hauva uskoo, että se on unohdettu (kun sen aamu-ulkoiluttaja häipyi ilman sitä) ja väittää kuolevansa nälkään. Koska Jalmari nyt kuitenkin on ainoa tyyppi koko taloudessa, jolla on minkäänlaista vuorokausirytmin tyyppistä harrastetta elämässään, en haluaisi viedä sitä ulos ihan vielä. Smear Campaign -levyä säestää siis Maailmanlopun Aariat, esittäjinään Kirkuva Koira. Olen melko varma, ettei koiraeläimistä lähde tuollaisia ääniä.

Jos tuolla eläimellä on joskus oikeasti joku hätä, se kuolee siihen, koska se ei voi mitenkään kommunikoida sitä meille. Olen yrittänyt kertoa sille tarinaa siitä pojasta, joka huusi sutta, mutta se rääkyy mun tarinan päälle.

Niin, sitä pitikin mainitsemani. Kahvi maistuu todella hyvältä, kun sitä ei ole pystynyt juomaan pariin päivään. Lisäksi haluaisin neuvoa, ettei primääristä dysmenorreaa ja vatsatautia pidä yhdistää, koska jos särkylääkkeet eivät pysy sisällä, on helvetti valloillaan.

Post scriptum: Tarkennuksena ilmoitetaan, että jos kyseinen säänkertojaihminen on Mette Mannonen niin sitten ei ole mun vika etten ymmärrä, koska se ei vaan osaa.

Mistä on Ainon elämä tehty?

Verbaliikka ei ole ollut ystäväni, joten tyydyn vain toteamaan, että niin surkeaa epäluovaa mökköpäivää ei ole keksittykään, ettei siihen auttaisi tuon erään kuvan teepaita. Koska satun tietämään, että paidan minulle aikanaan lahjoittanut murmeli vilkuilee tätäkin blogia, kiitos vielä kerran. Rakastan sitä, erityisen hormoniherkällä viikolla se on päällä suunnilleen joka toisena päivänä.

Lisäksi, Pix, odotin raporttia juhlistanne, mutta ei se mitään, se löytyi jo naapuriblogista... Wish I were there. Toisaalta itsellänikin oli hieno päivä silloin.

Ai niin. Gallup: Onko normaalia syödä kaksi (2) tohtori Ötkön pakastepitsaa päivässä?