Forno Ghiandaie della rapida

Vietin eilisen päivän arkarrellen tipuja ja pupuja leikki-ikäisten päässä ja harjoitellen relatiivipronomineja teini-ikäisten kanssa. Eli siis Firenzen Suomalaisessa koulussa. Urakan jälkeen tunsimme toisen suomalaisen Erasmus-tytön kanssa olomme hyvin nationalistisiksi ja päätimme pistää jauhopeukalomme töihin. Pyrkimyksinä oli luoda jotain suomalaisen pullan kaltaista.

Mutta voih! Ei ollut hiivaa, ei edes kuivattua. Margariinia emme edes uskaltaneet kokeilla ja maitohan nyt vaan maistuu täällä oudolta. Joten kokeilimme voilla ja leivinjauheella.
Epäilystä herätti myös jauhopussi, jossa oli intiaanien sulkapäähineen kuva. Mutta kyllä se ihan vehnää oli... luultavasti.
Vanha kunnon vesipullotekniikka toimii täälläkin. Kuka sitä nyt kaulinta tarvitseekaan? Kauniita pullia saimme aikaiseksi, mutta maku oli ihan outo. Hyvä, juu, mutta kuivakakkumainen ja sisälsi häivähdyksen vaniljaa, vaikkemme tunnusta mitään sellaista lisänneemme. Syytämme omituista leivinjauhetta ja maitoa. Kiitos Pixielle kardemummasta. Sen maku olikin ehkä ainoa kohdalleen osunut.

Söimme myös pizzat ja teimme creme caramel-vanukkaan. Pidän siis paastoa tämän päivän.

En koskaan oikeastaan uskonut ulkomailla asuvia kun valittivat siitä, miten ruoka vaan maistuu... väärältä. Nyt uskon kun todisteitakin sain. Jopa mun puolhalvaantuneella (juu, hajuaisti on vielä palaamatta) makuaistillani.

Seuraa meille piti piraattikopioni elokuvasta Scusa ma ti chiamo amore. Kyllähän mä tiesin, et ne kopiot on huonolaatuisia, mutta tuo nyt vain oli naurettava. Ei sitä voinut katsoa, kun kuva tärisi ja ääni katoili. Toisaalta ehkä tällä mun koneella onnistuisi. Rakas vanha kannettavani tunnetusti on vähän jälkeenjäänyt tällä audiovisuaalisella puolella. Mutta mä rakastan sitä silti!