Kokeilevasta kulinarismista, pyykinpesun vaaroista ja insiröinnistä

Koska tämä blogi on saanut selkeitä ruuanlaittamuksellisia (miten niin väärin, pyh, tee ite paremmin) piirteitä, kannan korteni kekoon. Oma substantiaalinen heikkouteni on käytettävä hyödyksi jossain. Musta tulee hieno joka paikan perässä juoksija.

Laitoin tänään ruokaa. Siis laajemmalla käsitteellä kuin vain pasta kiehumaan ja tomaattikastiketta perään. Flunssani takia en kylläkään maista juuri mitään, mutta ajattelin, että sääli tuhlata tätä yksinoloa. Yritän välttää liian suureellisia kokkauskokeiluja kun talon toinen asukaskin on täällä, koska keittiönvaltaukseni päättyy tai päätyy aina suureen tai suurempaan kaaokseen (toisaalta, nyt kaaos on kyllä täysin jonkun muun vika, kuka keksi laittaa tiskiharjan roskikseen ennen kuin osti uuden, niin, kuka?) vaikka siitä kaaoksesta syntyykin aina Fenix-linnun lailla jotain yleensä varsin kohtuullista.

Wau, viiden rivin lause (erikseen vai yhteen? mustakin on tullut uuden luokkayhteiskuntamme paaria-luokkaa, yhdyssanavammainen)! Olen ylpeä itsestäni. Siis, missä olinkaan...
Tänään laitoin lihapullia. Ohjeessa käskettiin käyttää kermaa ja korppujauhoja. Molemmat puuttuivat. Nestevaihtoehtoja löytyivät appelsiinimehu, vesi, glögi ja punaviini. Jauho-osastolta semola, durum ja leipäpalat. Valitsin viimeiset kaikista osastoista, vaikka sähelsin hetken myös semolan kanssa. Ei toimi. Mutta viiniä voin suositella. Ainakin sen Italia-hinnoilla, joka on noin 1,5 euroa pullo.

Pesin myös pyykkiä, mikä ei sinällään ole uroteko vaan sen jälkeen tuleva pyykin kuivumaan ripustaminen. Pyykinkuivausteline tässä kämpässä käsittää avatun ikkunan ja sen alapuolella sijaitsevat narut. Mutta ei siinä mitään, hyvin stereotypisen italialaista ja silleen. Toisaalta vaarafaktorina on otettava huomioon, ei niinkään narusysteemi, vaan sen alapuolella oleva suuri tuntematon, jonne huolimattomasti käsitellyt tai tuulen ravistelemat pyykit voivat pudota. Nimittäin ainakaan meidän rappukäytävästä ei johda ovea sisäpihalle. Eikä mainittu sisäpiha varsinaisesti ole sisäpiha vaan ilmeisesti jonkun onnettoman terassinkatto. Siis skenaario oli seuraavanlainen: minä pesemässä valkopyykkiä. Sanottu valkopyykki sisältämässä useammat parit erinäisiä "nimettömiä" aka alusvaatteita. Sitten jälleen minä, tällä kertaa ripustamassa pyykkiä narulle ja hiljalleen valkenemassa oleva tietoisuus edellä mainitusta vaarafaktorista. Seuraukseni hermostuneisuudesta vapisevat sormet. Ja sitten, arvattavasti, suuri onnettomuus.

Joten nyt löytyy kolme vaihtoehtoa a) unohtaa, että koskaan pidinkään juuri niistä alushousuista b) katsoa sanakirjasta muutama sana, rohkaista mieleni, soitella ihmisten ovikellot läpi ja kysellä olisiko sisäpihalla oleva terassi sattumoisen heidän ja ellei tietäisivätkö he kenen se olisi ja jos kyllä niin voisinko mitenkään käydä pelastamassa varsin oleellisen osan vaatekertaani sieltä c) etsiä jostain rautakauppa, ostaa rulla siimaa ja koukku ja toivoa kalaonnea. Jälkimmäinen oli isäni ehdotus. Tämä jos, mikä vaatii insinööritaitoa. Pahus, pitäis varmaan hankkia poikaystävä pelastamaan mut. Halukkaita?

Tai noh, antaa olla. Olen nimittäin aika kähevä jopa näissä ns. miestenhommissa. Onnistuin liittämään yhteen sekä TV:n että DVD:soittimen ja saamaan ne vielä toimimaan. Tosin jälkimmäisen kaukosäädin pysyy yhä kateissa ja olen näin tuomittu katsomaan CSI:tani italiaksi dubattuna. Noh, kai sitä on kurjempiakin kohtaloita. Kuten aiempi hyvin CSI:ton (jotenkin CSIless kuulostaa paljon paremmalta) olotilani. Huono seuraus on ollut se, että jäin kiinni täysin älyttömään sarjaan, jossa kaksi bodattua ja öljyttyä miestä (toinen ilmeisesti Van Halen-fani suoraan kultaiselta 80-luvulta ja toinen homokyttä lakilla ja merkeillä) kaitsee kahta sliipattua, kirjakieltä puhuvaa, Ivy-league-to-be kakaraa valtavassa kartanossa.

Että tällaista. Ei ole hohdokasta, ei.