Elämää elokuvamiehen kanssa

Tästä aiheestahan saisi ihan oman bloginsa, mutta harjoitellaan nyt sitä paljonpuhuttua tiivistämisen jaloa taitoa. Elokuvamiehen työ on siitä jännittävää, että sitä on paljon ja hyvin epämääräisiin aikoihin, mutta lähes koskaan se ei kasvata pankkitiliä. Kuvauksissa Elokuvamies ei voi pitää puhelinta päällä, eli sen kotiinpaluuajasta saa tietää noin puoli tuntia ennen kuin ovi käy. Yleensä se käy joskus aamuyöllä. Kun Elokuvamies sitten pääsee sänkyyn, sillä on kova tarve kertoa päivän kuvauksista (kuten siitä, kun joku opetti lapsinäyttelijän sanomaan "bujakashaa" ja sitten se toisteli sitä radiopuhelimen kautta). Siksi myös Elokuvamiehen vaimoke saa tiiviisti elää mukana epäsäännöllisten työaikojen jännittävässä maailmassa. Seuraavat kaksi tapausta kuvaavat hyvin sitä, millaisiin asioihin sitä törmääkään, kun asuu Elokuvamiehen kanssa.
Tapaus I: Tulen kotiin töistä. Kello on puoli kymmenen illalla. Avaan oven ja haparoin valokatkaisinta. Mitään ei tapahdu. Ei kai täällä vaan ole sähkökatkos? Mutta miksi rapun valo sitten palaa? Vilkaisen kattoon ja huomaan, että sieltä puuttuu jotain: herra Elokuvamies on vienyt lamppumme kuvausrekvisiitaksi.
Tapaus II: Tulen jälleen kotiin töistä. Herra Elokuvamies aloittaa viattomana keskustelun: "Kuule, kulta...Kun toi meidän matto on jo valmiiksi likainen (se on likainen siksi, että herra Elokuvamies kaatoi sille kokista), niin ei kai haittaa, jos siihen tulee vähän tekoverta? Sen pitäis lähteä pesussa (huomaa konditionaali).
Kyllä, kyllä se tosiaan haittaa. Etenkin kun eteisessä ei edelleenkään ole valoa ja näin vuoden pimeimpänä aikana se saattaisi olla tarpeen. Mun koti ei ole mikään rekvisiittavarasto.
Herra Elokuvamiehen ammatin paras puoli on catering. Kotiin ilmestyy säännöllisin väliajoin voileipiä (on luksusta syödä kotonaan jonkun muun väsäämää voikkaria), ruokaa, viinereitä ja kerran saatiin viiden kilon boksi karkkia, jota käytettiin rekvisiittana erään nimeltämainitsemattoman videovuokraamon mainoksessa.
Niin no, toinen hyvä puoli on se, että herra Elokuvamiehen siivellä myös neiti Kääntäjä saa tehdä ilmaista työtä. Että kun työpäivän jälkeen istahtaa koneelle miettimään, mikä "veren viettelys" olisi portugaliksi, niin pakolllahan siitä syntyy sellainen lämmin yhteistyön henki.
Tämä ihan varoittavana esimerkkinä niille, jotka harkitsevat kulttuuriduunarin uraa.