Sellainen tekovika on luovassa toiminnassa, että sehän on keskimäärin ihan naurettavaa pelleilyä. Jollei naurettavaa pelleilyä kaihda, on luultavasti hullu eli nero, ja silloin voi tehdä Tairetta. Kyllä, tänään ohjelmistossamme taireteoreettista avautumista, kainot kääntäkööt katseensa kauas.
Olen alkanut nimetä vedoksiani. Se on epäilemättä merkki jostakin. Sanat ovat hyvä asia. Pidän sanoista. Huomenna tehdään kuvataidekoululla puupiirroksia mielikuvituseläimistä. Ajattelin osallistua lasten työskentelyyn ja tehdä eläimen nimeltä Pistokoe. En tiedä vielä miltä se näyttää. Muita viimeaikaisia töiden nimiä ovat esimerkiksi Lapsinainen ja Vehka ja Eksytin.
Jäin eilen katselemaan kolme vuotta vanhoja vedoksia, niin että meinasin myöhästyä tapaamisesta Pixin äireen kanssa. En myöhästynyt. En myöskään löytänyt enää niitä virheitä, jotka kupariin silloin jäivät. Materiaali ei anna anteeksi, metallia ei voi kummata. Opettelen antamaan itselleni anteeksi, mikä on vaikeaa, sillä olen välillä tyhmä. Haluaisin osata enemmän kurinalaisuutta, niin että vedossarjat tulisivat joskus valmiiksi sen sijaan että kuvittelen muistavani keskeneräiset asiat jotka kuitenkin joko unohdan tai hukkaan kokonaan likaiseen makulatuuripaperipinoon. Haluaisin sihteerikön.
Minä en ole esteetikko, minä olen estetiikkanatsi. Toisaalta maailmassa on vieläkin ehdottomampia henkilöitä kuten Jonne. Harjoittelen asioiden hyväksymistä. Esimerkiksi sen, etten ole siisti henkilö, ja olen onnellisimmillani silloin, kun painoväriä on suunnilleen kyynerpäihin asti ja työtila näyttää tältä (eikä edes kaipaa siivousta, siltä sen kuuluukin näyttää):
Estetiikasta puheen... oho, aasini putosi sillan läpi rotkoon. Tiesittekö, että Suomen Posti Ooyyjiin työvaatemallistosta löytyy viehättävä "dallassininen" polvipituinen korkeavyötäröinen housuhame? Ai jukra että on muuten hyvä housuhame se. Ylemmät tahot vaativat hieman vakuuttelua uskoakseen, että todella halusin sen.
Ps. Hauskaa Luciaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti