Viimeaikaisia käänteitä, runsaskuvitteinen reportaasi

Olen ajanut autoa. En päätynyt iltauutisiin. En myöskään stögännyt autoa koko matkalla Olarista kotiin ennen kuin kävin kääntämässä sen tuossa kotikadun päässä ja siellä se uupahti hetkeksi... mutta sitä ei kuulemma laskettu, kun kukaan ei nähnyt. Lasketaanko nyt, kun olen kertonut siitä?

Olen keskustellut teollisuusvartijain potenssiongelmista, ilmiönä.

Äidillä on uus puhelin. Se soittaa mulle tosta kahden metrin päästä viereisestä huoneesta. Pöydällä olevan puhelimeni ruudulle pärähtää äidin kuva jo ennen ku Wolfmotherin Dimension alkaa kuulua... Ilmoitan ääneen etten aio vastata. Äiti hihittää, ja vasta kun puhelu loppuu vastaamattomana, kuuluu seinän takaa pettynyt "Mikset sä vastannu mulle?"

En ole yhtään sen parempi, olen hankkinut kameran, ensimmäisen oman digitaalisen. Varaan Geneven tai jonkin muun historiallisen kaupungin sopimuksessa määriteltyihin ihmisoikeuksiin kuuluvan synninpäästön sietämättömästä kuherruskuukaudesta, jota vietän uuden leluni kanssa muiden mielestä liian kauan. Onneksi en ole menossa mihinkään bileisiin. Tyydyn siis kuvaamaan jalkojani kuten kaikki suuret taiteilijat ennen minua (ja jollen mitään muuta Lost in Translationista oppinut...) ja khyllä, minulla on lupa tähän... vähän aikaa. Ymmärräthän, A, että jokaisessa kuolemassa on uusi syntymä, elämä virtaa eteenpäin kuin loputon solmiutunut piuhavyyhti ja... noh, runosuoneeni tuli pullistuma ja se räjähti, joten tse tsiit. Niin! Ja kun nyt olen ehtinyt ottaa päivän vierähtäessä 166 kuvaa ja laskeutuva numero ruudulla ilmoittaa tilaa olevan vielä viidelle sadalle... en ole matemaatikko, mutta tarkoittaako se, että tuon kortin kapasiteetti imee 666 valokuvaa? Mitä tapahtuu kun se tulee täyteen? Kaboom?

Olen tehnyt pitsaa ja opettanut metalligrafiikan perusteita samanaikaisesti. Rock on! Parasta on, että innostus taisi tarttua, uudet käännynnäiset on kivoja. (Käytän valokuvamateriaalia häpeämättä, onneksi kuvan tekijällä on kanssani yhtäläiset mahdollisuudet muokata ja sensuroida kyseinen materiaali niin halutessaan.)

Olen yrittänyt vihjata asiakaspalvelijoille, ettei asiakaskuntaa tai itseään kannata ottaa aina niin tosissaan. Osoitin taannoin vapisevalla sormellani kaunotarta vitriinissä. Sanoin:
"Hän. Hän tulee mukaani."
"Se on toi C-Lux 2?"
"Kyllä."
"Mustana vai harmaana?"
"Nuori mies. Ette tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta."
"Mustana?"
"Kiitos."

Löysin puolikkaan teepannullisen Marianne-rakeita huoneestani!

Riitelin Mononegon kanssa äsken kauan puhelimessa, taisimme loppujen lopuksi olla lähes samaa mieltä. Ainakin valtaosa kinastelusta keskittyi taas kerran hetkeä aikaisemman keskustelun setvimiseen, siihen, kuka sanoi mitäkin ja miksi emme ymmärtäneet sitä ensimmäisellä kerralla ja kenen syy se on (kun minun syyni se ei ollut) . Tylsää kyllä, herra oli menossa samaiseen olutravintolaan josta poistuimme Piksin ja Piksin Miehekkeen kanssa muutama tovi takaperin. Emme siis tavanneet. Ja jätkät hei, siis mikä olutravintola? Baari mikä baari. Henkilökuntaa pitää pitää ojennuksessa sielläkin. Pyysin oluen, joka ei päihitä mua älyllisesti. Setä melkein selviytyi tehtävästä. Onko niin vaikeaa tarjoilla olutta häh? Montaako erilaista niitä voi tarvita? Yksikin laatu yleensä riittää, jos sitä on riittämiin.

Menen nyt syömään chilimaustettuja maissilastuja, koska olen sen arvoinen. Aion muutenkin tehdä enää asioita joista pidän ja hengata vaan sellasten tyyppien kanssa joista pidän! Koska sit ei ehkä vituttais. Uu, mulla on juustodippiäki. Mitäs mä sanoin, kohti arkea ja tsiuuh!