Pertteli vs. Espoo

Ihan tavaksi pitäisi ottaa mielestäni keskiviikkona alkavat viikonloput.

Tarkoitukseni oli unohtaa vahingossa puhe-elimen laturi kaupunkiin, mutta unohdinkin sen mukaani enkä piru vie onnistunut edes jättämään sinne. Tässä sumplin aikatauluja, muuta en voi. Mukaani otin vain kirjoja, jotka olin jo lukenut, sillä en uskonut kykeneväni käsittelemään yllätyksiä. Hihittelinkin aikani Velvet goldmine -leffan käsikirjoitukselle, joka oli turvallista turvallisempaa luettavaa jo siksikin, että sen olen lukemisen lisäksi tuijottanut läpi muutamia kertoja.

"Curt looks up at him with the innocence of a drowned rat."

Ah taantumusta, ah onnea. Riippumatto! Kirjoja! Ruokaa! Aikaa laittaa ruokaa! Vain hiukan kirpaisi se, että väliin jäivät oman pohjoisenihmeemme Jii Karjalaisen harvinainen stadipyrähdys ja lisäksi tuparit, joissa olisi arvatakseni näkynyt paljon tuttuja joita olen nähnyt liian vähän. Maaseutu on nimittäin hieno asia, vaikka luonto onkin edelleen perseestä (eikä näin paljon vettä voi sataa yhdessä maassa, kysykää vaikka). Maaseudulla on monia hienoja asioita, kuten paikallisradio (se, jonka nimeä kukaan ei vieläkään tiedä), torille villasukkia (violetit, hienot ovat) kutovat mummot ja pullan ja pikkuleipien katkeamaton virta Mamman kaapeista kahvipöytään ja siitä edelleen kitaani.

No, sain hermolevosta rohkeutta yhden uudenkin kirjan taklaamiseen ja lisäksi sellaisen, jonka olen lukenut niin kauan sitten, etten kuollaksenikaan muista, miten juoni menee, ja se on ihan älyttömän jännittävä. Parikymmentä sivua jäi tuosta viimeisestä kesken, ja kovin tyypillistä on se, että olen ihan välittömästi urbanisoiduttuani ryhtynyt säntäilemään ja pyrähtelemään niin vimmatusti, että joudun säästämään lukemisen bussimatkoille sun muuhun hukka-aikaan. Vaikka haluaisin tietää, miten se loppuu! Mutta kun omatunto rupeaa kirkumaan jos istun alas moisen takia.

Lisäksi haluaisin ilmoittaa, ettei hiukan yli viidenkymmenen grafiikanlehden vedostaminen yhdessä illassa ole ihmisten hommaa, mutta toisaalta voin kyllä samalla myöntää, ettei monikaan keskipitkän aikavälin tekoni ole ollut. Hengitetty on, ja siihen meni monta päivää. Nyt on tekemistä. Haluan pahoitella jo etukäteen sitä, ettei minua ensi viikolla näy reaalimaailmassa. Jollen olekaan aivan kirjaimellisesti kahleella kiinni prässissäni, niin melkein kuitenkin.

Huomenna minä ja improvisoidulla reseptillä tehty äldenmakea kakku menemme töihin ainutta kertaa tällä viikolla. Siitä ei kuitenkaan ala tällainen "viikonloppu", vaan siitä alkaa se, kun mä en nuku ja syön seisaaltani enkä ehdi vastata puhelimeen (aivan täydellisen eri asia kuin se, etten tajuaisi vastata, koska en huomaa kun se soi!) ja olen muutenkin kuin mikäkin stressivinkulelu... mutta oikeasti onnellinen. Se johtuu osittain tärpättihuuruista ja osittain siitä, että teen jotain, mistä todella pidän.

No, lähinnä tärpättihuuruista.