Kun kirjeenvaihtajamme kaniin kompastui

"Siis voi helvetin perkeleen perkele. Saatanan räntä vitun saatanan räntä, saatana! Ei perkele ole ihmisten hommaa tämä saatanan hirven helvetti!" Näin kirosi päähenkilömme tänään uidessaan - arvaatteko? - rännässä. Pidin yllä taukoamatonta äänen virtaa siinä toivossa, että jos katoan tuohon kirottuun (moneen kertaan kirottuun, mikäli epäselväksi jäi) loskamujuun - siitä kun ei tiedä, mistä suunnasta se on tulossa ja minne menossa, sitä vain on kaikkialla - voisi pelastuspartio luulla minua kansallissankarisiiliksi ja pelastaa minut jonnekin asiaankuuluvasti horrostamaan. Kansalliskaartin sijaan minut hoksasi bussipysäkillä kököttävä maailman pienin mummo, joka sanoi "Hihi. Saatana." ja siihen oli tyytyminen.

Haluaisin jakaa tänään kanssanne hieman kirjallisuutta. Seuraava lyhytproosa nimittäin kuvaa päivääni. Merkinnän lopussa pääsemme siihen, miksi, miten, milloin ja kenen kanssa. Tiedättehän.

Daniil Harmsin novellin "Peretšin istui nastan päälle..." on suomentanut Mika Rassi. Daniil Harmsilla on muuten ihan hillitön nenä. Kattokaa vaikka.

Peretšin istui nastan päälle, ja siitä hetkestä hänen elämänsä sai jyrkän käänteen. Mietiskelevästä ja hiljaisesta miehestä Peretšin muuttui suoranaiseksi lurjukseksi. Hän kasvatti itselleen viikset ja leikkasi ne siitä edes (sic) äärimmäisen huolimattomasti siten, että toinen puoli oli aina toista pidempi. Näin ollen hänen viiksensä tulivat kasvaneeksi jotenkin kieroon. Peretšinistä tuli mahdoton katsella. Lisäksi hän otti tavakseen iskeä vastenmielisesti silmää ja nykiä poskilihaksiaan. Kotvaseksi Peretšin omistautui pikkumaisille konnuuksille: hän levitteli juoruja, ilmiantoi ihmisiä ja huiputti raitiovaunun konduktöörejä maksamalla matkan aina kaikkein pienimmillä kuparikolikoilla, ja joka kerta kaksi tai kolme kopeekkaa liian vähän.

Ymmärrättekö?

Maailman piskuisin mummo ei ollut ainoa piennisäkäs, jota en tuiskulta siristynein silmin havainnut. Kompastuin nimittäin lisäksi sellaiseen äldensöpöön pikkupupuun, joita Ilmalassa kyykkii ainakin kolme jokaista neliömetriä kohden. Takaisin pystyasentoa kohden pyrkiessäni mietin, että pitäisi niilläkin joku vaisto olla sentään (saatana). Sen elikon vaistot heräsivät siinä vaiheessa vasta, ja hyvä oli että silloinkaan, muuten olisin tehnyt siitä sievän muhvin. Luonto on perseestä.

Olin yhtä kaikki vakuuttunut, että elämäni meni just silloin pilalle. Mieleen tuli, kuten niin usein aiemminkin, tämä venäläisen absurdikon lyhyt novelli. Kun joskus mietitte, koska minusta tuli sellainen kuin tuli, muistakaa päivä, jolloin kompastuin jäniksenvasaan. Tässä se oli, käännekohta pahempaan.

Alati Paskemmaksi Jätkäksi Muuntuva Aino

Jälkikirjoitus: mun vatsalihakset näyttää helvetin hyviltä tänään. Aattelin et Oulua saattais kiinnostaa. Kuvia en laita ku en kehtaa.

Edit: Perhe pelastaa. Ei tää päivä nyt niin kovin huono voinut olla. Seuraavaksi lisää korkeakulttuuria, tällä kertaa äidin suusta. Musiikkikanava alkoi näyttää Apulannan videota, sohvan pohjalta kuuluu: "Voi ei. Taas toi munapää. Se on traagista, se vainoaa mua. No kato nyt tota sen päätä!"
Lisäksi aloitin uuden kalenterin, koska en jaksanut muistaa, mitä olin vanhaan unohtanut muistaa, ja oli helpompaa aloittaa alusta. (Ja juu, luin tänään Fitness-lehdestä kolumnin, joka kyseenalaisti tämän uusien keinotekoisten alkujen katharttisen toivon- ja puhtaudenluontiprosessin, mutta toisaalta.)