Panama, Panama, ihana maa…pt. II: Panama City

Torstaiaamuna epäinhimillisen aikaisin tyttöjoukkiomme hajosi, kun minä ja Sofia jatkettiin matkaamme pääkaupunkiin. Bocasissa veneliikenne vastaa kai meikäläisten M-junaa, tai ainakin ihmisten ilmeet näytti melkoisen tutuilta, kun aamukuudelta huristeltiin kohti Almirantea kylki kyljessä. Saatiin bussiliput ostettua ja jäätiin bussiaseman odotushuoneeseen katsomaan paikallista aamu-tv:tä. Täällä päin maailmaa telkkari on kova juttu: hotelli saattaa olla kuinka kämänen loukko tahansa, mutta useimmiten sieltä löytyy telkkari ja kaapelikanavat. Sama koskee kaikkia julkisia tiloja bussiasemista pankkien odotussaleihin. Kun bussiaseman pihaan ajoi iso, vessalla ja ilmastoinnilla varustettu bussi, oltiin tyytyväisiä: päästäisin nukkumaan hyville penkeille. Sitten meille kerrottiin, että ”teidän bussi on toi seuraava”. Se oli ihan kuin jostain Kummeli-sketsistä: kaikki ulkomaalaiset saivat taittaa 8 tunnin matkan pääkaupunkiin sillipurkin kokoisessa pikkubussissa. Nukkumisesta ei kannattanut edes haaveilla, koska huristeltiin kapeita ja mutkikkaita vuoristoteitä ilman sen laadukkaampaa jousitusta. Meni aika hölskymiseksi koko matka. Yhdessä vaiheessa Sofia kysyi multa, olinko huomannut, että edellisessä mutkassa oli rekka kyljellään. En ollut, mutta kiitos informaatiosta, tämä, jos mikä herättää luottamusta panamalaiseen liikenteeseen. Perille päästyämme vietiin likaiset vaatteet pesulaan ja käytiin syömässä. Satuttiin löytämään kiva taksikuski, joka antoi hyviä neuvoja kaupungissa liikkumisesta, eikä edes yrittänyt kusettaa meitä. Harvinainen ilmiö lattareissa, sekin. Illalla mutustelin churroa hotellihuoneessa ja luin kirjaa. Siihen jäi meidän osuus Panama Cityn villistä yöelämästä. Ainut kokonainen kaupunkipäivä käytettiin Casco Viejon eli vanhan kaupungin ihastelemiseen. Aivan uskomattoman kauniita, ränsistyneitä taloja ja kapeita katuja. Väittäisin, että Panama Cityssä on enemmän nähtävää kuin San Joséssa. Aivan toisenlainen puoli kaupunkia nähtiin, kun iltapäivällä käveltiin pankkialueella. Jos joku ois väittänyt mulle, että ollaan Jenkeissä, olisin uskonut heti. Sen verran paljon oli kiiltävää pintaa, korkeita rakennuksia ja rahan hajua. Samana iltapäivänä menetin uskoni maantieteen opiskelijoiden suuntavaistoon. Sofia väitti, että ”A geographer is never lost”, mutta ilmeisesti riittää, jos tietää, missä maassa on. Me nimittäin tehokkaasti kierreltiin korkeintaan neliökilometrin kokoista aluetta tuntikausia etsien paikkaa, joka olisi ollut n. 300 metrin päässä lähtöpisteestä. Syytän edelleen sitä, että täällä ei vaivauduta nimeämään katuja tai ainakaan merkitsemään niitä nimiä minnekään, ja annan Sohville synninpäästön, koska enpä ollut itsekään yhtään sen enempää kartalla. Eikä myöskään kukaan niistä paikallisista, joilta kysyttiin neuvoa. Hyvin tyypillistä…Lauantaiaamuna sitten lähdettiin reissulle, josta muodostui yksi elämämme suurimmista seikkailuista ja kokonaan uusi blogimerkintä.