Niinpä niin...

Lopulta Sannikin luovutti, antoi pirulle pikkusormensa ja ryhtyi harrastamaan jotain, jonka päätarkoitus on ilmeisesti saada elämä kuulostamaan siltä, että siinä ois jotain...no, elämää. Mitäpä muutakaan sitä tekisi ajalla, joka oli varattu läksyjen tekoon.
On päiviä ja sitten on sellaisia päiviä kuin eilinen. Jos musta joskus tulee Suomen diktaattori, niin ensimmäinen sääntö on seuraava: "Jos aamulla tuntuu siltä, että sängystä nouseminen on huono idea, se on pätevä syy laiminlyödä kaikki velvollisuudet siltä päivältä". Ja just niin mun tosiaan olis pitänyt tehdä. Lähdin aamulla niska-selkä-fysioterapiaryhmääni (kyllä, henkinen ikä 65) bussilla. Kun bussi oli vartissa edennyt kilometrin, tajusin, että en ehtis ajoissa paikalle. Niinpä kolasin sisään 10 minuuttia myöhässä, koska en halunnut maksaa sakkomaksua. Jumpan jälkeen piti hoitaa asioita Kampissa. Asioiden hoitamisen jälkeen jäin Narinkkatorinvalkokankaan eteen odottelemaan, josko poikien Nachtessen sattuis tulemaan. Joskus voi olla liiankin kärsivällinen. Seisoin tunnin. Ei tullut leffaa. Ja WWF:n poikakin kävi häiritsemässä ja pyysi vielä perustelemaan, miksi en halunnut kuulla sen esittelyä. Sitten lähdin pääkkärille kopioimaan Grimmin satuja, joita saan kerrankin lukea ihan viran puolesta. Kone sylkäisi korttini ulos. Päättelin, että se on tyhjä ja menin alakertaan ostamaan korttia. Ennen kuin ehdin edes kysyä asiaa, huomasin kirjastonhoitajan pöydällä lapun "EMME MYYKOPIOKORTTEJA!". Just. Porthaniaan siis. Ärsyynnyksissäni ostin ison kortin, ettei ne perhanan kopiot aina loppuis kesken. Ja kun uudestaan pääsin kirjallisuustieteen laitokselle, kone teki saman tempun. Vasta siinä vaiheessa tajusin katsoa ympärilleni ja siinä seinällähän se oli: ilmoitus siitä, että kone ottaa vastaan vain laitoskopiokortteja. Olin tietysti pyytänyt Yliopiston kirjakaupan myyjää heittämään edellisen kortin pois. Onneksi se oli se kiva poika (kyllä, mulla myös on ihmissuhteita Yliopiston kirjakaupan myyjiin), joten kehtasin mennä kysymään, josko se oli jo silpunnut korttini. Ei ollut. Sain kortin takaisin, ja nyt on kopioita koko loppuiäksi. Tällä tavalla alkanutta päivää ei voi edes Eugene pelastaa (ja tästä pitäis tehdä sanonta), ei vaikka se antaumuksella imitoikin Bill Clintonia ennen ja jälkeen seksiskandaalin (sillä varmasti oli joku fonologiaan liittyvä merkitys). On melkein ihme, etten onnistunut kotona järjestämään mitään katastrofia, vaan saatiin ruokaa ja ihmissuhde pysyi kohtuullisen kasassa. Sitten tuli aika lähteä elokuviin. Aleksi lähti samaa matkaa kotoa ja vähän ennen asemaa kysyi: "Hei, loistaako tuolta sen sun junan valo?" Joo, loistaa. Ja tuossa se menee kohti keskustaa. Pienestäkin tytöstä voi lähteä melko määrä painokelvotonta tekstiä. Pääsin ajoissa Bio Rexiin muiden mukana jonottamaan. Kun tollaisessa teatterissa järjestää kaksi näytöstä peräkanaa, ja molemmissa on salit täynnä, niin joku ehkä voi päätellä, että sinne tulee vähän kuuma. Joko sen, tai elokuvan aihepiirin takia vähintään 20 ihmistä lähti teatterista kesken leffan. Ihme luopiot. Kun on kerran alotettu, niin sitten kärsitään loppuun asti. Romanialainen tyttö sai aborttinsa, ja pääsin ulos Helsingin suurimmasta saunasta...kaatosateeseen. Kun istuin bussissa tossut märkinä, alko jo tuntua siltä, että ois parempi nauraa kuin itkeä. Melkein.
Nyt on rima korkealla. On melko varmaa, etten pysty tekemään seuraavasta vielä ankeampaa. Mutta lupaan tehdä parhaani. Tulikasteen saanut blogi-neitsyt kiittää ja kumartaa ja lähtee virittelemään äänijänteitään muiden metsojen seuraan.