Varjagi-invaasio Fiesoleen

Minä, ja mitä ilmeisimmin kaikki muutkin pohjoismaalaiset matkasimme tänään Fiesoleen. Bongasin suomalaisia, ruotsalaisia, virolaisia ja norjalaisia. Aika hyvin, väitän.

Fiesolen vanhaan etruski-roomalais-lombardikylään pääsee bussilla numero 7 (mainitaan jopa italian oppikirjassa Ciao!), joka sopivasti kulkee muutaman sadan metrin päästä kämpästäni. Astuin siis kyytiin hienolla uudella kuukausilipullani ja voin pahoin serpenttiiniteillä.
Museolippu oli törkeän kallis, mutta ostin nyt tämän kerran, toista kertaa en kyllä maksa. Arkeologinen museo oli täynnä ruukupalasia , joita ei kukaan jaksa määräänsä enempää ihailla. Tutkiskelin ruukkumaalauksia ja pakenin amfiteatterille. Yhä festivaali käytössä oleva teatteri vetää 2500 ihmisen yleisön, mitä ei kyllä uskoisi. Pieneltä näytti. Akustiikka toimi, sillä onnistuin piippuhyllyltä bongaamaan suomalaiset, jotka seikkailivat kuoron penkeillä alhaalla. Temppelialueella kiipeilin muureilla siitä silkasta ilosta, että se oli sallittua. Olen ikuisesti katkera siitä, että lomailimme Kreetalla vasta Knossoksen temppelialueen aidoittamisen jälkeen. Kylpylässä tutustuin roomalaisiin saunoihin eli caldariumeihin ja pidin keksitauon varjoisassa nurkkauksessa, joka paljastui kylpylän toiletiksi. Säikähdin sisiliskoa ja astuin sammakon päälle. Todellinen Avara luonto-kokemus.
Löysin loistavan ravintolan, Perseuksen, joka oli aukion paikoista ainoa siedettävän näköinen. Paljastui enemmän kuin vain siedettäväksi. Pappa al pommodori oli ihanan tomaattista ja öljyistä. Jaksoin sitten reippailla mäkeä ylös katselemaan Firenzeä lintuperspektiivistä. Ja miksei kukaan kertonut mulle, et täähän on valtava kaupunki? Keskustan ihmismäärän perusteella luulisi Tampereeksi, mutta kävikin ilmi, et asun pk-seudun kokoisella pläntillä kukkuloiden katveessa. Mihin ovat kaikki ihmiset piiloutuneet? Stadiumin vierestä näytti nousevan paksu savupatsas eli ilmeisesti joku on onnistunut polttamaan talonsa täs naapurissa. Pop. Savun haju ei tunnu sisälle asti, mistä jaksan olla kiitollinen.

VAROITUS: Seuraava kiinnostanee etäisesti vain museologian opiskelijoita.
Kukkulan päällä olevan Frasiskaaniluostarin museo (Museo Etnografico Missionario) yllätti. Kerrankin iloisesti. Jatkuvasti teki mieli toistella "charming, absolutely charming" onneksi hillitsin itseni. Tavarat oli sijoiteltu vanhoihin pähkinpuisiin kaappeihin käsin joskus viime vuosisadalla kirjoittettuine lappuineen. Löytyi kissan ja naisen muumiot, reliikkejä, ristejä, rosarioita, hampaita, kuolinnaamioita, keramiikkaa, rahoja... Kiinasta kerätyt esineet oli aseteltu vanhoihin temperalla kustavilaisittain maalattuihin kaappeihin vaalenapunaisen taftin päälle. Kuka olisi voinut olla rakastumatta?
Virailin myös vanhoissa munkin kammioissa. Luostarin pihalla palasin nykyaikaan ja neuvoin äidille videon ajastuksen puhelimitse. Oikaisin takaisin keskusaukiolle puiston läpi ja löysin kahvilan, jonka terassilla oli riippumatto. Pysähdyin siis keinumaan hetkeksi.
Keskusaukiolla näkyi hieno esimerkki italilaisesta byrokratiasta. Kuningas Viktor Emanuel I:stä ja Garibaldia esittävä pronssiveistos Incontro di Teano on yhä keskellä työmaata lähes näkymättömissä oranssin työmaa-aidan takana. On ollut ainakin vuodesta 2003, jolloin taulujen mukaan työmaan piti olla valmis.
San Romolom katedraalissa onnistuin näyttämään varsin lokaalilta (tai ehkä vain hyvin syntiseltä), koska pappi kysyi haluaisinko ripittäytyä. En tuntenut syntitaakan painoa harteillani ja kieltäydyin. Pappi palasi rippituoliinsa ja minä jatkoin kierrosta. Erkoisuutena tässä katedraalissa on avoin krypta alttarin alla. Kryptassa sijaitsevat piispojen haudat ja reliikkialttari. Komeat pylväät on kerätty ja ryövätty lähistön roomalaisista huviloista.

Jatkoin alas kukkulalta kohti Firenzeä jalan. Yritin löytää Michelozzon suunnittelemaa Villa Mediciä, mutta joku oli käynyt ja varastanut sen. Ei siis löytynyt mokomaa. Kyllästyin leikkimään hengelläni autojen ja skottereiden pyyhkäistessä ohi kosketusetäisyydeltä ja nousin bussiin. Ojasta allikkoon vei matkalaisen tie jälleen kerran. Kuski piti armotonta silmäpeliä kanssani (johon en vastannut vaan piilouduin tehokkaasti aurinkolasien ja hattuni taakse) samalla kun kiiti reilua ylinopeutta alas sitä serpenttiiniä, jota myös tieksi nimitettäneen. Jokainen äkkijarrutus pysäkin kohdalla kaatoi ainakin kaksi mummoa. San Romolon pappi taisi aavistaa kohtaloni...