Superflunssan paluu

Minulla on superflunssa. On ollut jo reilun viikon.
Superflunssa lukitsee uhrinsa tiukkaan vuodelepoon, näännyttää kyvyn hankkia ravintoa ja rampauttaa vähintään yhden aistin.
Superflunssassa ei pitäisi a) huidella ympäri aroja b) kiivetä Kiinan muurille c) yrittää puhua vieraita kieliä d) säätää ympäri historiallisia keskustoja tai e) yrittää elää normaalia elämää.
Ei sillä, että puhuisin mitenkään kokemuksesta.
Kestäisin kyllä yhden superflunssan, mutta kun voin kohta aloittaa oman superflunssa historiikin. Ja se ei ole kivaa se.

Ensimmäinen superflunssa, kutsukaamme häntä tuttavallisesti mongolialaiseksi, oli raaka, häijy ja pitkävihainen. Tartunta hiipi kimppuuni yönpimeydessä eikä irrottanut otettaan, ei hyvällä eikä pahalla. Lopullisen häädön toimittivat kiinalaiset ihmipillerit, aika ja muutama salakavala trippi tohtori N:n lääkekaapille. Mutta koville se otti ja sotasaaliina mongolialainen Tšingis-kaanin perillinen vei hajuaistini.

Jatko-osana voinen siis esitellä vanhan kunnon eurooppalaisen sivistysflunssan, italialaisen. Tyylikkäästi isku tapahtui jälleen yöllä, eikä syyllisestä ollut aamulla jäljellä kuin seuraukset. Mutta hengittäminen onkin so fife minutes ago. Jo ensimmäisestä osasta tutut piirteet löytyvät myös jatkiksesta: enpähän ole aiemmin joutunut Lushissa pyytämään myyjää kuvaamaan tuoksuja minulle... Hajuaistikin on ihan passé.
Sääli vain, että nyt minulta puuttivat sekä kiinalaiset ihmepillerit että tohtori N:n hellä hoiva. Aikaa kyllä riittää, kärsivällisyyttä ei.

Joten suokaa ajatuksen poikanen kaikille flunssasta kärsiville ja sänkyyn siten kahlituille, kuten nyt esimerkiksi vaikka mulle. Kiitos.