tiistai 5. helmikuuta 2008

Ensimmäinen bussimatka ja outoja kohtaamisia

Jep, matkustin tänään ensimmäistä kertaa bussilla, ja se oli juuri niin eksoottista kuin kuvittelin. Kuski lappas matkustajia kyytiin siihen tahtiin, että just just ehdin maksaessani kertomaan, mihin olen menossa. Eipä siitä hirveästi apua ollut. Kun oltiin ajettu potentiaaliselta näyttävän paikan ohi (älytön määrä toisiinsa sopimattomia rakennuksia ja paljon nuoria ihmisiä), kysyin vieressä istuvalta tytöltä, oliko toi yliopisto ja se vastasi: "Sí." Onneksi pääsin melko nopeasti pois, koska pysäkkejä ei käytännössä ole, ainakaan useimmissa paikoissa. Tuntuu lievästi sanottuna hölmöltä seistä kadunreunassa ja odottaa, että bussi kulkee ohi, mutta ehkä suomalaiset vain on liian organisoituneita kaiken suhteen. Kesken matkan bussiin nousi kuljettajan luvalla nuori mies, joka kertoi sydäntäsärkevän tarinan siitä, miten se oli ollut kävelemässä kadulla pienen tyttärensä ja raskaana olevan vaimonsa kanssa, tullut puukotetuksi ja kärsinyt massiivisia sisäisiä vammoja, joista oli kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Sillä ei ollut työpaikkaa ja se pyysi ihmisiltä rahallista avustusta. Se jakeli jotain rahan vastineeksi, mutta koska en osallistunut kolehtiin, en saanut tietää, mitä. Paluumatkalla, kun olin neljältä eri ihmiseltä kysyttyäni löytänyt yliopiston, onnistunut ilmoittautumaan ja löytänyt paikan, josta pääsee takaisin keskustaan, kuski ajoi vähintään yhtä turvallisesti ja lainkuuliaisesti kuin aiempi kollegansa. Täällä mä oisin ihan helposti voinut saada kortin jo mun ekan inssin perusteella. Ne oli pieniä rikkeitä näiden setien kaahailuun verrattuna. Kesken matkan kuski avasi ikkunan ja siitä lensi sisään kolikkopussi viereisestä bussista. Sitten se heitti oman pussinsa toiseen dösään. Mihin tarvitaan putkipostia, kun vaihtorahaongelmat voi hoitaa näinkin luovasti? Ehdottomasti nää reissut oli matkan parasta antia tähän asti.
Jännittävän matkailun lisäksi olen tänään tavannut ehkä kaikki täällä asuvat suomalaiset, aivan sattumalta. Ensin matkalla koululta pois törmäsin toiseen suomalaisvaihtariin ja sen kaveriin, joka on täällä käymässä. Sitten, kun tulin vaihtamasta rahaa, kuulin kadulla suomea, enkä voinut pitää suutani kiinni. Neljän turistin ryhmä, joiden oppaana toimi setä, joka on asunut täällä 15 vuotta. Se tunsi mun yhden opettajan. Ja piti sen opetusta ja poliittista suuntautumista yhtä epämääräisinä kuin minäkin. Setä antoi numeronsa ja pyysi soittamaan. Katsotaan, milloin saan puhelimen toimimaan.
Kaikkeen jännään sitä törmää, kun pitää silmät ja korvat auki. Tässä vaiheessa päivä ei ollut vielä edes puolessa. Nyt poistun syömään jotain muuta kuin pikaruokaa paikallisen tuttuni Carlosin kanssa. Jos ei ruokalistalla ole papuja ja riisiä, niin mä olen tosi pettynyt. Ostin tänään myös ekan banaanini, jonka syömisestä raportoinen huomenissa.

2 kommenttia:

pixie kirjoitti...

Busso kulostaa hyvin intialaiselta, joskaan emme koskaan uskaltautuneet sellaisen kyytiin. Autoilukin siellä noudatti samankaltaista anarkiaa: kun tapana oli ajaa aina keskellä tietä niin kerran mutkaisella vuoristotiellä meinasimme syöstä mutkan takaa vastaantulevan auton alas hyvin jyrkkää vuorenrinnettä. Onneksi olimme vuoren puolella, pelottavaa se oli noinkin. Auto selvisi hengissä, mikä ehkä vain todisti kaistojen olevan hyvin yliarvostettuja.
Oletko saanut laskiaispullan korviketta sieltä?

pixie kirjoitti...

Oho, puhtaaksikirjoitus ei taida kuulua tänään päiväohjelmaan...