sunnuntai 24. helmikuuta 2008

The Queen of calamities

Oletko koskaan seissyt vieraassa kaupungissa vieraassa maassa aamuyöllä yksin naarmuilla ja mustelmilla itkien ilman kännykkää, lompakkoa tai kotiavaimia?

Noh, minä olen. Ei ole kivaa.

Jouduin siis viime yönä ryöstetyksi. Mies tuli takaa pyörällä ja kaatoi maahan. Tappelin vastaan, mutta laukku meni sen sileän tien. (Jätti muuten pyöränsä sinne, pahus, olisi pitänyt kostoksi varastaa se.) En ollut tarpeeksi nopea juoksija eikä pelastavaa ritaria saapunut. Tässä maailmassa prinsessojenkin on vain kerättävä helmat käsiin ja lähdettävä etsimään poliisia.

Joka muuten saapuu tietysti myöhässä, kuten kaikki italiaanot. Ja ovat uskomattoman peloissaan nähdessään nyyhkyttävän blondin. Kaikki tarjosivat kilvan nenäliinoja ja vesilaseja. Kiitos, mutta miten nämä muka mua auttavat? Poliisilaitoksella pitää odottaa kolme tuntia, vaikka puhuisi italiaa. Ehkä viisi tuntia jos en olisi puhunut, koska musta tuli päivän suosituin asiakas nikottelevan italiantaitoni kanssa. Sitä paitsi, minähän olen jo vanha tekijä. On näitä rikosilmotuksia tullu täyteltyä muutama.

BTW kirjottakaa nyt jollekin lapulle Visan sulkupalvelun SUOMEN numero. Koska englantilainen yrittää ohjata teidät jatkuvasti jonnekin Norjaan.
Kyllä tiedän, että Nordea ei ole suomalainen, mutta voi helvetti, en mä silti puhu ruotsia tai norjaa. Ja kyllä siinä on aika iso ero. Eikä me olla mitenkään sukulaiskieliä. Saatana!

Onneksi vuokraisäntäni on ihana isoisähahmo ja halasi ja istutti teekupin ääreen ja antoi itkeä. Ja hoiti naarmuni. Ja hankki aamuksi suklaaleivoksia. Ja lainasi kännykän. Eikä suuttunut vaikka menetin avaimeni asuttuani tällä kolme päivää.

Mutta vihaan silti maailmaa.

7 kommenttia:

aino kirjoitti...

Pakko toistaa Inkan taannoinen kysymys: miten sun kohdalle osuu vastoinkäymisiä enemmän kuin omiksi tarpeiksi?

Onneksi olet armeijapainos, vähemmän sitkeän otuksen selviämisestä huolestuisin. Täältä asti ei voi tarjota teetä ja sympatiaa, ainoastaan sitä jälkimmäistä, mutta onneksi osaavat siinä maassa edes jotkut jotenkin lohduttaa.

aino kirjoitti...

Sen sijaan: aion huolestua, jollei Sandrasta kohta kuulu jotain. kymmenen päivää on pitkä hiljaisuus.

mononegro del fuego kirjoitti...

No voi paska!
Mun kirkassilmäinen kuvani siitä, että ulkomailla on "ihan turvallista" alkaa himmetä. Ihme nilkkejä sitä kulkee, pyörilläkin.. Täällä kansankoti-leveysasteilla on vaikea ymmärtää tommosta meinikiä.
Lähetämme lisäjoukkoja pikapuoliin!

Tää blogi alkaa vähitellen toistella kaavaa: "mulla oli hyvä päivä", "mulla oli paska päivä", "mulla oli hyvä päivä", jne...

pixie kirjoitti...

Nyt mieheni yrittää estää matkani...

Voi sinua parkaa, saat teetä ja sympatiaa heti ylihuomenna livenä, toistaiseksi vain kirjallisessa muodossa.

Halaus!!

tokyoska kirjoitti...

*hali*

Mä en enää tykkää italialaisista (tai vaihtoehtoisesti voisin lakata tykkäämästä pyöräilijöistä, mutta se olisi ehkä huomattavasti vaikeampaa... oikeastaan fiksumpaa olisi lakata vain tykkäämästä italialaisista ryöstäjistä, pyörällä tai ilman). Muutan siis lausuntoani: mä en enää tykkää italialaisista ryöstäjistä ("enää" - olenko mä muka koskaan tykännytkään?). No nyt mä alan ainakin aktiivisesti dissaamaan niitä (ja tästä mä pidän kiinni! Nyt ei enää tartuta sanoihin ja muuteta lausuntoja). Venäläiset junavarkaat oli paljon ystävällisempiä, ne kun edes valikoi vietävänsä...

Jaksamista!

-e

Kaikkonen kirjoitti...

ou nou! kamaluus, mutta elämä voittaa. ja suthan on tehty raudasta, lyijystä ja teräksestä, aivan kuten kaikkonenkin?!

ja jos se nyt lohduttaa, niin viime yönä noin 5.30 humalainen apina halusi minun syövän esson sinapissa lilluneita lihapullia. traumat tuli.

Inka kirjoitti...

Myöhäiset sympatiat, ihan älytön juttu! (luin blogia vasta tänään ensimmäisen kerran perjantain jälkeen)

Hoidan sun ipodin kuten lupasin, näemme sunnuntaina suklaisissa, ruisleipäisissä ja hieman salmiakkisissakin merkeissä.

Isot halaukset!