Powered by caffeine, ibuprofen & cheddar

Kiukuttaa, väsyttää ja tyhjänitketyttää.

Ihminen pystyy elämään kahvilla, chilinachoilla, juustokastikkeella, smetanalla ja särkylääkkeillä huomattavia ajanjaksoja (keskimäärin kuusi päivää kuukaudessa), mutta maailmantuska on saavuttanut kriittisen pisteen, ja kieltäydyn täten leikkimästä enää. Pitäkää feminisminne, kynsilakkanne ja moninkertaiset orgasminne, minä olen saanut naisena olosta tarpeekseni ja jäisin kiitos tällä pysäkillä pois. Olen täällä hormonipäissäni kirjoittanut riemukkaan kevyitä listoja asioista, mm. kaikista paskoista ongelmista jotka täytyy ratkaista elämässään ja uusista, jännittävistä pms-oireista (että muistan kaikki sit gynellä), joista yksi lemppareitani on täydellinen lihasheikkous, kakkosena ehkä valoherkkyys. Olisin kaivannut apua sen juustodipin kannen aukomiseen. Toisaalta näytin ehkä vaan vitun rokkistaralta laahustaessani Ilmalan glamoröösin neuvostoliitonharmaassa maisemassa aurinkolasit silmillä. Iho on niin tulehtunut, ettei viitsi edes oikein meikata sitä vaikka nyt jos koska olisi tarvis, enkä turvotukselta oikein mahdu normaaleihin vaatteisiini, mutta tämä tuttu perussetti ei paljon vauhtia hidasta, mulla on paljon liian isoja vatteita kakkosvaatekaapissa. Aloin töissä itkeä, kun en osannut ulkomuistista piirtää ihmisen jalkapöydän luita enkä siis selvästikään ansaitse elää. Lisäksi epäilin päivällä, että tärykalvoni aaltoilevat omia aikojaan. En tiedä, onko tämä riittävä syy laittaa lisääntynyt vainoharhaisuus listalle.

Kun primaarinen dysmenorreani muuttaa minut kveruloivaksi nincompoopiksi, minä ja sanakirjani tulemme keskenämme hyvin onnellisiksi.

Päivän hyviä asioita olivat viime kappaleessa mainitun englanninkielisen sanan lisäksi se, että äiti oli roudannut autotalliini sekalaisia materiaaliaarteita, eli kassillisen skissi- ja kuulto- ja kalkkeeri- ja sen sellaisia papereita, kaksi kassia vanhoja Muoto- ja Taide-lehtiä silputtaviksi ja hyvin ruman pienen muovisen laukun, jonka saa lukittua jostakin maailman syystä, ja jonka sisällä on tarraversioina joku ikiaikainen värikartta. Siis pieniä neliönmuotoisia tarroja, jotka ovat joka arkissa jonkun värisiä. Miksi kukaan haluaisi saada sen lukkoon on oma kysymyksensä, paljon olennaisempaa on, missä on mun käsiraudat? Haluan kiinnittää sen ranteeseeni ja vaikuttaa superepäilyttävältä. Lisäksi mulla on nyt eriväristen pleksimuovien näytepaloja, koska todellakin teen niistä jotain. Harmi vain, etten ole ollenkaan luovalla tuulella vaan jumitan mieluummin Project runwayn jaksoja, joita on katsomatta läjittäin, koska eihän niiden koomaamiseen nyt normaalissa mielentilassa riitä aikaa. Toinen harmi on, ettei sieltä äidin toimiston kellarista ollut löytynyt sitä vanhaa Alkon valistustaulua, joka niillä oli ennen seinällä, ja jonka olisin halunnut, koska siinä alkoholikuolleisuus nousi jollain logiikalla yli sataan prosenttiin.

Päivän soundtrack oli luupilla korvissa pyöritetty Danko Jonesin Sleep Is the Enemy.

Oon nyt yrittäny miettiä tässä hyvää tekosyytä, mutta koska en keksi, menen itkemään ihan ilman sellaista. Sori, oli pakko avautua, ja tiedän, kyynel.Voi ei, nyt mun tärykalvot tekee sitä taas.