Rumpujen pärinää ja paperipusseja

Ei oo helppoo...
Rumpujen pärinä tarkoittaa siis sitä, että mut on nyt virallisesti hyväksytty opiskelemaan Universidad de Costa Ricaan. Sen seurauksena tarvitsen paperipusseja, sillä olen ilmeisesti unohtanut, miten tavallinen ihminen hengittää. Että vedetään ne keuhkot täyteen ja sitten puhalletaan ulos, suunnilleen samanmittaisia rykäyksiä. Ei se ole niin helppoa.
Tavallaan hyvä, että valitsin tän vaikeemman paikan ensin, koska tän jälkeen Erasmus-vaihto Portugaliin tuntuu lasten leikiltä. Sinne saa rahaakin mukaan paljon enemmän. Oon aamun aikana soittanut Helsingin maistraattiin ja Norjaan. Ehdotin Aleksille, että oltais samalla puhelinsoitolla voitu mennä naimisiin, mutta se ei jotenkin innostunut. Toisen puhelun kohdalla pelkuroin ja puhuin englantia ticolle (=costaricalaiselle). Täähän alkaa hyvin. Meinasin soittaa koulullekin, kunnes tajusin, että siellä on aamuyö. Ne yrittää nyt kovasti väittää mulle, etten tarvitse viisumia. Sen sijaan tarvitsen kasan espanjankielistä paperia (esim. syntymätodistuksen ja rikosrekisteriotteen), jotka lähetän sinne Norjaan leimattavaksi ja lähtiessä otan ne mukaani ja paikan päällä ne jollain hyvin mystisellä tavalla muuttuvat opiskelijaviisumiksi. Päätös kestää kolmesta kuuteen kuukautta, eli hyvällä tuurilla ehdin pois maasta ennen kuin ne on päättäneet, saanko opiskella siellä. Ei ole heikkohermoisille tämä. Ja sitten vielä ne kaikki tautiasiat. Onneksi YTHS toimii Costa Ricassakin ja lääkkeet on ilmaisia. Ei paskempi maa...
On ne sen verran juonikkaita heppuja ne ticot, että ne laittaa virallisten tahojen nettisivuille kuvia kirkkaansinisistä perhosista ja suurisilmäisistä pikkusammakoista. Että juuri kun on lyömässä hanskoja tiskiin kaiken paperisodan takia, muistaa, miksi sinne oli oikeasti lähdössä.