Hyvää (ja osittain pahaa) tiistaita

Kysymys:
Mikä neuvoksi, kun kepeän mekkoyhteensopivasta, maustetuliaisia ja näin viehkoja lämpimäisiä tursuavasta tyttökarkeloinnista huomaa taantuneensa tähän läpiturhaan perseilyyn, ns. arkeen?

Vastaus:
Kun puoli seitsemän aikaan löytää itsensä analysoimasta vuohikeskustelua (taas) ja lukemasta artikkelia, jossa H&M viittaa Hanneke Houtkoopin ja Harrie Mazelandin syntymävuonnani julkaisemaan artikkeliin eikä, no, siihen toiseen juttuun, ei tehtävissä ole muuta kuin imaista triplaespresso huiviin ja könytä luennolle pyjamanhousuissa.

Totta kai vituttaa, erityisesti koska:
Taide haluaa materiaalia, jota ei myydä missään, eikä saa kuulemma tilatuksi. Tai saisi ehkä, mutta kukaan ei tiedä, että mistä. MÄ HALUAN MUN ULTRAMARIININSINISEN UV-HERKÄN MUOVINI, JA MÄ HALUAN SEN HETI, PERKELE.

Optimistista yleisvalaistusta luovat puitteet:
Helsingin yllä kurkottaa tänään fiftaripääskynturkoosi plafondi, joka on vinssattu jotenkin korkeammalle kuin vielä kertaakaan vuonna kahdeksan.

Sano viel terkkui kavereille:
Kiva kuulla teistä lapset. Pohdin jo huolestumismarginaaleja, jotka syntyvät epäilemättä jonkin nyrjähtäneen paraabelin avulla, jossa olinpaikan kaukaisuus ja hiljaisten päivien lukumäärä ovat tärkeimpiä muuttujia. Epämatemaattisuudestani johtuen olisin luultavasti laskenut pieleen, ja hermoillut suunnilleen siinä vaiheessa kun on aika lähettää tän vuoden joulukortit.

Unohtumaton loppukaneetti:
Litterointiliuskat on soita. Tää kurssi on rämpimistä. Niin sen kuuluu mennä.