Itella, Itella, Suomen suosituin riisi on Itella

On kategorisen epäreilua, että joku harrastaa tutkimusmatkoja jännittäviin uusiin paikkoihin kuten Venetsia tai Sienna. Itse harrastan niitä tutuissa ja huomattavasti vähemmän jännittävissä paikoissa. Tänään löysin postikeskuksesta mm. oven, joka johti käytävään.

Naistenlehdistä puheen ollen. Viimeiset kolme työpäivää ovat sujuneet lokakuun Cosmopolitanin häikäisevänkeltaisten kansien välkkeessä, niitä kun tuli monta kimppua osoitteettomia kappaleita, jotka lojuvat joka taukotilassa siitä huolimatta, että on niitä koteihinkin jo roudattu. Itse lahjoitin Jonnelle yhden kappaleen. Kyseisen julkaisun monikymmenkertainen läsnäolo ohjaa ihmisten keskustelut aihealueille (lue: seksi), joilla omat tietoni näiden edellämainittujen henkilöiden elämistä (lue: mistä elämistä?) olisivat saaneet jäädä vähemmälle (lue: olemattomiksi). Huomenna viikoittainen perjantaihysteria tulee olemaan infernaalinen, minulla siis lähinnä. Viimeisen 24 tunnin aikana minua on kyseisessä paikassa kutsuttu ainakin Duracell-pupuksi, junioriosaston teepaitaedustajaksi, sihteeriköksi ja kuka tietää miksi selkäni takana.

Ei, en aio tässä toistaa sinne Italiaan, mitä ensi kuun cosmohoroskooppi lupaa. Se olisi ihan vaan säälittävää. Sitä paitsi mulla ei ole yhtään kappaletta.

Reisisuojista puheen nyt ollen. Eilen oli ihmiskato töissä kiitos postilaisten futisjoukkueen pelin, tauolla harkitsimme cheerleader-joukkueen perustamista, että meilläkin olisi hyviä syitä moiseen hötkyilyyn. Olisimme sitä paitsi luullakseni maan ensimmäinen burkat päällä esiintyvä joukkue. Niin. Tänäänkin mulla oli kuulemma vähän päällä, tämä kommentti siis verkkopaitaan pukeutuneelta vanhemmalta mieshenkilöltä, jonka oli ilmeisen vaikea sopeutua farkkuihin ja hihattomaan paitaan (!) naisen päällä.

Koulu vituttaa siinä määrin, että kirjoitan mieluummin työjutuista. Tähän on tultu. Haluaisinkin lainata erään varsin nokkelan nimeltä mainitsemattoman Saaran taannoista blogiotsikointia "Back to school (suom. pyllistän yliopistolle)". Jos joku väittää tätä matalalentoiseksi, on väittäjä ilmeisen huono ihminen, eikä muutenkaan ymmärrä elämästä mitään ja väittäjän pitäisi sitäpaitsi tulla kuulemalla todistamaan se alho, johon huumorintajuni on viime aikoina lipsunut.

Tein myös tutkimusmatkan keittiöön, tarkoitus oli päätyä perunamuusiin, mutta kaikki muusaamisvälineet olivat toki jossain niistä vielä purkamattomista laatikoista. Tein siis ihan uuden innovatiivisen ruokalajin, joka ei ollut kovin hyvää nyt, mutta joka maistuu huomenna ihan älyttömän maukkaalta mikrossa lämmitettynä ruokatauolla. Perunamuusin valmistuksessa on kyse yhtäläisesti alkemiasta ja äidinrakkaudesta, näin minulle on joskus väitetty ja siihen uskon kyllä. Ja keittiöremontti on varmasti se kymmenes kehä, jota Dante ois käsitelly jatko-osassa.

Muutenki vituttaa. Mut hei, mulla ei ole tänään krapulaa!

Niinpä niin...

Lopulta Sannikin luovutti, antoi pirulle pikkusormensa ja ryhtyi harrastamaan jotain, jonka päätarkoitus on ilmeisesti saada elämä kuulostamaan siltä, että siinä ois jotain...no, elämää. Mitäpä muutakaan sitä tekisi ajalla, joka oli varattu läksyjen tekoon.
On päiviä ja sitten on sellaisia päiviä kuin eilinen. Jos musta joskus tulee Suomen diktaattori, niin ensimmäinen sääntö on seuraava: "Jos aamulla tuntuu siltä, että sängystä nouseminen on huono idea, se on pätevä syy laiminlyödä kaikki velvollisuudet siltä päivältä". Ja just niin mun tosiaan olis pitänyt tehdä. Lähdin aamulla niska-selkä-fysioterapiaryhmääni (kyllä, henkinen ikä 65) bussilla. Kun bussi oli vartissa edennyt kilometrin, tajusin, että en ehtis ajoissa paikalle. Niinpä kolasin sisään 10 minuuttia myöhässä, koska en halunnut maksaa sakkomaksua. Jumpan jälkeen piti hoitaa asioita Kampissa. Asioiden hoitamisen jälkeen jäin Narinkkatorinvalkokankaan eteen odottelemaan, josko poikien Nachtessen sattuis tulemaan. Joskus voi olla liiankin kärsivällinen. Seisoin tunnin. Ei tullut leffaa. Ja WWF:n poikakin kävi häiritsemässä ja pyysi vielä perustelemaan, miksi en halunnut kuulla sen esittelyä. Sitten lähdin pääkkärille kopioimaan Grimmin satuja, joita saan kerrankin lukea ihan viran puolesta. Kone sylkäisi korttini ulos. Päättelin, että se on tyhjä ja menin alakertaan ostamaan korttia. Ennen kuin ehdin edes kysyä asiaa, huomasin kirjastonhoitajan pöydällä lapun "EMME MYYKOPIOKORTTEJA!". Just. Porthaniaan siis. Ärsyynnyksissäni ostin ison kortin, ettei ne perhanan kopiot aina loppuis kesken. Ja kun uudestaan pääsin kirjallisuustieteen laitokselle, kone teki saman tempun. Vasta siinä vaiheessa tajusin katsoa ympärilleni ja siinä seinällähän se oli: ilmoitus siitä, että kone ottaa vastaan vain laitoskopiokortteja. Olin tietysti pyytänyt Yliopiston kirjakaupan myyjää heittämään edellisen kortin pois. Onneksi se oli se kiva poika (kyllä, mulla myös on ihmissuhteita Yliopiston kirjakaupan myyjiin), joten kehtasin mennä kysymään, josko se oli jo silpunnut korttini. Ei ollut. Sain kortin takaisin, ja nyt on kopioita koko loppuiäksi. Tällä tavalla alkanutta päivää ei voi edes Eugene pelastaa (ja tästä pitäis tehdä sanonta), ei vaikka se antaumuksella imitoikin Bill Clintonia ennen ja jälkeen seksiskandaalin (sillä varmasti oli joku fonologiaan liittyvä merkitys). On melkein ihme, etten onnistunut kotona järjestämään mitään katastrofia, vaan saatiin ruokaa ja ihmissuhde pysyi kohtuullisen kasassa. Sitten tuli aika lähteä elokuviin. Aleksi lähti samaa matkaa kotoa ja vähän ennen asemaa kysyi: "Hei, loistaako tuolta sen sun junan valo?" Joo, loistaa. Ja tuossa se menee kohti keskustaa. Pienestäkin tytöstä voi lähteä melko määrä painokelvotonta tekstiä. Pääsin ajoissa Bio Rexiin muiden mukana jonottamaan. Kun tollaisessa teatterissa järjestää kaksi näytöstä peräkanaa, ja molemmissa on salit täynnä, niin joku ehkä voi päätellä, että sinne tulee vähän kuuma. Joko sen, tai elokuvan aihepiirin takia vähintään 20 ihmistä lähti teatterista kesken leffan. Ihme luopiot. Kun on kerran alotettu, niin sitten kärsitään loppuun asti. Romanialainen tyttö sai aborttinsa, ja pääsin ulos Helsingin suurimmasta saunasta...kaatosateeseen. Kun istuin bussissa tossut märkinä, alko jo tuntua siltä, että ois parempi nauraa kuin itkeä. Melkein.
Nyt on rima korkealla. On melko varmaa, etten pysty tekemään seuraavasta vielä ankeampaa. Mutta lupaan tehdä parhaani. Tulikasteen saanut blogi-neitsyt kiittää ja kumartaa ja lähtee virittelemään äänijänteitään muiden metsojen seuraan.

Joskus elämä vaan on "rompicoglioni".

Ulkona raivoaa ukkonen. Televisio pimeni aamupäivällä. Venetsia tulvii. Unohdin ikkunan auki ja nyt tulvii täälläkin. Onneksi ystävällinen turisti lahjoitti aikoinaan Venetsian rautatieasemalla minulle sateenvarjonsa. Joskus vaan kannattaa olla blondi maassa jossa muut eivät ole. Sain siis hankittua ruokaa.

Olen pahalla tuulella, mikä ehkä näkyy otsikostakin. Lähinnä kiroilen.
Kulutan aikaani tutkimalla poissaolevien kämppisten musiikki ja leffavalikoimia. Lähinnä löytyy tuhat erilaista versiota Final fantasysta (siitä on tehty CD:itäkin!). Jos sade ei lopu lankean kohta niihin. Soitan jo loopilla kasarihittiä Like the Way I Do.

Musiikkimakuani on kutsuttu skitsoferiseksi. Mutta hah, en ole ainoa. Kävin läpi Manun polttamia levyjä ja samalta levyltä löytyi niin "Holding Out For a Hero", "I Like the Way You Move" kuin "One More Time". Olen löytänyt musiikillisen kaksoseni. Manu yritti myös varastaa pyykkinarulta Clockwork Orange-paitani, tekee hyvää ruokaa ja keittää kahvia pulloveteen. Onneksi emme yleensä puhu toisillemme. Saattaisimme vaikka pitää toisistamme.

Mut on todellakin opetettu liian hyvälle ja hemmoteltu pilalle. Elämä ilman naistenlehtiä on kidutusta ja tyhjää. Ihan tosi. Luen lähes ekstaattisessa tilassa mummon lähettämää ET-lehteä. Mutta edes elämäniloinen ET ei saa mielialaani paranemaan. Päivastoin.
BTW Mummon status paikallisissa eläkeläisriennoissa nousi kohisemalla. Ei se sijoitus kovin huono voinut olla aiemminkaan kun molemmat pojat ovat lääkäreitä. Mikään ei saa vanhojen ihmisten verta kohisemaan kuin lääkärit. Mutta meidänpä isä pääsikin vielä kaikista hoteimpaan julkaisuun eli ET-lehteen. Ollaan nyt kovin kuuluisia. Öhöm...

Jos TV toimisi yrittäisin seurata uutisia. Korkein oikeus on nimittäin tuominnut rangaistuksen domikaanimunkkille, joka erehtyi verisesti loukkaamaan poliisia sanomalla " Non rompermi le palle!" (engl. don't break my balls, en osaa suomentaa). Mahdollisesti hän saattoi myös sanoa "Vaffanculo!" (engl. fuck you), josta tehtiin jo kesällä periaatepäätös. Suosituksen mukaan fraasin käyttöä ei voi enää pitää loukkauksena johtuen sen yleisestä käytöstä. Tosi raaka rikos esivaltaa kohtaan siis. Älytöntä. Toivottavasti sarkasmini paistaa tekstistä läpi.

Mutta ei. Kohta ryhdyn tekemään lohturuuaksi IKEAsta hankittuja lihapullia ja perunamuussia. Ostin jopa puolukkahilloa.

Tutkimusmatkailija Närhin seikkailuja: Siena, osa II

Jäätelöäkin söin Sienassa. Hyvä tuttavuus oli Bar Nannini, vaikka se onkin ilmeisesti ketju. Gelateria löytyy matkalla ferroviarialta Campolle. Samalle piazza Salimbenille perustettiin vuonna 1472 Monte dei Paschi-pankki, yksi maailman vanhimmistä. Kokeilin ikisuosikkia jugurttia ja uutuutena Pane dei Santi-nimistä ihanuutta. Makunystyräni tunnistivat ainakin rusinat, mantelit, kanelin ja chilin. Suosittelen. Söin kevytmielisen herkkuni Sallustio Bandinin-patsaan juurella. Bandini loi jonkin tärkeän pankkijärjestelmän ja ympärilläni istui pelkästään pukumiehiä. Pelotti.

Raahauduin vielä Santa Maria della Scalan entisen sairaalan tiloihin perustettuun museoon Duomoa vastapäätä. Enpä arvannut mihin itseni oikein laitoin. Harvoin olen vieraillut yhtä sekavassa ja yhtä paljon löytämisen iloa tarjoavassa museossa.
Museo on yhä keskeneräinen, eikä kaikkia ovia ole avattu tai suljettu turhan johdonmukaisesti. Vaelsin siis laastiämpäreiden ja tikkaiden välissä etsimässä opastauluja. Pyhiinvaeltajien sali (Pelleginario) oli kunnostettu suurella rahalla ja opasteet sijoitettu lähes nerokkaasti. Seuraavassa huoneessa eksyin restaurointikankaan väärälle puolelle ja päädyin toimistotiloihin. Minut ohjattiin kiltisti eteenpäin pimeään huoneeseen, jossa esiteltiin veistoksia. Ainoa valonlähde olivat voimakkaasti valaistut veistokset. Aavemaisen aidon näköiset, mutta täysin aidon oloiset patsaat tuntuivat enemmän katujen varsilla olevien näyttelijöiden esityksiltä. Olisin yllättynyt vähemmän jos joku niistä olisi oikeasti avannut silmänsä kuin siitä ettei niin käynytkään. Seuraavaksi tie vei alakertaan. Päädyin S. Caterina delle Nottelle omistettuun kappeliin, jossa sain vaellella täysin yksin. Jätin siis reppuni nurkkaan ja lähdin kiertämään. Seinillä roikkuivat munkkiveljien solmuköydet ja rosariot rankaisurukouksia varten. Kauempaa löytyi käsinkirjoitettuna jokaisen munkkiveljen nimi ja elinvuodet vuodesta 1791. Kuorin takaa löysin piilotetun pyhäkön ja verhon takaa laatikollisen luita. Pääkalloineen.
Jatkoin sisäpihan läpi kohti arkeologista museota, mutta päädyinkin katselemaan 1800-luvun restauraatiokopioita Campolla sijaitsevan Fonte Gaian patsaista. Aika raskaalla kädellä ja hyvällä mielikuvituksella olivat pojat pistäneet patsaita kuntoon. Keskiaikaiset holvit jatkuivat ja yhtäkkiä olin sokkelossa. Kävelin lautalattioita etsien kylttejä, törmäilin umpikujiin ja likistäydyin matalista paikoista. Lopulta seisoin kuin seisoinkin arkeologisen museon edessä. Opastaulu kertoi vierailleeni juuri I Labirinti del Santa Mariassa. Kappas vain. Ruukunpalaset museossa olivat tylsiä, mutta matka mielenkiintoinen. Päädyin myös mitä ilmeisemmin käymään vanhan vesisäiliön pohjalla. Löysin freskoja portaiden alapuolelta (?) ja seinien takaa. Matka museon läpi kesti yli kaksi tuntia enkä edes ehtinyt tutustua ylempiin kerroksiin. En olisi ehkä uskaltanutkaan.

Paluumatkalla kohti rautatieasemaa yritin päätyä via degli Ortin puutarha-alueelle, mutta löysin vain umpikujia ja loistavan näköalapaikan. Yritin myös löytää sisälle S.Francescon kirkon sisäänkäyntiä, mutta joka kerta päädyin paikallisen oikiksen aulaan. Hyvin häiritsevää. Beccafumin ja Sodoman freskot jäivät sitten näkemättä. Ehkä hyvä niin, olen nähnyt enemmän freskoja kuin ihmisiä viime aikoina. Mutta löysin kuitenkin harharetkilläni vanhan kaivon tai vesialtaan tai akveduktin laajentuman tai jotain. Raunioiden keskellä sädehti turkoosi lätäkkö ja lapset leikkivät ympärillä. Hieman irrallinen olo kaikin puolin. Jossain vaiheessa huomasin suureksi riemukseni siirtyneeni kirahvicontradeasta epämääräisempään ja mielestäni paljon vähemmän arvokkaaseen mittarimatocantradeaan. Mahtavat mittarimatolaiset olla kateellisia esimerkiksi nyt vaikka sarvikuonoalueelle.

Yritin suunnistaa Porta Camollian suuntaan. Sienan porteista tämä suojeli aikoinaan tietä kohti Firenzeä ja oli siksi kaikista tarkoin vartioiduin ja linnotetuin. Jouduin kuitenkin kääntymään alamäkeen enkä jaksanut enää kiivetä ylös takaisin reitilleni. Poistuin kaupungista Porta Ovillen kautta ja löysin kuin löysinkin lopulta perille rautatieasemalla ja pääsin kotiin.

Tulipa valtavan pitkä postaus. Tämän takia ette ole saaneet kuulumisia Venetsiasta. Tosin jos tämä tylsyys jatkuu bloggaan nekin vielä tänne. Torstaina matkustan Luccaan. Kuvitettu matkakertomus seurannee sitäkin.

Tutkimusmatkailija Närhin seikkailuja: Siena, osa I

Firenzestä on matkaa Sienaan vaivaiset puolitoista tuntia ja hintaa junamatkalle kertyy kuusi euroa. Juna-asema sijaitsee toiveikkaasti (tai vain huonoa kaupunkisuunnittelua) kaukana keskustasta, mutta kävelemällä selviää. Lähde vain tarpomaan vasemmalle ja parin kilsan päästä olet kaupunginmuurilla.

Legendan mukaan Roomaa perustamassa olleen Remuksen pojat Aschius ja Senius pakenivat vuoden 700 eaa paikkeilla setänsä Romuluksen vihaa Roomasta pohjoiseen. Senius päätti pysähtyä ylitettyään Tressa-joen ja perusti Sienan kaupungin. Alkuperään viittaavia Lupa senese (sienalainen susiemo)-patsaita löytyy joka kadunkulmasta.

Maljan muotoinen keskusaukio, Piazza del Campo, on hyvin pieni, varsinkin jos muistaa jokakesäiset Il Palion laukkakilpailut. Kisat aloitettiin jo keskiajalla ja ideana on kiertää Campo ilman satulaa ratsataen mahdollisimman nopeasti. Henkilövahingoilta harvoin vältytään. Ratsastajat edustavat 17 contradea eli paikallista kaupunginosaa, joiden mukaan myös itse piazza on jaettu sektoreihin. Contradeailla on jokaisella oma eläintunnus ja vahva paikallisidentiteetti. Itse kisa kestää vain 90 sekuntia, mutta hypetys jatkuu päiviä. Palkintokaan ei päätä huimaa, sillä voittaja saa palion eli lipun.
Aukiota hallitsee Palazzo Pubblico kellotorneineen. Autoin museovirkailijaa myymään saksalaiselle eläkeläispariskunnalle liput ja pääsin itse ilmaiseksi sisään. Jos ei pidä 1400- ja 1500-lukujen freskoista tuskin kannattaa pyörähtää, ellei loistavien näköalojen vuoksi. Toisaalta silloin voi yhtä hyvin kivuta 505 porrasta campanilen huipullekin.

Siena kukoisti Toscanassa koko keskiajan. Loiston merkit näkyvät yhä upeina palatseina, kuten Palazzo Chigi Saracini ja Palazzo delle Papesse, jotka sijaitsevat kätevästi vastakkain Duomon lähellä. Ensi mainttuun järjestetään opastettuja kierroksia, jälkimmäisessä sijaitsee modernin taiteen museo. Lienee turha mainita etten vieraillut...
Rutto tappoi kolmanneksen kaupunkilaisista 1300-luvun puolivälissä ja Firenze viimeisteli tuhon piirittämällä kaupunkia puolitoista vuotta ja valloittamalla sen 200 vuotta myöhemmin. Medicien sortohallitus pysäytti kehityksen, mistä olemme hyvin kiitollisia, sillä keskiaikainen keskusta on säilynyt koskemattomana. Huono puoli on se, ettei kaupungista ole kunnollista karttaa. Joten jopa minun oli pakko vain vaellella ympäriinsä toivoen olevani suurin piirtein matkalla oikeaan suuntaan.

Törmäsinkin mielenkiintoisiin asioihin, kuten trattoriaan, jonka isännällä oli paksut viikset ja valtava vatsa sekä verinen esiliina ja lihakirves. Ovea vartioi silmälasipäinen villisianpää. Syötyäni jatkoin matkaa Duomolle, joka on harvoja täysgoottilaisia pyhäkköjä Alppien eteläpuolella. Täällä kun kaikki tavattiin muokata uudelleen renessanssikiimassa. Sisäänpääsy Duomoon on kallis, kuutisen euroa (neljä euroa lisää ja pääsee museoon, kryptaan ja kastekappeliin), mutta jos ei muualle Sienassa halua maksaa niin tänne sitten. Vaikkei kirkon koristeluun ole osallistunut montakaan ainakaan minulle tuttua nimeä on jälki aivan uskomatonta. Erityisen upea on kirkon lattia, joka on täynnä yksityiskohtaisia marmorisia upotuskuvioita. Valtansa tunnossa sienalaiset päättivät 1300-luvun alussa laajentaa kirkkoaan sen aikaisen (tunnetun) maailman suurimmaksi. Musta surma keskeytti rakennustyöt ja keskeneräinen uusi keskilaiva palvelee osittain katettuna goottilaisen veistostaiteen museona. Kasoittain patsaita ei kuitenkaan kiinnostanut, joten jätin väliin. Olin taide- ja kultausähkyssä. Kuitenkin on vielä hehkutettava Piccolominin-kirjastoa, joka löytyy Duomon sisältä. Keskiaikaisten kauppiaiden rikkaudesta puhutaan paljon, mutta vasta näitten kultausten jälkeen sen voi todella uskoa. Duomossa on myös ihmeitä tekevä Madonna del Voto, jonka kappelin seinät ovat täynnä hopeisia votiivisydämiä ja kiitoskirjeitä. Ainakin lapsilykky tuntuu olevan ikonilla hallussa.

Jatkoin Duomolta matkaa San Domenicon kirkolle, jossa Sienan suojeluspyhimys Katariina Sienalainen koki useimmat hurmosunensa. Ensin oli kuitenkin päästävä kirkolle. Siena on Rooman tapaan rakennettu seitsemälle kukkulalle, joten yksikään katu ei ole suora, ei vertikaalisesti eikä horisontaalisesti. Onnettumuudekseni näin kirkon (valtava tiilimöhkäle, vaikea olla havaitsematta), mutta välissämme oli laakso täynnä rakennustyömaita ja talonrunkoja. Kiertäminen tuntui liian tylsältä, Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää... siispä päätin mennä läpi. Mukaani sain rempseän brittiseurueen. Pienellä tiedustelulla keskeltä keskiaikaisia kujia löytyivät rullaportaat. Laskeutuminen kuilun pohjalle vaati yhdeksät rullaportaat. Rakennusjätteiden keskelle oli raivattu kapea kuja, jota pitkin tarvoimme kapeille portaille. Ympärillämme nousivat jyrkät muurit ja ymmärsin hyvin miksi Firenze päätyi aikoinaan piirittämään eikä yrittänyt turhaan valloittaa muureja silkalla voimalla. Noustessamme portaita ylös kohti kirkkoa tunnelma lähenteli pyhiinvaellusta (kuuluisa pyhiinvaellusreitti, joka muuten loi pohjan keskiaikaisen Sienan vauraudelle, via Francigena Canterburysta Roomaan kulkee tätä kautta) ja Danten nousua helvetin syövereistä. Kirkosta löytyi pyhän Katariinan kappeli ja hänen päänsä kultaisessa tabernaakkelissa. Lisäksi valtavien ikkunoiden pieliin oli hämähäkki kutonut verkkonsa. Verkossa räpisteli suurin koskaan näkemäni sudenkorento, reilusti yli 10 senttiä pitkä. San Domenicossa on myös Cappella delle Volte, jossa Katariina legendan mukaan sai stigmatansa. Sakaristosta löytyi matkamuistokauppa, josta sai kaikkea, ihan kaikkea, varustettuna Katariinan tai paavi Johannen Paavali II:sen kuvalla.

San Domenicosta poispäin keskustasta jatkamalla päätyy Fortezza Mediceaan. Olisipa kiva jos joku päättäisi rakentaa minullekin linnoituksen. Vaikka vain pienen. Mutta toisaalta en ole Toscanan suurherttua enkä ole valloittanut Sienaa. Dammit! Baldassarre lanci niminen tuuppi rakensi Sienan keskustan laidalla nököttävän linnoituksen (Firenzessä on muuten samanlainen, mutta mikään opaskirja ei mainitse sitä) Cosimo I:lle. Muureilta on loistavat näköalat ympäristöön, eikä maksa mitään. Sisäänpääsee kaupungista katsoen oikealta reunalta (ettette turhaan kierrä kokonaan ympäri ja törmää aivan liian moneen saksalaiseen turistiryhmään, kuten eräät...) Medicien vaakuna koristaa hyökkäysbastioneja. Kunnon firenzeläisenä tunnistan jo mokoman, samoin ehdin oppia Sienan vaakunan. Tosin siitä tuskin saa keksi-pisteitä, vaakuna on jaettu kahtia horisontaalisesti: alaosa on musta ja yläosa valkoinen.
Linnoitus muistaa kuitenkin yhä sotaisan menneisyytensä. Bastioneilla kasvavat hevoskastanjat pommittivat minua hedelmillään ja pahus, yksi osuikin. Onneksi olin kumartunut eteenpäin ja takaraivolle nutturalle kerätyt hiukset pehmensivät iskua. Isäni sanoisi, että onneksi ei mikään päätä tärkeämpi paikka kärsinyt. Mutta sattui silti. Poimin kurimuksen ylös ja valokuvasin todisteeksi. Vieressä iPod mittatikkuna, eivät olleet ihan pikkiriikkisiä kastanjoita. Ja piikkejä! Ilmasotaa lukuunottamatta suosittelen kaikkia kävijöitä ostamaan eväät mukaan keskustasta ja tulemaan muureille piknikille. Rauhallista ja kaunista. Maisemat näyttävät juuri sellaisilta, mitä renessanssiajan freskoissa. Tosin freskoja katsellessa kuvittelin niiden olevan tyyliteltyjä. Muurien sisään on piilotettu myös päiväkoti. Tälle seikalle hihittelin pitkään. Minäkin tahdon viedä lapseni linnaan hoitoon. Laskeutuessani linnoituksesta on päätynytkään takaisin sille tielle, jota pitkin olin tullut vaan löysin itseni Garibaldin aukiolta. Yläasteella ainoan tekemäni tarkentavan kysymyksen kysyin aikoinaan juuri Garibaldista. Kuulin silloin ensimmäistä kertaa hallitusälystä ja häpesin aika paljon. Tosin vanhemmiten olisi hävettänyt vielä enemmän.

Elämän voitto. Ja muutama häviö.

Jee! Kirjoitan tätä uudella vehkeelläni. Kesätyörahat toiminnassa.

Voilá!

Kävin myös Kilpisjärvellä. Oli hieno keikka. En nyt ehdi kertomaan siitä lisää, mutta raportoin erikseen kuvien kanssa.

Pelasimme taas tänään jalkapalloa. Joukkueemme on nyt virallisesti huonoin joukkue koko yliopistolla. Hävisimme tähän mennessä huonoimmalle 6-0. Ehkä sauna auttaa..

Nyt menen syömään. Ja tuijottamaan tätä mun uutta ihastusta.

Koska en vaan osaa, osa 667

Olen menettänyt kykyni hallita tekstikokonaisuuksia. Viittaan taannoiseen ranskalaisiin viivoihin nojaavaan kokemuskollaasiini ja toki myöskin siihen viimeiseen viestiini, jonka tosin koen riittävästi kuvanneen senhetkistä tilannettani. Vieläkään ei ole ihan sujuva olo.

Töks.

Seuraa hajanaista kiukuttelua.

Voisiko joku ystävällisesti pikimmiten kieltää facebookin ennenku käy niin, ettei mulla ole yhtään täyspäistä ystävää jäljellä? Lähtötasokaan ei huimannut niin paljoa, että tähän meininkiin olisi varaa, vai mitä jätkät? Hei, jätkät, kuulettekste? Mihin te oikeen menitte?

Ja mikä helvetti siinäkin on, että nukkumisesta pitää tehdä niin vaikeaa? Kun on ollut ensin luennoilla aamulla ja sitten iltapäivällä mennyt töihin ja sieltä lähtenyt kymmeneltä illalla ja sitten vielä tullut baarin kautta kotiin ja ollut kotonakin jo joskus yhden aikaan (Koskakohan olen muuten viimeksi käynyt parilla ja oikeasti tarkoittanut paria? Tuli siis sekin nähtyä.) niin ihminen ei silloin vaan voi herätä varttia yli neljä spontaanisti ja lopullisesti. Ei vaan toimi sillä tavalla tämä.

Klo 04:30 Ryhdyin ilmaamaan patteriani, sillä epäilin sitä kurnutuksesta, mutta syyllinen saattoi olla myös jokin eläin ulkona.

Klo 05:00 Nousin tarkistamaan, onko uusi huonekasvini (jonkinlainen möykkyjuurinen fiikus, jonka istutin viinikuuleriin, ja jonka nimi on Tove) mahdollisesti kuiva. Päätin Toven tarvitsevan kastelua.

Klo 05:10 Kokeilin käsilläseisontaa ja muistin, etten koskaan oikein hallinnut sitä. Lisäksi uskoisin kokeilujen olevan suotavampia tilassa, jossa huonekorkeutta on enemmän kuin 2200, ja mieluiten niin, ettei siinä ole just lamppua kohdalla.

Klo 05:15 Kastelin Toven ja ryhdyin lakkaamaan kynsiäni. Kuivatettuani ne omalla aktiivisella toiminnallani (tuijotin) luovutin ja menin suihkuun.

Ajattelin hajota ennenkuin tämänpäiväinen iltavuoro on lopussa. Kuulin eilen työpaikastani kuvauksen "tihein potentiaalisten itsemurhakandidaattien rykelmä jonka olen ikinä nähnyt".Keksin itsekseni kotiin kulkiessani eilen illalla ryhtyväni isona baariaforistiksi äkättyäni joitain mielestäni ihastuttavia lauseita, joita en onneksenne enää muista.

Syvyyssukelluskiertuemanagerinne Aino.

Järkyttävä havainto. Kuvittelin etten mitenkään erityisesti manifestoinut omaa suomalaisuuttani piiloutumalla muilta suomalaisilta Fiesolessa. Väärin... seuraa lainaus facebookista (älkääkä vain väittäkö etteikö se mesta kertoisi totuutta):

"Upon hearing finnish when abroad, you immediately duck for cover and hope they go away. Whatever you do, you in NO WAY, UNDER ANY CIRCUMSTANCE utter a single finnish word (By god, they might want to come and talk to you, as if that was completely acceptable finnish behaviour when not in Finland!)" koko pätkä löytyy täältä.

Mutta silti en ymmärrä miksei suomen kielessä ole futuuria.
Ei, en ole addiktoitunut, mutta kyseessä on vain semattinen ero, sillä päivittäinen tietokoneaikani ylittää kaikki sallitut rajat.

Ostin "Jane Austen's Guide to Dating"-kirjan pikkuliskolle Cardiffiin. Lapsukaisella on todellinen NATO-kämppä: puolalaisia, bulgarialaisia, liettualaisia ja virolaisia. Pyytäkää osoite multa ja lähettäkää sille kortteja, ettei se vaan ehdi keskittyä sosiaaliseen elämään ja tuo jouluna kotiin jotain rumaa teknikkoa , joka tekee vain tylsiä juttuja.

Toinen tänään opittu asia on, että antiikin vegetaristit näkivät kalan syömisen paheksuttavampana kuin lihan syömisen. Söpöys-faktori ei selkeästi kuulunut heidän repertuaariinsa. Kala on ylellisyyttä ja ylensyömistä, liha (nauta, possu, riista, linnut, you name it) rituaalista ja hengellistä. Miten tästä päädyttiin kristilliseen tapaan kalasta paastoruokana?

Olen myös katsonut läpi Darian ensimmäisen tuotantokauden ja siirryn kohta seuraavaan. Ja koska koneellani on odottamassa vielä kolmaskin, en voi olla kovin onneton.
Korvamatoni on naamioitunut Lords of Acidin Out comes the Evil-naamiaispukuun. Lopotomia-aika on tilauksessa.




...juu, mul on tylsää.

Niisk

Oi syksy ja oi syysflunssa. Olen viettänyt koko päivän sängyssä verkkaireissa ja haaveillut mehevästä pihvistä, omenakanellimuffinseista ja mariannesuklaasta. Kauppaan meneminen tuntuu ylivoimaiselta ja näillä näkymin päädyn syömään makkaraa, jota jääkaapistamme löytyy kokonainen paketillinen, kiitos viime viikonlopun (ilmeisesti kevytmakkara kuuluu bettre folkin ruokavalioon).
Eilen oli Joannan läksiäiset ja neitokaisen viimeinen viikonloppu suomessa ennen karkaamista Krakovaan pulujen ja mäyräkoirien keskelle. Joannalla on kaksi miespuolista kämppistä ja huone, joka piti siivota ammattisiivoojan voimin. Joannan äiti katsasti asunnon etukäteen ja talon imuri syttyi palamaan kun se kohtasi Joannan tulevan huoneen...
Haaveilen Krakovasta ja Italiasta ja kurkusta,jonka kautta kulkee happi. Kirjoittaisia mielelläni lisää, mutta tekstin suoltaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta. Terveiseni kaikille sängyn pohjalta.

Krapula

Sattuu.

Varjagi-invaasio Fiesoleen

Minä, ja mitä ilmeisimmin kaikki muutkin pohjoismaalaiset matkasimme tänään Fiesoleen. Bongasin suomalaisia, ruotsalaisia, virolaisia ja norjalaisia. Aika hyvin, väitän.

Fiesolen vanhaan etruski-roomalais-lombardikylään pääsee bussilla numero 7 (mainitaan jopa italian oppikirjassa Ciao!), joka sopivasti kulkee muutaman sadan metrin päästä kämpästäni. Astuin siis kyytiin hienolla uudella kuukausilipullani ja voin pahoin serpenttiiniteillä.
Museolippu oli törkeän kallis, mutta ostin nyt tämän kerran, toista kertaa en kyllä maksa. Arkeologinen museo oli täynnä ruukupalasia , joita ei kukaan jaksa määräänsä enempää ihailla. Tutkiskelin ruukkumaalauksia ja pakenin amfiteatterille. Yhä festivaali käytössä oleva teatteri vetää 2500 ihmisen yleisön, mitä ei kyllä uskoisi. Pieneltä näytti. Akustiikka toimi, sillä onnistuin piippuhyllyltä bongaamaan suomalaiset, jotka seikkailivat kuoron penkeillä alhaalla. Temppelialueella kiipeilin muureilla siitä silkasta ilosta, että se oli sallittua. Olen ikuisesti katkera siitä, että lomailimme Kreetalla vasta Knossoksen temppelialueen aidoittamisen jälkeen. Kylpylässä tutustuin roomalaisiin saunoihin eli caldariumeihin ja pidin keksitauon varjoisassa nurkkauksessa, joka paljastui kylpylän toiletiksi. Säikähdin sisiliskoa ja astuin sammakon päälle. Todellinen Avara luonto-kokemus.
Löysin loistavan ravintolan, Perseuksen, joka oli aukion paikoista ainoa siedettävän näköinen. Paljastui enemmän kuin vain siedettäväksi. Pappa al pommodori oli ihanan tomaattista ja öljyistä. Jaksoin sitten reippailla mäkeä ylös katselemaan Firenzeä lintuperspektiivistä. Ja miksei kukaan kertonut mulle, et täähän on valtava kaupunki? Keskustan ihmismäärän perusteella luulisi Tampereeksi, mutta kävikin ilmi, et asun pk-seudun kokoisella pläntillä kukkuloiden katveessa. Mihin ovat kaikki ihmiset piiloutuneet? Stadiumin vierestä näytti nousevan paksu savupatsas eli ilmeisesti joku on onnistunut polttamaan talonsa täs naapurissa. Pop. Savun haju ei tunnu sisälle asti, mistä jaksan olla kiitollinen.

VAROITUS: Seuraava kiinnostanee etäisesti vain museologian opiskelijoita.
Kukkulan päällä olevan Frasiskaaniluostarin museo (Museo Etnografico Missionario) yllätti. Kerrankin iloisesti. Jatkuvasti teki mieli toistella "charming, absolutely charming" onneksi hillitsin itseni. Tavarat oli sijoiteltu vanhoihin pähkinpuisiin kaappeihin käsin joskus viime vuosisadalla kirjoittettuine lappuineen. Löytyi kissan ja naisen muumiot, reliikkejä, ristejä, rosarioita, hampaita, kuolinnaamioita, keramiikkaa, rahoja... Kiinasta kerätyt esineet oli aseteltu vanhoihin temperalla kustavilaisittain maalattuihin kaappeihin vaalenapunaisen taftin päälle. Kuka olisi voinut olla rakastumatta?
Virailin myös vanhoissa munkin kammioissa. Luostarin pihalla palasin nykyaikaan ja neuvoin äidille videon ajastuksen puhelimitse. Oikaisin takaisin keskusaukiolle puiston läpi ja löysin kahvilan, jonka terassilla oli riippumatto. Pysähdyin siis keinumaan hetkeksi.
Keskusaukiolla näkyi hieno esimerkki italilaisesta byrokratiasta. Kuningas Viktor Emanuel I:stä ja Garibaldia esittävä pronssiveistos Incontro di Teano on yhä keskellä työmaata lähes näkymättömissä oranssin työmaa-aidan takana. On ollut ainakin vuodesta 2003, jolloin taulujen mukaan työmaan piti olla valmis.
San Romolom katedraalissa onnistuin näyttämään varsin lokaalilta (tai ehkä vain hyvin syntiseltä), koska pappi kysyi haluaisinko ripittäytyä. En tuntenut syntitaakan painoa harteillani ja kieltäydyin. Pappi palasi rippituoliinsa ja minä jatkoin kierrosta. Erkoisuutena tässä katedraalissa on avoin krypta alttarin alla. Kryptassa sijaitsevat piispojen haudat ja reliikkialttari. Komeat pylväät on kerätty ja ryövätty lähistön roomalaisista huviloista.

Jatkoin alas kukkulalta kohti Firenzeä jalan. Yritin löytää Michelozzon suunnittelemaa Villa Mediciä, mutta joku oli käynyt ja varastanut sen. Ei siis löytynyt mokomaa. Kyllästyin leikkimään hengelläni autojen ja skottereiden pyyhkäistessä ohi kosketusetäisyydeltä ja nousin bussiin. Ojasta allikkoon vei matkalaisen tie jälleen kerran. Kuski piti armotonta silmäpeliä kanssani (johon en vastannut vaan piilouduin tehokkaasti aurinkolasien ja hattuni taakse) samalla kun kiiti reilua ylinopeutta alas sitä serpenttiiniä, jota myös tieksi nimitettäneen. Jokainen äkkijarrutus pysäkin kohdalla kaatoi ainakin kaksi mummoa. San Romolon pappi taisi aavistaa kohtaloni...

Muistojeni Barcelona, sekä kallo harteillani

Pääsin vihdoin ja viimein lataamaan kesäkuvani internetiin. Muistojen mainingit lyövät raskaina ylitseni, kun tuijotan uudestaan noita Katalonialaisia taloja. Sillä muita teemoja kuvissa esiintyy vähänlaisesti; vain arkkitehtuuria ja katutaidetta. Ah, Barca! Sen ihanat kadut, mainiot ruoat, loputtomat baarit, riehakkaat juhlat ja tytöt... oi, ne tytöt... Ja yhdestäkään ei ole kuvaa!!

Tässä pari helmeä kokoelmista..

Loppu kokoelma löytyy täältä

Lisäksi tässä tatuointini:


Eläkää sen kanssa. Se on fanipala.

Muita uutisia:

-Minusta on tullut Facebook käyttäjänisti. Pakko saada lisää kavereita.

-Olen menossa huomenna Kilpisjärvelle. Suunnittelemme nykyarkkitehtuurin kurssilla hypoteettisen opastuskeskuksen Saanatunturille. Siitä tulee legendaarista.
Kuvareportaasi seuraa.

-Olen alkanut urheilla. Se huolestuttaa minua. Olemme jalkapallojoukkueemme FC Arsen kanssa menneet ja liittyneet yliopiston jalkapalloliigaan. Minulla on reisisuojat.
Kuvareportaasi seuraa.

CiaoCiao vaan teillekin...taas

Minä jos kuka en innostu hirvittävästi small talkista. Puhun mielelläni, sen tietävät kaikki, mutta mielellään ajattelen puhuvani asiaa. Ja kun meillä kerta on kaikki nämä sanat, miksei käytettäisi niitä, häh? Ekonomiset italialaiset (oksymorooni jos mikä) ciaociaottelevat. Kaikkialla ja kaikille.

Ciao korvaa kätevästi kaikki muut fraasit hyvästä huomenesta hei näytät hyvältä asti. Mutta eihän tämä yksipuolisuus mitään vaan se yliannostus ja huomioimisen määrä.

Jokainen muutos status quossa: liikahdus talossa, ulos tai sisään, huoneessa, kylppärissä, ulko-ovella, pitää tiedostaa ja tuoda esille hihkaisemalla innostunut "Ciao!" johon vastataan yhtä innostuneesti "Ciao!" ja kaikki on taas hyvin, katastrofi vältetty.

Ja sitä ei suomalainen ymmärrä, että miksei sitä saa liikkua ihan ilman ilmoituksia ja tiedotuksia.

Ihmetteleepi A. joka tunnetusti (kuten Pixie-kulta tietää) vastaa kaikkiin toivotuksiin mieluiten ynähtämällä epäselvästi.

Tuottavaa tyttöilyä

Tyttöilin Piazza della Repubblicalla läpi Promodin, Intimissinin ja Zaran. Siirryin Lushiin Corsolle ja päädyin viereiseen kenkäkauppaan (kaikki kengät á 10 e!). Ostin uudet kesäkengät, jotka ovat vuodein söpöin ostos. Niissä on leppäkerttuja! Laittaisin kuvia ihanista syksyvaatteistani (juu, lämpöä on 26C, mutta saahan tyttö toivoa), mutta meiltä ei löydy kokovartalopeiliä ja herra ei armahda jos ryhdyn leikkimään itselaukaisimella. Ostin kuitenkin romanttisen harmaan mekon, vihreän olomekon ja office-bitch-kauluspaidan. Lisäksi löysin maailman täydellisimmän trenssin (tummanvihreä!) Zaralta. Taidan pistää tulevat veronpalautukseni (kiitos Suomen valtio, kiitos!) siihen.


Venaziassa suunnistin Antica modisteria Giuliana Longoon ostamaan isulle 50-vuotislahjaa (kukaan teistä ei sitten hiisku sanaakaan, eihän). Lukuisissa perheemme myllerryksissä isä kadotti upean vanhan olkihattunsa ja on ollut aivan lohduton. Kyseinen hattu on ollut osa isän patenttinaamiasasua yhdessä vaalean kesäpuvun, kävelykepin ja sangattomien nenälasien kanssa (nähty mm. eräillä muistorikkailla 50-vuotispäivillä muutama vuosi sitten, juuri niillä samoilla, joilla vedimme ikimuistoisen ilmakitaraesityksemme Hurriganesin tahtiin). Ostin siis uuden naamiaisasun: aidon gondolerieerin hatun ja paidan. Ja koska olen ollut hyvä tyttö ja myyjätär lupasi alennusta päädyin myös aitoon Panama-hattuun. Rakastan sitä!


Tuottavuutta tässä päivässä edustavat uusi bussikorttini ja yritys hankkia italialaista puhelinnumeroa. Olen myös sosialisoinut talossani majailevien ihmisten kanssa ja saanut selville, että vain yksi lukuisista nuorista miehistä on täällä jäädäkseen. Söin perheen äidin laittamaa ruokaa illalliseksi ja katsoin isän kanssa ottelua Fiorentina vs. Groningen. Tämäkin uusi kämppikseni piirtää ja opiskelee sarjakuvia ja rakastaa pleikkaa. Go figure.

Päivän Grom: PaikkailinVenezian aiheuttamaa vajausta (kai mainitsin, että jäätelö näytti ja maistui siellä kamalalta, pitäydyin leivoksissa), makuina cassata sicialiana ja torroncino. Eivät ehkä uusia suosikkejani, mutta kiintoisia tuttavuuksia. Nougat oli pop, mutta tahmeat hedelmäpalat hieman liikaa.

Hupsis, kuis sitä nyt noin pääsi noit huutomerkkei ja sulkeita ropsahtamaan. Yritän parantaa tapani.

La Serenissima

Keitä te ootte ja mitä helvettiä teette mun kämpässä?

Paluu toisesta todellisuudesta aka Venetsiasta oli pienoinen järkytys, sillä nyt mun kämpässä asuu kaksi miestä ja yksi nainen. Minun lisäkseni. Eikä kukaan näistä ole yksikään aiemmista kämppiksistäni.

Meillä on yhä vain kaksi makuuhuonetta. Olen yksin omassani, mikä tarkoittaa, että nämä kolme jakavat Nadian huoneen kerrossängyn... ei ymmärrä.

Venetsian kuulumisia illemmalla. Nyt pitää laittaa elämä järjestykseen vietettyäni neljäpäivää poissa sekä netin että kännykän kuuluvuusalueelta.

Koska en vaan osaa, osa 666

Olen näinä muutamina jo vierähtäneinä aamupäivän tunteina osoittautunut kykenemättömäksi suoriutumaan muun muassa seuraavista yksinkertaisilta vaikuttavista mutta todellisuudessa korkeampaa älyä vaativista tehtävistä: voileivän voitelu, julkisten kulkuneuvojen käyttö, luennolla hereillä pysyminen, tapetointi ja hyllyn purkaminen ja sen osien pesu. Ihminen ei voi olla näin käsi, ei vaan voi! Vieno pakotus ohimoiden seudulla sanoo, että kaljaa osaan sentään vielä juoda, mutta siihen se taitaa sitten jäädäkin. Olen tainnut kaiken hyvän lisäksi tämänhetkisen maailmantuskani ansaita, koskapa olen saattanut ehkä hiukan vähän niinku laulaa karaokessa Britney Spearsia ja Shania Twainia. Ei pitäis.

Krapulassa ei varmaan pitäisi myöskään mennä sisustusmessuille, mutta ehkä siitä tulee ihan hauskaa. Ensin aion viettää laatuaikaa lusikan ja maapähkinävoipurkin kanssa sohvalla. Sielunhoitomusiikkina soi repeatilla Alexi Murdochin Orange Sky, jota voin suositella kaikille muillekin, jotka olivat kyllin tyh... siis mediaseksikkäitä lähteäkseen tiistaina baariin. Myös Imogen Heapin Hide and Seek on oiva ratkaisu, kun darra on pesiytynyt sieluun eikä lähde kuin kulumalla.

Tällaisina päivinä itkupotkuraivarin syyksi riittää, etten löydä just sitä maailman parasta villapaitaani mistään, se kun ihan varmasti suojelisi mua niin maailmalta kuin itseltänikin.

Ai niin: paljon synttäriä Pixien rakkaalle miehekkeelle!

Turku elää

Blogin alusysäyksen jälkeen olen valitettavasti vajonnut aika-paikka-teknologia-koordinaattien leikkaamattomuusalueeseen, josta punnersin itseni pois vasta tänään. Tälläkin hetkellä yritän epätoivoisesti tulla toimeen Saran ompun kanssa, sillä oma koneeni palvelee nykyisin lähinnä rakkaan miehekkeeni gradua. Pöytäni on kasaamatta jo neljättä kuukautta, eli kotityöpistettä ei ole ja viimeksi kun jaksoin kantaa koneeni kotiin, netti ei toiminut. Ollapa taas töissä, missä voisi kirjoittaa päivittäin...
Koulu on alkanut leppoisasti miellyttävän pienellä kurssimäärällä, joskin vaatimustason radikaali kasvu ei ole valitettavasti vähentänyt työn määrää juuri ollenkaan. Elämääni onneksi piristää stand-up komiikkaan taipuvainen algoritmisen matematiikan luennoitsija, joka pelastaa jokaisen liian aikaisen aamun, jonka kohtaan viikottain.
Kynteni hohtavat pelottavasti viime viikonlopun bettre folk-teemaisten rapujuhlien jälkeen. Koin yhden tähänastisen elämäni aikuisimmista hetkistä kun söimme rapuja Saran mökilla Hirvensalossa kymmenen pariskunnan kokoonpanolla. Ei olisi tapahtunut vielä vuosi sitten.. Keski-ikäisyyttä kompensoitiin runsaalla aurinkopuuterilla, vaaleanpunaisilla paidoilla ja ranskalaisilla manikyyreillä, mutta en voinut olla ajattelematta, että parin vuoden päästä ainakin osa tulee osallistumaan ihan oikesti rapujuhliin jossa ingatjaollet ja camillatjabamset keskustelevat sivistyneesti purjehduksesta helmet kaulalla kilisten. Nyt vielä sentään kinattiin juustokakun palan jakamisesta, syötiin vain kaksi rapua per naama ja kihlasormukset oli tehty pussinsulkijoista. Ja vain yksi henkilö taisi oikeasti omistaa sen purjeveneen.

Sitten viime kuuleman olen mm.

-todennut opettajankoulutuksen olevan sietämätöntä lässytystä,
-laulanut sokkokaraokessa huonosti Bon Jovia. Sokkokaraokehan tarkoittaa, ettei tiedä, mitä menee laulamaan ennen kuin on mikki kädessä, ei sitä, että silmät olis kiinni, sillä edes mä en osaa It's My Lifen ihan kaikkia sanoja ulkoa. Sokkokaraoken ja sokkotreffien yhteinen nimittäjä on ei-toivottujen tulosten todennäköisyys, joka on huomattavan suuri. Siksi toisekseen, olisiko muka jotenkin olennaisesti vähemmän noloa laulaa Bon Jovia hyvin? Onneksi olin sentään humalassa, sillä saanee jonkinlaisen synninpäästön,
-astunut liimaämpäriin (vahingossa),
-saanut baarissa lahjaksi levyllisen slangimusiikkia tuntemattomalta henkilöltä, jonka syntymäpäiviä pitää varmaan mennä juhlimaan samaiseen baariin,
-ruvennut nauramaan bussissa ääneen huomattuani, että mun otsassa oli huomattava määrä vihreää painoväriä, josta kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan mulle,
-näyttänyt esimiehelleni kieltä,
-valtuuttanut Teatterin baarimikon keksimään mulle tyttödrinkin, joka oli hyvää, ja jonka koostumuksesta mulla ei ole sitten minkäänlaista aavistusta,
-repinyt tapetit yhdestä (1) huoneesta,
-lähtenyt vaateostoksille, ja huomannut kaikkien maailman vaatteiden olevan rumia ja lihavia (toisin kuin minä, joka olen uhri enkä ongelma),
-tehnyt taksilla täyskäännöksen ja lähtenyt siihen suuntaan, josta olin tulossa, koska seurani muutti mieltään siitä, minne olimme matkalla,
-huutanut kymmenelle 12-vuotiaalle "nyt kita kiinni joka sälli ja tehkää taidetta". Ne totteli!
-valmistautunut talveen piilottamalla Pepsi Max -pulloja ympäri kämppää kuin orava konsanaan. Omistan mahdollisesti myös oravan aivot, koska en löydä niitä enää,
-näyttänyt helvetin hyvältä ainakin kerran (luultavasti useamminkin),
-rikkonut yhdet farkut tahallani ja yhdet vahingossa,
-tavannut Inkan uuden, joka osasi puhua kokonaisia lauseita muillekin kuin Inkalle,
-harkinnut vakavasti kuntosalille menoa mutten vielä seonnut riittävästi toteuttaakseni aietta,
-laittanut jäitä kaikkeen, koska niitä kerta saa nappia painamalla, toi uus jääkaappi on parasta ikinä,
-kiukutellut luennolla ja kieltäytynyt tekemästä ryhmätyötä, koska se oli ihan tyhmä enkä varppina tee noiden kaa yhtään mitään,
-sulkenut radion seremoniallisesti. Ei enää ikinä Suomipoppia! Remonttiäijät huudatti sitä viis viikkoa putkeen. Ehdin huolestua suomalaisen musiikin nykytilasta,
-nukkunut keskimäärin neljä tuntia yössä.

Trenitalia-maa

Ihmettelen suuresti miten oikein aikoinaan selviydyimme tässä maassa. Siis reilaamassa. Pieninä ja viattomina, täysin italiaummikkoina onnistuimme kaikessa missä ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt onnistua.

Kuten nyt esimerkiksi junalla matkustamisessa. Italiassa on seitsemän eri junatyyppiä, jotka jakautuvat alaluokkiin ja alaluokkien jaoksiin jne. Alennuskortteja on neljä plus matka-alennukset, bonuspisteet ja erilaiset ammattialennukset. Ja sotaveteraanit, mutta se ei koske meitä. Junalippuja on ainakin neljää eri laatua, saattaa olla enemmänkin. Kaikki liput ostetaan eripaikasta ja leimataan eri paikoissa. Paikallisjunissa (jotka matkustavat kyllä satojen kilometrien matkoja... että mitä paikallista siinä sitten on, häh?) lippu leimataan ennen junaan nousua, IC-junissa konduktöörillä ja sitten on vielä junia joihin ostetaan jonkinlainen jatkuva lippu, jota ei tarkasteta.

Opiskelijaalennuksia ei ole, mutta jos olet 11-29-vuotias voit hankkia alennuskortin, jolla saat joko 10% tai 20% alennusta. Millä logiikalla sekin prosentti sitten määräytyy... beats me.

Mitä ilmeisimmin onnistuin kuitenkin heittämään terveen järjen tunkiolle ja varaamaan itselleni liput. Byrokratiaviidakossa machetenani toimi aina yhtä uskollinen tunnuslauseeni: Jos voit välttää ihmiskontaktia, tee niin. Minä ja koneet sovimme yhteen.

Huomenaamulla, jos luoja suo, matkaan Venetsiaan.

C’è gelato e gelato!

Ajattelin, etten kirjoita tänään mitään. Inha päivä ja haluan vain möksöttää, kiukutella ja valittaa.
Mutta Herran jestas miten saattaa päivä muuttua nopeasti!

Löysin oikeasti maailman parhaan jäätelökojun. Ja nyt saa olla ihan vapaasti kateellinen ja inhota mua.
GROM-ketju tuottaa kermaisia ja täyteläisiä keksijäätelöitä ja kirpakoita sorbetteja. Ah onnea! Olen löytänyt uskontoni.

Neonkosto

Värit saivat omansa takaisin: oon taantunut kipeemmäks jälleen, eikä edes hyvin pelottavan värinen Finnrexin pelasta elämää. Tänään ois ensimmäinen Mascot-visa remontin jälkeen, ja nyt vähän vituttaa.

Muuten: vittuun nu rave, mä kaipaan todellisempaa tyylittömyyttä. Ja mitä olen muutenkaan sanonut siitä nu-sanan kieltämisestä (erit. musiikista puhuttaessa)? Pitäis olla joku laki!

Aino kiukuttelee nyt.

Mulla on yliviivaustusseja, enkä pelkää käyttää niitä!

Enkä kiusallanikaan opiskele niiden avulla yhtään mitään!

Muutama hassu päivä, ja saan mun kunnon materiaalit ja työtilan takas. Sit voin niin halutessani lopettaa sietämättömänä olemisen.

Tänään purettiin ryhmätöitä koulussa, piti pitää esitelmä humanistis-kokemuksellisesta oppimiskäsityksestä. Opiskelutoverini samasta ryhmästä halusi, että me soitetaan taustalla Pekka Strengiä. Se kävi hakemassa kirjastosta levyn, josta löytyi laulu nimeltä "Sisältäni portin löysin".

Yliopistolla on sittenkin ihmisiä, joilla on huumorintaju.

Zanzare, insetti e vietati

Kenenkään itseään kunniottavan suomalaisen ei pitäisi valittaa hyttysistä näin etelässä.
Itsekunnioitus hiiteen, niitä on valtavasti, ne aiheuttavat valtavia paukamia, kausi jatkuu vielä kuukauden ja, paras viimeiseksi, ne levittävät tauteja. Eivät enää malariaa, kuten muutama vuosikymmen sitten (fasistien ainoaksi eroteoksi jäi Italian malariasoiden kuivatus).
Mutta... Ravennan alueella Emilia-Romagnassa nämä Saatanan sikiöt levittävät parhaillaan Chikungunya-kuumetta. Joten Toscanaakin varoitettiin. Tappelen sitten pistorasiaan työnnettävän hyttysteloittajan kanssa.

Iloisempaa on se, että uudella opiskelijakortillani pääsee ilmaiseksi Firenzen museoihin. Surullisempaa se, että olen yhä maassa laittomasti ilman Questuran siunausta.

Päivän fakta on mononegron (niin paljon parempi epsanjaksi, italiaksi kaiketi scimmia nera) ja mun välinen etäisyys maanteitä pitkin: 3,430 km, ajoaika 1 vrk 14 h.

Ookkonä Ouluusta? Koska itse olen väliaikaisesti, eikä se ole mitään herkkua. Sen voin sanoa.

Olen jälleen Oulussa. Siirtymä oli yllättävän kivuton. Luvassa oli jopa lupaavat kekkerit paikallisella kaupunginteatterilla.
Saavuttuani "kotiin", oli luvassa pienimuotoinen muuttoprojekti viihtyisämpään huoneeseen ja tutustuminen kämppätovereihini. Toinen heistä oli kylläkin asunut asunnossamme jo ennen minua, mutta kommunikaatiomme oli lähinnä muutamia vaihdettuja lauseita hänen epäonnistuttaan välttämään katseeni.
Juoksenneltuani aikani pitkin kaupunkia ruoan, alkoholin ja pääsylippujen perässä, vietimme pienimuotoiset pohjat uudessa huoneessani erään opiskelutoverini kanssa. Teatterijuhlat olivat tyydyttävät, joskin kaikenkattava hiostuminen vaikeutti mukavoitumista. Ilta päättyi, kuten useasti Oulussa, pikaruokalan jonoon.

Maanantaina alkoi koulu...

En ole vieläkään selvinnyt.

Seuraavassa numerossa esittelen enemmän seikkailuitani ja paljastan mahdollisesti uusimmat ruumistaidehankintani...

/Paha (, tai huono) Arkkitehti

Firenzeläisiä ratkaisuja, osa 2.

Ongelma: Kaikki sanomalehdet ovat voimakkaasti poliittisia, eikä yhtä yleistä paikallislehteä ole. Mihin lehteen pystämme uuden herttaisen taaperomme syntymäilmoituksen aiheuttamatta syvää paheksuntaa suvun keskuudessa tai määrittelemättä pariviikkoisen nyytin poliittista suuntautumista? Sitä paitsi käärö on niin söpö, että uutinen tekisi mieli kailottaa koko korttelille.

Ratkaisu: Ruusuke oveen. Vaalenpunaista tytöille ja vaaleansinistä pojille. Tämän tyllerön nimeksi annettiin näemmä Sofia.


Jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin kyseessä on kylläkin koko Italian kattava, jo väistyvä, tapa.

Foto, foto, foto...

Hah, vihdoinkin! Olen nyt virallisesti kirjautunut Universita degli Studi di Firenzeen. Tiedekunta on Lettere e Filosofia. Opiskelijakortti on valtava pahvilärpäke, jota nyt sitten pitää raahata vähän kaikkialle. Älytöntä.
Vielä pitää hakea terrisso mense eli ruokalakortti ja liikuntalappunen (jota varten hankin myös lääkärintodistuksen, siinä kysyttiin mm. tuperkuloositaipumusta ja rinnanympärystä). Ja kaikki nämä osastot vaativat passikuvan. Kolme meni tiedekuntaan, kaksi yliopistolle, kaksi ruokalaa varten ja kaksi liikuntakorttia varten. Lisäksi neljä passikuvaa tarvitaan Questuraa varten, jotta voin kertoa heille olevani tässä maassa ja todistaa elinkelpoisuuteni noin niin kuin finansiaalisesti. Sitä ryhtyy epäilemään, että miksi kaikki nämä kuvat? Ja mihin ne oikein laitetaan? Turun yliopistolla ei ole ainoatakaan kuvaa musta. Mikseivät nämä ihmiset hanki skanneria?
Ja miksi juuri passikuvia? Kuka muka näyttää itseltään tai ylipäätään elinkelpoiselta yksilöltä passikuvissa? Mieleen muistuu legendaarinen autokoulunopettajani, joka halusi jokaiselta oppilaalta kuvan muistoksi. Hän kokosi näet oppilaistaan arkistoa ja liitti jokaiseen kuvaan runon tai riimiryhmänpätkän.

Päiväni muotiblogaajana

Ajattelin tässä ihan aavistuksenomaisen krapulan kourissa kompensoida sitä, kuinka kova jätkä oikeasti olen. Valitettavasti minulla ei ole tarjota valokuvia todisteeksi itsenäisyydestämme, mutta revittiin eilen neiti Sikon keittiö alas. Käsin, lähinnä, ja vasaroilla paukutimme myös. Hyvin maskuliinisia olimme, ihan kahdestaan revittiin kaikki alas vaan ja purettiin vaatekaappi ja pöytä ja jotain muuta pientä. Mutta tasapainon säilymiseksi siis: puhukaamme kengistä, laukuista ja huulipunista.

Ulkona on tapahtunut jänniä juttuja. Liitän oheen kuvan perjantaina töistä lähtiessäni vastaan tulleesta todistusaineistosta. Todistusaineisto ehti hieman kuivahtaa viikonlopun vierähtäessä, mutta yhtä kaikki, I present to you: syksy.


Tämähän on vaatteiden kannalta nerokasta. Parempaa tekosyytä uusille... no, uudelle kaikelle on vaikea keksiä. Kaikki oikeasti hyvät tai fiksut ihmiset tietää, ettei vuosi suinkaan ala tai ole muutenkaan uusi uutenavuotena. Käännekohta on syyskuun alku, silloin maailma vääntelehtii. Koska kaupoissa ei vieläkään ole suuresta kysynnästä huolimatta vaihtopäitä, jouduin eilen tyytymään muihin uusiin juttuihin.

Nythän on niin, etten oikeastaan muuta elämässäni tee kuin paikkaan ja kompensoin, kallistelen vastaan ja kiiskeilen rannalla. Eilen pullistelin työkalupakin kanssa, tänään kirjoitan vaatteista. Olisiko siis niin, että olen nyt uusine vaatteineni muuttumassa joksikuksi muuksi? Sellaiseksi, joka on kaukana poissa arkeamme sulostuttamasta? Jonka garderoobiin bolero ja vihreä käsveska isuisivat huomattavasti paremmin kuin allekirjoittaneen?

Oheinen kuvamateriaali saattaa järkyttää heikkohermoisia. Poseerauskoulutus by America's Next Top Model, Cycles 1-8. Yhdeksäs alkaa muuten pyöriä 19. päivä tätä kuuta!

En kyennyt keksimään syitä, joiden takia olisin ansainnut tällä viikolla hirveästi uusia vaatteita, mutta hankin niitä silti. Boleroita ja kaikkee. Olen lopulta oppimassa viettämään tyttöpäiviä yksin, ihan ilman apua. Olkoon silti viimeinen kerta kun raportoin näistä synkistä hetkistä: itsensä kuvaaminen on yllättävän häiritsevää. Saatan olla kuitenkin lopulta enemmän egoisti kuin narsisti...

Silti, uudet kengät pelastaa paljon, lähes kaiken. Varsinki jos ne kilisee, ja on tyttömäiset (lue: korolliset tahi muutoin epäkäytännölliset). Ja jos on kert tulossa viileetä, ni ihan hyvä vaan et on tyttökengät, jotka ei olekaan pienen pienet avokkaat, vai mitä jätkät? Naisellisten kenkien ehdottomasti huonoin puoli on kyllä niiden täydellinen yhteensopimattomuus villasukkien kanssa.

Kilin kilin kilin. Vetoketjusamba rytmittää kipsutteluani kauppoihin taas huomenna (sunnuntaiaukiolo, we miss ya!). Palkkapäivä tulee taas ens viikolla, ja mulla on ihan liian kiukkunen ja uhmakas ja makeanelämänperso olo voidakseni ajatella järkevästi, käytännöllisesti, säästäväisesti, fiksusti, kypsästi tai makrobioottisesti. Ja jos alkupamaus voidaan lukea minkäänlaiseksi viitteeksi siitä, kuinka vuosi tulee sujumaan, suhtaudun tulevaan melko optimistisesti. Vietin nimittäin eilen äärimmäisen hauskan illan hyvien tyyppien seurassa herkullisista tarjoiluista nauttien. Valkosipulia oli riittämiin, flunssakin taisi vähän pelästyä.

Ai niin, huulipunat. En osaa vieläkään käyttää.

Hauskaa uutta elämää, tyypit!

Tämän kollaasioargumentatiivisen tyttöhärpätyksen kasasi Aino

Häähumua ja jäätelöä

Pidän Italiassa erityisesti siitä, etteivät asiat muutu liian nopeasti. Jos sattuu löytämään hyvän jäätelökioskin edellisellä reissullaan, voi olla varma, että kioski pönöttää paikallaan vielä seuraavallakin vierailulla. Juu, testasin siis uudelleen Interrail-löytömme Perché non. Hyvää oli jäätelö edelleen, tosin kallistunut mokoma. Löysin myös käyttämämme hostellin, joka sijaitsee asemaghetossa. Paikallista maahanmuuttaja-aluetta. Emmepä tainneet tätäkään silloin aikoinaan tajuta.

Pyörähdin myös Piazza della Santissima Annunziatalla, joka on keskellä opiskelijakorttelia. Tästä sattuneesta syystä päädynkin sinne lähes joka päivä. Paikan rento henki käy ilmi oheisesta kuvasta. Ja kun nyt jäätelöstä tässä muutenkin puhutaan, niin kerrottakoon, että aukion laidalta saa loistavaa pinjansiemenjäätelöä. Toisaalta siellä on myös papujäätelöä...

Kiertelin läpi myös paikalliset tavaratalot Coin ja Rinascento. Firenzeläinen tavaratalo nyt ylipäätään on vähän omituinen ilmiö, sillä peruskiinteistön olennaiset piirteet oavt miniatyyrisyys ja sokkeloisuus. Rinascento laajentaa, joten ehkä tänne saadaan jotain yritystä. Coinissa eksyin jatkuvasti. Kaikista portaista ei pääse kaikkiin kerroksiin, eivätkä saman kerroksen huoneet (!) ole mitenkään liitoksissa toisiinsa.
Kävin läpi myös keskustan Zarat, jotka olivat pelkkää kaaosta. Eikä täälläkään ole Zaran alusvaatteita! Onko niiden valmistus lopetettu? Tässä toimeksianto Oi ihana turhamaisuus-blogilaisille. Kertokaa mulle.

Piazza di San Firenzellä törmäsin hääseurueklusteriin. Yhteensä laskin kolme morsiota ja oletettavasti sulhojakin oli saman verran, niitä on vain vaikeampi erottaa. Coolein seurue poistui paikalta ATAFin bussilla. Sulho kantoi kiltisti morsmaikun kynnyksen yli. Jatkoin kuvassa näkyvään Bar Vivoliin, joka mainostaa valmistavansa Italian parasta jäätelöä. Väitteessä on aikamoista uhoa ja kylmäpäisyyttä, joten pakkohan paikka oli katsastaa. Valitsin maut cioccolato ricca, tiramisu ja zabaione. Pähkäilin pitkään sanan ricca ääntämystä ja päädyin lopulta kieliopin vastaisesti pehmentämään c:t kuten muutkin paikalla olleet italialaiset. Jäätelöhän myydään täällä älykkäästi siten, ettei ostaessa tarvitse tietää kuinka monta makua haluaa kokeilla. Valitaan vaan sopivan kokoinen kippo ja maksetaan sen mukaan. Makuja saa sitten ottaa niin paljon kuin tahtoo. Riccassa oli tumman suklaan paloja, mikä periaatteessa on hyvä juttu, mutta käytännössä kylmä suklaa ei maistu hirveästi miltään. Tiramisussa oli kakkupohjaa, mutta liian vähän kahvia ja likööriä. Hyviä kuitenkin. Nolointa paikassa ovat ehkä sinne opaskirja kädessä (ehei, en minä, katsoin kävelyohjeet jo Piazza di s. Firenzellä) vaeltavat turistit. Plussaa paikka saa hintatasosta, joka ei ole muita gelaterioita korkeampi.

Löysin myös mustavalkoisia Firenze-kortteja. Olin jo menettänyt toivoni. Joten kun postit avautuvat maanantaina, saatan jopa ryhtyä lähettelemään kortteja. Santa Crocen aukiolla oli myös söpöjä enotecoja, joihin vierailijat pääsevät seurakseni istumaan. Siis sippailemaan viiniä.

Vielä voisin esitellä lempipuistoni, jossa tänäänkin lueskelin pari tuntia. Kapea kaistale vihreää, puistokaistale ja penkkejä löytyvät Ponta San Niccolon vierestä Lungarno del Tempion ja joen välistä. Paikalta löytyvät koirapuisto, vanhoja pariskuntia koiria taluttamassa (loistavaa viihdettä, tänään kolmen mummon ja yhden papan seurue sai hirveän riidan aikaiseksi ja yksi mummoista uhkasi lähteä paikalta, mutta hänet ylipuhuttiin jäämään... samanlainen kohtaus olisi voitu käydä myös steissillä lauantai-iltana teinien kesken), kahvila, pingis-pöytä, joki ja paljon varjostavia puita.

Näin viettää lomaileva, flunssasta juuri parantunut kaukopohjalainen aikaansa etelä-Euroopan kulttuurikaupungissa. Huomenna aloitan kunnon turisteilun tapaamalla vähän sukulaisia.

Metabloggausta & Superflunssa Rides Again

A, mun mielestä on ihanaa, että sä nörttiydyt! Nörttiydytään yhdessä (mutta ei kerrota kenellekään)! Kasvokkain kommunikointiin en koe juuri nyt kykeneväni. Mistä puheenollen, haluaisitko mahdollisesti etäkorjata skannerini? Sillä jänkäänpoljettavalla pää-ääliöllä on asenneongelma, ja se puhuu vain italiaa. En pysty välittämään taidetta ilman sitä. Tästä johtuen askartelin blogin otsikon digikameralla vartissa ennen luennolle lähtöä. Tein tosin jo uuden, se on kotikoneella. Kaikesta huolimatta kannustan lämpimästi teitä, ystäväni (tosin Jiitä aion kannustaa vain haaleasti, se toivoton taidetyranni), ottamaan kantaa ja vapaasti muokkaamaan uuden kommunikaatiokanavamme ulkoista olemusta.

Uuden nörde-elämänkatsomukseni kautta olen löytänyt myös tietotekniikkaan liittyvää inspiraatiota. Löysin myös ystävämme Kirsikan kommentin, joka inspiroi minua edelleen pohtimaan kommunikaation syvintä olemusta:

Mua otti se mozzarella-prosciutto-focaccia päähän ihan samasta syystä! Siinä ei oo yhtään suomenkielistä sanaa! Vääryys! Hmm. Pitäiskö ottaa ja postata kuvia mun uudesta vihreästä mummokäsilaukusta, jonka inspiroiduin eilen hankkimaan (mun pitäis lakata lukemasta sitä turhamaisuusblogia, se ei tee mun rahatilanteelle hyvää.) Kirsikan vuodatuksen luettuani, että sillä lakkais olemasta tommonen olo. Ja K, jos lupaat parantaa tapasi, voin armollisesti unohtaa sun sanoneen "vaan huiveista ja villapaidoista". Kamoon! Huivit ja villapaidat saatana rock this place!

Olen itse tällä hetkellä hautautunut itsetehtyyn flunssavillapaitaani, ja kuin ihmeen kaupalla pystyssä. Ja töissä. Räkäinen ja kuumeinen ja inha. Kymmenen minuutin kuluessa saapumisestani postikeskukseen kaksi (2) miespuolista postityöntekijää oli kehunut sitä hienoksi. Se on jotain se, luulisin.

Kysymys vielä: todistaako se, että A:n kuulumisista kuuluu nyt enemmän kuin koko kesänä, että Firenze on henkisesti jotenkin lähempänä kuin Klaukkala? Olen aina epäillyt sitä.

Oon liian huuhkajamaisessa tilassa muistaakseni omaa nimeäni, mutta se saattaa olla Aino

Superflunssan paluu

Minulla on superflunssa. On ollut jo reilun viikon.
Superflunssa lukitsee uhrinsa tiukkaan vuodelepoon, näännyttää kyvyn hankkia ravintoa ja rampauttaa vähintään yhden aistin.
Superflunssassa ei pitäisi a) huidella ympäri aroja b) kiivetä Kiinan muurille c) yrittää puhua vieraita kieliä d) säätää ympäri historiallisia keskustoja tai e) yrittää elää normaalia elämää.
Ei sillä, että puhuisin mitenkään kokemuksesta.
Kestäisin kyllä yhden superflunssan, mutta kun voin kohta aloittaa oman superflunssa historiikin. Ja se ei ole kivaa se.

Ensimmäinen superflunssa, kutsukaamme häntä tuttavallisesti mongolialaiseksi, oli raaka, häijy ja pitkävihainen. Tartunta hiipi kimppuuni yönpimeydessä eikä irrottanut otettaan, ei hyvällä eikä pahalla. Lopullisen häädön toimittivat kiinalaiset ihmipillerit, aika ja muutama salakavala trippi tohtori N:n lääkekaapille. Mutta koville se otti ja sotasaaliina mongolialainen Tšingis-kaanin perillinen vei hajuaistini.

Jatko-osana voinen siis esitellä vanhan kunnon eurooppalaisen sivistysflunssan, italialaisen. Tyylikkäästi isku tapahtui jälleen yöllä, eikä syyllisestä ollut aamulla jäljellä kuin seuraukset. Mutta hengittäminen onkin so fife minutes ago. Jo ensimmäisestä osasta tutut piirteet löytyvät myös jatkiksesta: enpähän ole aiemmin joutunut Lushissa pyytämään myyjää kuvaamaan tuoksuja minulle... Hajuaistikin on ihan passé.
Sääli vain, että nyt minulta puuttivat sekä kiinalaiset ihmepillerit että tohtori N:n hellä hoiva. Aikaa kyllä riittää, kärsivällisyyttä ei.

Joten suokaa ajatuksen poikanen kaikille flunssasta kärsiville ja sänkyyn siten kahlituille, kuten nyt esimerkiksi vaikka mulle. Kiitos.

I maschi italiani: Greg Sanders-lookalike

Mulla on ihan liikaa aikaa tehdä kaikkea hyödytöntä ja epäkehittävää, kuten kertoilla teille elämäni vähäisistä tapahtumista. Koko tää bloggausidea ajaa mut vielä turmioon...

Kun yliopisto ei halunnut minua paikalle toimistoon jonon jatkoksi, lähdin närkästyneenä kohti keskustaa. Duomolta lähtee leveä kävelykatu, via dei Calzaiouli, jossa firenzeläiset harrastavat iltaisia passaggioitaan ja rankkaavat vastaantulijoita bella figura-asteikollaan. Tällä kävelykadulla on lähinnä kalliita ja yliarvostettuja jäätelokioskeja, matkamuistomyymälöitä ja tavaratalo Coins. MUTTA siellä on myös Intimissimi (Mikä? No tämä.) ja vaikka Intimissimejä löytyy vähän sieltä sun täältä tässä maassa, tämä on se ainut ja oikea.
Miksi?
Koska täällä työskentelee täydellinen Eric Szmanda (aka Greg Sanders... CSI, soittaako kelloja? Ei... olen siis pakkomielteineni yksin) klooni kaikkien asiakkaiden iloksi. Tai ainakin minun ilokseni. Joten tulen varmaan pistämään Kiovan matkani ( 160 e ruokaan ja majapaikkaan, 200 e alusvaatteisiin) häpeään tämän vuoden aikana...

... olis varmaan ihan hyvä jos se koulu jo alkais...

Sano mua lehtoriks, osa 1

Biksukuvia! Biksukuvia! Biksukuvia! Kansa huutaa yhteen ääneen: antakaa meille paljasta pintaa, meidän kuukauden keskilämpötilamme on säälittävä!

Haukkuvat ne villakoirat täälläkin. En kiinnitä niihin huomiota, sillä vietän jännittävää kaksoiselämää. Päivisin seuraan opetusta koulussa, josta löytyy oppilaita, jotka pitävät Uudenmaankatua susirajana. Tänään fyssaa ja mattea, huomenna ranskaa ja ruotsia. Alan nähdä tässä aineenopettajaksi opiskelu -suunnitelmassa pienehkön haittapuolen, joka on koulu. Koin tosin ansaitsevani leivoksen Ekbergillä kärsimyksistäni. Iltaisin olen postityöntekijä. Kontrasti ei tee minusta ihmisten sielujen läpileikkaajaa, viiltävän terävää analyytikkoa, se vaan tekee musta väsyneen ja kiukkuisen.

Onko seiskaluokkalaiset todella niin nuoria tai henkisesti niin kypsiä, ettei ne saa Beavis & Butthead -kohtausta potenssilaskuista puhuttaessa? Mihin maailma on menossa? Entä jos opetusharjoittelijaa hihityttää?

Hauskaa kuulla, että olet elossa Anne. Ja kun nyt aloitit, niin lisäänpä minäkin olennaista materiaalia. Laitan tähän kuvan korvastani. Miten niin miksi? Mitä muuta kukaan voisi haluta nähdä? Niin, ja koska mulla on uus korvakoru. Kuvia Jannen tatuoinnista joskus lähitulevaisuudessa. Ei täällä oikeesti mitään tapahdu.



Suoraan pedon korvakäytävästä teille henkensä uhalla raportoi hyvin väsynyt Aino.

Jälkikirjoitus vielä! Ku sit tänään yks oppilas ihan totta väitti opettajalle, ettei se ollu tehny läksyjään, koska koira (ei oma, hoitokoira) oli syöny sen vihon! Ei ollu todellista!

I maschi italiani: Tullio

Tullio on neljänkympin aikoja sitten ylittänyt italialainen herrashenkilö. Hänen pyöreät lasinsa ja lyhyeksi leikattu tukkansa tuovat mieleen sympaattisen herra Gandhin. Tullio ajaa mustalla polkupyörällä, kiinnittelee julisteita seiniin ja käyttää trendilenkkitossuja.

Ensimmäisen kerran kohtasin Tullion etsiessäni epätoivoisesti sisäänpääsyä osoitteeseen Piazza Brunelleschi 4. Törmäilin kuitenkin vain graffiteilla somistettuun käytävään, jossa asunnottomat tuijottivat mua pahasti. Tullio saapui paikalle pelastavana enkelinä ja neuvoi reitin. Kiitollisuudesta heikkona jäin juttelemaan ja kertoilin kiltisti olevani Suomesta ja aikovani opiskella historiaa. Annoin jopa Tullion kirjoittaa yhteystietonsa muistivihkooni, sillä eihän pelkkä puhelinnumero vielä velvoita mihinkään ja kieltäytyminen on epäkohteliasta. Mutisin jotain epävarmoista aikatauluista ja kiireistä, hyvästelimme ja erkanimme.

Toisen kerran kohtasimme puistossa. Hämilläni mutisin tervehdyksen, sillä en ollut ottanut yhteyttä, vaikka minulla olikin aikaa. Itse asiassa kiipeilin asunnossani pitkin seiniä. Kämppikseni olivat yhä lomalla ja minä ypöyksin. Sitä paitsi yllä olevasta kuvauksesta voitte päätellä Tullion vaikuttaneen varsin harmittomalta. Pitäisihän jokaisen Gandhin näköisen miehen ymmärtää olevansa ikuisesti tuomittu kiltin setähenkilön rooliin. Mutta takaisin puistoon, jossa Tullio tervehti, istui viereen ja kysyi olenko kenties paikallinen tai turisti. Hämmentyneenä selitin olevani vaihto-opiskelija Suomesta. Kävimme läpi saman vaivaannuttavan small talkin kuin aiemmalla tapaamisella. Mutisin jotain epävarmoista aikatauluista ja kiireistä, hyvästelimme ja erkanimme.

Kolmas kohtaaminen oli täysin minun syytäni. Tullio ajoi viattomasti polkupyörällään pitkin Borgo Pintiä. Tervehdin. Olisihan vielä nolompaa tuijottaa seiniä kujalla, jonka leveys on alle neljä metriä. Tullio vastasi tervehdykseeni iloisesti ja pysäytti pyörän. Ahaa, nyt tulee kysymys, miksi en ole ottanut yhteyttä, ajattelin ja valmistauduin luomaan hyviä tekosyitä. Anteeksi, mutta mistä minulla on kunnia tuntea neiti? Hämmentyneenä ja kieltämättä myös hieman närkästyneenä selitin erehtyneeni henkilöstä, pyysin anteeksi ja jatkoin matkaani. Oliskohan Gandhinkin muisti näin huono?

Palazzo Pittin edusta oli täynnä nuoria ottamassa aurinkoa, syömässä välipalaa tai vain katselemassa amerikkalaisten turistien loputonta virtaa. Minäkin olin liittynyt joukkoon ja napostelin evääkseni tekemääni prosciutto-mozzarella-focacciaa. Tullio porhalsi paikalle pyörällään. Näin hänet jo kaukaa ja ehdin harkita lähtemistä, mutta toisaalta arvelin paremmin sulautuvani muihin nuoriin pysymällä maassa ja matalana. Mutta ei. Kysymys oli vanha tuttu: oletteko kenties opiskelija vai turisti? Kaavaan jo tottuneena selitin olevani turisti Suomesta. Mitkä ovat illan suunnitelmat tästä eteenpäin? Päätin sillä hetkellä tavata olemattomia ystäviä Duomolla puolen tunnin kuluttua. Kiitin ja poistuin näyttämöltä.

Viidettä kohtaamistamme odotellessa...
Tullion yhteystiedot saa allekirjoittaneelta.

Firenzeläisiä ratkaisuja, osa 1.

Ongelma:
Aurinko paistaa ja ostin just aivan ihanat uudet biksut, joissa näytän tosi hottikselta. Mutta asun jossain tylsässä historiallisessa kaupungissa, jos ei ole muuta kuin museoita ja tosi ikäviä taloja. Ja kapeita katuja, joissa kukaan ei todellakaan nää mitä mulla on päällä. Aukiot on täynnä turisteja, siis totaalinen ei amerikkalaisille, eikä mun rahat niiden biksujen jälkeen riitä junalippuun biitsille. Karabinieerikin tulee pidättämään, jos keikistelee liian vähissä vaatteissa kaduilla. Vaikka ne on kyllä aika söpöjä univormuissaan, liikennepoliisien asut on suunnitellut itse Pucci...
Siis, mitä tehdä, et kaikki näkis mut ja mä saisin vähän arskaa iholle?

Ratkaisu:
Laitetaan pari kuormaa hiekkaa tohon Arnon-rantaan tulvien jättämälle joutomaalle. Mitä väliä et koko joki on vihreä ja rehevöitynyt, eihän kukaan tänne uimaan tullut? Ja ollaan sopivasti Firenzen keskustassa, joten yleisöä kyllä riittää...
... ihan oikeasti, musta tämä on sikasiisti idea, vain 150 m Ponte Vecchiolta! Kuvauspäivä oli viileähkö, oikeasti siellä on jopa ihmisiä. Nyt pitäisi vain kerätä rohkeutta kokeilla mokomaa...

Rai Tre Cribs: JayJayCool

Tästä alkaa kierros Annen residenssiin Firenzessä. Ette saa kuvaa koko talon etuovesta, vaikka talo kieltämättä on oikein nätti ja passeli, etteivät kaiken maailman stalkkaajat hyökkää tänne. On jo tarpeeksi omituista tuijottaa omaa kuvaa aina kun avaa ikkunan, mutta siitä myöhemmin.
Etuovemme, jossa lukee enemmän nimiä kuin meitä on asujia, avautuu hyvin omituisella avaimella. Lukitus käsittää neljä paksua metalliparrua, jotka väännetään leikkimään lukkoa. Ei leiki mun kanssani, vaan yrittää jättää mut jatkuvasti oven ulko -ja samalla myös väärälle puolelle.
Astukaa toki peremmälle. Saavutte eteiseen, jossa ei ole juuri mitään. Älkää turhaan riisuko kenkiänne. Lattiat ovat niin likaiset, että käytämme sisäkenkiä. Voisimme tietysti siivota, mutta miten ajat villakoirat tiehensä kun ei ole imuria? Harjalle, joka löytyy siivouskomerosta? Yritetty, ei toimi. Sitä paisti nämä etelänmaan villakoirat lisääntyvät nopeammin... aijai sitä italoverta.

Olohuoneessa on kaksi sohvaa ja valtava tietokonepöytä, jossa sijaitsevat välttämättömimmät tarvikkeemme. Eli kolme kannettavaa, langattoman netin tukiasema ja isot Creativen kaiuttimet. Olemme kasa nörttejä. Meillä on myös TV, josta tulee valtavan hienoa italiaksidupattua ohjelmaa. Katon sitä jahka selviän Bonesin dupatuista jaksoista traumatisoitumatta. Pitsaitaliaa mikroskoopin ääressä...


Varustelussa löytyy... on nimittäin myös hieno skanneri-tulostin-mikrouuni-syväjäädytin-systeemi, johon en saa koskea. Eikä sovi unohtaa kirjahyllyn mittavaa manga-kokoelmaa ja kymmeniä Final Fantasy-hahmoja. Tai kolmea CD-rekkiä PS3-pelejä.

Keittiössä on kaasuliesi, josta olen aivan innoissani. Kukapa ei haluaisi tuntea itseään Jamie Oliveriksi kokatessaan arkisesti pastaa ja tomaattikastiketta? Lisäksi löytyy astianpesukone, mutta vain kaksi kattilaa ja yksi paistinpannu. Erillistä pakastinta ei ole, jaamme jenkkikaapin. Etsiessäni kahvinkeitintä löysin neljä espressepannua, kaikki eri asteisen pitkälle jalostuneen lian peitossa. Liotin ne, hinkkasin ja harjasin, kunnes viimeinenkin inhon puistatus oli kuollut ja tunsin itseni uudesti syntyneeksi Mary Stewart-Jeesukseksi.
Keittiössä käymme suurimmen osan kolmikielisistä keskusteiluistamme, joissa jokaisen lauseen joutuu aina selittämään vähintään yhteensuuntaan toiselle kielelle. Kun jokaisen asukkaan äidinkieli on eri eikä kukaan puhu mitään kieltä hyvin, ollaan välillä hieman solmussa.

Esittelen tässä myös makuuhuoneeni (en siksi, että voisitte kehitellä pidemmälle kieroja fantasioitanne vaihto-oppilastytöistä ja italomiehistä) jotta kaikki näkevät NE lakanat.
Kaksoissänky on Lauran, ensiksi tulleen oikeus varmaankin...
Huonekorkeus on valtava, jotain 3,5m, joten meidän komerot yltävät taivaaseen, eikä ylähyllyillä oikeasti voi säilyttää mitään.
Seinät on oikeasti tehty paperista ( eli II.maailmansodan aliansseista jäi tänne jälkiä) ja kaikki kuuluu kaikkialle. Tosin minä en koskaan tee mitään äänekästä (ihan tosi!), joten olen lähinnä vastaanottavana puolena. Ja Pix, jos kuvittelit, että Orten kakarat osasivat huutaa... noh, italialaiset ovat äänekkäitä, kaikissa kehitysvaiheissa.

Lisäksi huoneistostamme löytyy kaksi kylpyhuonetta, joista yleensä minä ja Laura jaamme toisen ja Nadia saa pitää yksi toisen. Meillä on myös bidee, mutta alkaa vain kysykö miten sitä käytetään. En nimittäin ymmärrä ja ellei koko laitos näyttäisi niin epäilyttävän säädyttömältä, etsisin varmaan käyttöohjeet googlesta. Ja sen jälkeen voisikin todeta, että kaikki todella löytyy netistä.

Kiitoksia käynnistä, toivottavasti viihdyitte! Kysymyksiinne vastaan mielihyvin. Odotamme innolla vierailujamme, tosin majoitusmahdollisuutemme ovat varsin rajoitetut. Ja vielä ennen poistumistamme, muistattehan kurkistaa makuuhuoneen ikkunoista ulos. Vastapäätä sijaitsevalla tontilla toimii lääkkeitä ja muita farmasian tuotteita valmistava yritys, jonka julkisivumateriaalin valinta jaksaa ilahduttaa meitä asukkaita päivittäin...




...ja kyllä siinä laatassa todella lukee "Area videosorvegliata".

"Mun koira söi mun kalvosulkeiset"

Jokin klähmämärkäruttopaise on perustanut tuhatvuotisen dynastian leukaperääni.

Anteeksi, myöhästyin koulusta, koska en voinut ylittää tietä. Yritin kääntää päätäni katsoakseni oikealle ja vasemmalle ja vielä kerran oikealle, mutta törmäsin finniini enkä suoriutunut tehtävästä. Minun oli siis pakko jäädä auton alle.

Tulevaisuuden varalta: jos opettajalla on älyttömämmät tekosyyt ku oppilailla, onko se hyvä vai huono?

Lisää sähkeuutisia kaaoksen keskipisteestä:
Huomenna seuraan opetusta Norssissa ilmeisesti johonkin aikaan jossain tilassa, joka on merkitty jollain koodilla, mun opiskelu on edelleen sekavaa säätämistä ja töistä tulee tekstiviestejä, jotka alkaa sanoilla "Apuva, postia tulee edelleen ovista ja ikkunoista". Lisäksi jääkaappi on edelleen eteisessä ja leipälaatikkona toimii muuttolaatikko. Ruokatila on täynnä keittiökaappeja, joiden hämmentävillä liukumekanismeilla jaksan onneksi leikkiä loputtomiin. Ainii ja mulla on juoru, (oikeasti uutinen, mutta mulla ei tuu koskaan olemaan oikeita juoruja, joten menköön) ja Porno ja Riikka meni kihloihin.

Meen nyt pysäyttämään kellot maailmasta siks aikaa ku nautin viidentoista tunnin virkistävistä nollausunista ennenku mun pitää olla puol kasilta Ratakadulla. Ite et pysty. No todellaki meen. No haista ite.

The Magical Aino Roadshow Extrasupafly