Viikkoni hamsterina eli Semana Dolorosa

Oikeastaan Episodi I: Viisaudenhampaan poisto alkoi jo loppukesästä, kun hammas akutisoitui juuri ennen kesälomamatkaa, kuinkas muutenkaan. Hankin ajan YTHS:lle (mikä ei muuten ollutkaan niin helppoa sen jälkeen, kun niiden puhelinjärjestelmä kaatui juuri sinä aamuna, kun tarvitsin aikaa, kuinkas muutenkaan), jossa pelottava hammaslääkäritäti (sekä lääkäri itse että hoitaja käyttivät riemunkirjavia Crocseja; epäluotettavia yksilöitä siis) määräsi antibioottikuurin tulehdukseen ja kertoi nyhtävänsä multa itse (siis LÄÄKÄRI, EI suukirurgi) kolme (3!!!) viisaudenhammasta kerralla. Päätin, että on aika juosta. Ja lujaa. Tässä tapauksessahan lujaa juokseminen tarkoittaa puhelinsoittoa äidille. Äidin pomo, eli mun oma hammaslääkäri oli kauhuissaan YTHS-perkeleen suunnitelmista ja käski mut niiden suukirurgille. Mamma betalar, förstås. Tässä välissä olin tietysti ehtinyt jo saada kaikki antibiootin sivuvaikutukset eli vatsakipuja ja hiivatulehduksen, jonka potemiseen oli mennyt ensimmäinen viikko mun palkallisesta lomasta. Siinä vaiheessa, kun vihdoin päästiin lähtemään Italiaan, olin varma siitä, että jompi kumpi meistä katkaisee jalkansa tai lentokone tipahtaa ennen kuin päästään Roomaan. Sommartiden hej, hej...
Paniikinomainen pelko alkoi suunnilleen siinä vaiheessa, kun laskeuduttiin Helsinkiin ja loma oli virallisesti ohi. Leikkaukseen oli aikaa vajaat kaksi viikkoa. En jaksa edes muistaa, kuinka monta kertaa ehdin kelata toimenpidettä edestakaisin mielessäni ja nähdä siitä unia. Kun tiistaina 4.9. kävelin toimenpidehuoneeseen, meinasin purskahtaa itkuun. Freud saattaisi nyt päätellä, että mulle on ehkä jäänyt jotain tiedostamattomia traumoja kitarisojen poistosta, joka tehtiin, kun oli 3-vuotias. Ainakin mun isä muistaa ikuisesti sen, kun se tapansa mukaan oli vähän myöhässä, mä olin jo hereillä ja lohduton rääkyminen kantautui heräämöstä sairaalan etuovelle asti. Kuvittelin tulevani hyvin toimeen sairaaloiden kanssa, kun olen sattuneesta syystä joutunut hengaamaan niissä aika paljon, mutta mieluummin kävisin aivosähkökäyrässä tuhat kertaa kuin antaisin kenenkään sorkkia suutani terävillä esineillä. Kun hoitaja veti lampun päälle muovipussin, ja tajusin, että se oli veriroiskeiden varalta, alkoi pelottaa kahta kauheammin. Sitten multa peitettiin silmät, mikä ehkä loppujen lopuksi oli ihan hyvä. Äiti kyllä näytti mulle jälkeenpäin niitä välineitä.
Itse operaatio ei tuntunut missään. Kuulin vain rusahduksen leukaperässä, kun alahammas lähti, ylähampaan poistoa en humannut ollenkaan. Kun pääsin taas istuma-asentoon, halusin ensi töikseni nähdä ne hampaat. Toisessa oli sellaiset vänkyräjuuret, että kiitin onneani, etten antanut kenenkään lähteä sokkona nyhtämään niitä. Olis tullut pahaa jälkeä. Tai siis pahempaa. Sitten mut siirrettiin odotushuoneeseen hautomaan poskeani jääpussilla ja lukemaan lehtiä. Kävin myös apteekissa hakemassa antibiootit (Jee! Taas antibioottia!) ja särkylääkkeet. Apteekkari saattoi ihmetellä, kun puhe sammalsi ja näytin kärsivältä. Kokeilkoon itse puhua pumpulituppo suussa. Kotiin päästyä puudutuksen vaikutus alkoi haihtua. Miksi, oi miksi, en voinut menettää tuntoaistia lopullisesti? Istuin sohvalla ja itkin, kun kipu iski. Onneksi olin päivällä syönyt kunnon ruokaa Unicaféssa, koska sinä iltana syöminen ei enää onnistunut.
Seuraavat kaksi päivää nukuin, haudoin poskea tuntikausia pakastepusseilla, luin ja katsoin telkkaria, enkä vahingossakaan astunut ulkosalle, jossa joku olis saattanut nähdä mut. Tulin toimeen jogurtilla ja Jacky-vanukkaalla (Plussa-kortilla 5 prk 1,50 €! Siinä vasta lohturuoka.), ja nekin oli syötävä pikkulusikalla, koska iso ei mahtunut suuhun. Kokeilin kaurapuuroa, mutta tajusin, että sitä pitää sittenkin pureskella. Asia, jonka tajuaa vasta., kun pureskelukyky on mennyt. Perjantaiaamuna mun oli pakko mennä töihin. Äiti käski käsittelemään asiaa huumorilla ja laittamaan rintaan lapun: "Tiistaina poistettu kaksi viisuria, siksi näytän oravalta!" Mikä myötäelämisen kyky... Jenni ja Marjo väitteli siitä, näytinkö enemmän marsulta vai hamsterilta. Kun kerran olin jo vaivautunut ihmisten ilmoille järkäleposkeni kanssa, päätin mennä myös luennolle, olin jo missannut sen verran monta. Portugalin lausuminen turvonneella pärställä onkin taiteenlaji erikseen. Kun Ruben sanoi: "Abre a boca um pouco mais" (Avaa suuta vähän enemmän), meinasin tirvaista.
Viikonloppuna olin jo ulkoilukunnossa, kivusta ja turvotuksesta huolimatta. Lauantaina kävin Keravalla vuoden ainoassa tapahtumassa, Sirkusmarkkinoilla. Äiti vei mut ulos syömään ja kertoi ystävällisesti tarjoilijallekin: "Sannilta sujuu nyt vähän hitaaasti toi syöminen, kun siltä on just poistettu viisaudenhampaat." Kiitos, äiti. Sunnuntaina olin jo laulukunnossa (olin siis kuvitellut olevani jo torstaina, toisin kävi) ja vetäisin 8 tunnin treenit Metsoforten kanssa. Kun mylvin täysillä UB:n Heppaa, tuntui hetken siltä, että ommel repeää. Siinä vasta laulajan antautumista!
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sain nimittäin uuden ystävän: kodeiinin. Sitä, kun vetää pari nappia, on hetkeksi taju niin kankaalla, että ei vaiva kipu, eikä muukaan ulkopuolinen hälinä. On se vaan hieno aine. Harmi, ettei jäänyt enemmän. Vaikkakin toivon, että tässä oli kaksi leikkauslertaa yhdessä: ensimmäinen ja viimeinen.