Pikkusiskot, osa II: tuo ikiaikainen murheenkryyni

No niin, hoidan oman osuuteni blogidramatiikasta. Mun pikkusisko lähtee Amerikkaan (siihen pohjoisempaan, johon mä en ole niin hulluna). Isosiskojen sydämet ovat murentuneet pieniksi palasiksi. Päästiin molemmat eilen koteihimme asti ja sitten itkettiin kakskyt minuuttia. Minä sängyn reunalla, Jenni keittön pöydän ääressä. Ja siipat oli hämmentyneitä. Taidetaan olla toisillemme sukua.
Kyse ei ole siitä, etten olisi iloinen Annin puolesta. Kalifornia on enemmän sen paikka kuin mikään, perhe (suomalainen) kuulosti ihanalta ja mahdollisesti haluaa kuljetella siitä muuallekin päin maailmaa ennalta määrittelemättömän ajan. Mutta mun siskot on mulle kuin oikea ja vasen käsi, mä en vaan tule toimeen ilman niitä. En halua edes kuvitella sitä ikävän määrää, joka on luvassa. Se tyttö kun ei pääse edes jouluksi kotiin. Ehdittiin kyllä äidin ja isän kanssa tottua ajatukseen jouluaatosta, jolloin kenellekään ei tarvitse järjestää mitään, saa käydä kirkossa niin paljon kuin haluaa ja vetää joulupäivänä vaikka kalsarikännit. Ei huonompi idea. Kirkkoa ja kalsarikännejä ei varmaan sais esittää samassa lauseessa?
Ja sitten on tää aikahomma. Alustavasti se lähtee neljäksi kuukaudeksi, mutta mahdollisesti pidemmäksi aikaa. Siinä välissä mä itsekin lähden vaihtoon, eli seuraava tapaaminen venyy jonnekin ties minne. ja tää ei ole mun makuun riittävän eksakti aikamääre, vaikka lattareita ihailenkin. Miksi se mun oma lähtö nyt tai silloin pari vuotta sitten ei tunnu niin vaikealta ja vaaralliselta???Pahoittelut kaikille niille läheisille, joille olen aiheuttanut ja aiheutan vielä useamman kerran tällaisen tunteen.
Olen lohduttanut itseäni seuraavilla asioilla:
- San Francisco on homokaupunki, on siis epätodennäköistä, että se löytää sieltä miehen ja jää sinne (tää on mun suurin pelko ja joo, tiedän kyllä, että argumentti ei ole aivan aukoton)
- Se ei ole siellä vielä täysi-ikäinen eli ottaa ehkä juhlimisen kannalta vähän rauhallisemmin kuin täällä koto-Suomessa (ei ihan vankalla pohjalla tämäkään, mutta jollain on itseään vakuuteltava)
- Amerikkalaisten joukossa Anni voi vihdoin tuntea itsensä tosi älykkääksi. Ja se on jotain se.
- Kaliforniassa ei joudu syömään kakkaa.
Parasta on se, että jos pääsen Costa Ricaan vaihtoon (terveiset yliopiston kv-palveluille, asiasta vois jo ilmoittaa ennen kuin olen kalju ja hypin pitkin seiniä), voin joko käydä siellä vierailulla (kyllä pikkusisko on syy, jonka takia luistetaan kaikista periaatteista koskien kyseistä valtiota), Anni voi tulla Costa Ricaan tai voidaan tehdä treffit esim. Meksikoon tai Kuubaan salsaamaan. Näistä suunnitelmista ja siitä, että ne loppujen lopuksi on aika realistisia, tuli sellainen olo, että maailma on osterimme. Ja Mortti ja Vertti (eli me) saattaa onnistua järisyttämään Amerikan mannerta aika lailla.
*huokaus* Kai tämä tästä...Jos vaan kaikki Kalifornia- tai San Francisco-aiheiset biisit (keksin kolme, pistetään kisa pystyyn) lakkais soimasta päässä ja piinaamasta mua!