Where the hell have I been?

Menin metsään.


Luotan, että tiedätte, että luonto on mielestäni perseestä. Mökkieleämä ei kuitenkaan yhtään ole. Se on parasta. Kerron siitä.

Pakkasin mukaani lukemattomia (3) kirjoja ja neitseellisen luonnoslehtiön. Ilokseni voin kertoa lehtiön keränneen hyvän kerroksen harmaita sormenjälkiä, sivujen kuluneen ja kironneeni fiksatiivipullon jättämistä kotiin. Keskityin kuparinkappaleiden kohtaloiden luonnostelun ohella nysväämään taiteellisesti vakavamielisiä, poliittisesti merkittäviä ja yleisesti katu-uskottavia kuvia sukulaisten koirista. Laajentanen repertuaariani lähitulevaisuudessa delfiineihin, sateenkaariin ja tosi söpöihin pikkuponeihin.


Välttelin luontoa asumalla riippumatossa, jossa siirryin mukana tuodun lukemisen loputtua Christie-dekkareihin, joista puolestaan tuli ajankohtaiseksi vieroittautua, kun luettujen pinon total body count nousi kuuteentoista. Suunnittelin toisaalta niiden muuttamista juomapeliksi, jossa odotellaan sitä, että joku päivittelee, kuinka vaikea hyvää palvelusväkeä on löytää nykyään, joku on yllättynyt siitä, kuinka perinpohjaisen järkevä naisihminen joku toinen on, joku sanoo "jos ymmärrätte mitä tarkoitan" (useamman kuin yhden suomentajan fetissi!) tai sisäkön nimi on Gladys...


Vahvasti elliptisoituvaa aikakäsitystäni pyöristi entisestään tuo kuuluisan enigmaattinen paikallisradio, jonka nimestä ihan melkein saan jo selvän (no en) ja joka soitti jatkuvasti sitä yhtä biisiä, joka puolestaan väitti, ettei Elvis ole kuollut ja joku tyttö tulee takaisin. Ja niitä muitakin samoja biisejä se soittaa joka päivä samaan aikaan, yli viikon ajan.

Sain myös sinne välitettynä jo kolmannen sellaisen kirjeen sieltä hyvin kaukaa, johon ei voi vastata, koska lähettäjä elää villiä nomad-elämää vailla pysyvää osoitetta. Reilua: ei.


Sitten tulin pois metsästä. Viime hetkillä uskaltauduin myös ihan oikealle retkelle. Löysin muun muassa tien, nörttien puuhasokkelon (bissetölkkejä ja neonkeltaisia väripanosläiskiä) ja marjoja. Paluuni jälkeen olen leiponut jo kaksi mustikkapiirakkaa (ei-traditionaalisia murupekaanivariaatioita, tarkalleen ottaen kuningatar-, ei mustikkatäytteellä) joista jälkimmäinen hengaa keittiössä juuri nyt.

Muutaman tunnin päästä ryhdymme viettämään rapujuhlia! Helmet on jo kaulassa! Pikee-paita on jo päällä! Tuulihatut leivottu! Hopeat kiillotettu! No ei, viimeinen ei pidä paikkaansa, mutta muut kyllä. Helan går!


Lopuksi haluaisin vielä jakaa kanssanne päivän runon, joka on sekä alku että loppu laajalle lastenrunoilijan uralleni (ks. oheinen kuva):

Piirsin pihalla,
pikkukonna
pissi skissilleni.

(Äiti väittää, ettei lapset muka tiedä, mikä on skissi, mutta mun mielestä se kertoo vaan siitä, että lapsilla on keskimäärin huonompi lapsuus ku mulla, koska mä tiesin ainaski.)

Dr. Horrible's Sing-Along Blog

Tämä potkii pyllyä aivan uudella tasolla.

NPH, Joss Whedon ja Nathan Fillion (Firefly) ovat yhdistäneet voimansa makaaberissa musikaalissa! Olen sanaton. Katsokaa itse, jos se on enää tarjolla:

Tämä pelasti päiväni!

Houston, Texas

Kuka olisi uskonut.
Paadyin Houstoniin pari paivaa sitten US Airwaysin lentosahlayksesta ja maahanmuuttoviraston natsisedasta huolimatta. Nyt siis palloilen viikon verran "pahuuden pesassa" (ette ikina arvaa, kuka suomalaisen elokuvan merkkihenkilo keksi nimen), yritan olla tulematta ammutuksi ja nautin vieraanvaraisuudesta.
Huomenna lahdetaan Austiniin, jonka pitaisi olla taman osavaltion liberaalein paikka. Odotan innolla.
Lisaa raporttia seuraa, kun joskus paasen kotiin.
Uteliaille vinkiksi, etta siihen on alle kaksi viikkoa.

suuria kysymyksiä

Miksi aina väsyttää enemmän sen jälkeen, kun on lähtenyt "rentoutumaan", ku ennenku lähti???
Miksi en ikinä opi, että "yhdelle" ei TOSIAAN tarkoita yhdelle pullolle (tai monelle pullolle)?

Tässä oli mun keskustelunavaukset, joita olen heinäkuun aikana miettinyt mm. feissarissa. En ole saanut vastauksia, mutta myötäileviä kommentteja kyllä. Ilmeisesti ilmiöt ovat suhteelliesen yleisesti havaittuja.

Täällä Kity Kentterissä menee hyvin, istun konttorissa ja kerron asiakkaille et ne vois oikeestaan mieluiten mennä pois ja vaikka viedä rahat muualle. Kotirintamalla Rasse treenaa vuorikiipeilyreissua varten (miinuspuoli siis miehessä on, että on itsetuhoinen??) ja sen takia myös minä lenkkeilen, ihan puhtaasta sympatiasta toisen rääkkiä kohtaan, 2-3x viikossa ja salit päälle. Suheeseen saattaa pikkuhiljaa olla tulossa D, tapasin vanhemmat landella viikonloppuna ja ihan hyvin meni. Tosin mulla on sekä SINELMIÄ että PUNELMIA jaloissa vesihiihtämisestäm (ei siis mitenkään konttaamisesta).

Muuten oon lähinnä keskittyny pohtimaan näitä ylläolevia kysymyksiä, esim. toissa keskiviikkona kun olin yhdellä drinkillä, yhdellä pullolla ja kolmella lasillisella... tai toissa viikonloppuna perjantaisen litran rosétetran jälkeen ja lauantaisen Teatteri-illan jälkeen... Miksiköhän viikonlopun jälkeen väsytti? ja viime viikon tiistaina Kaksun grilli-illan jälkeen.. ja keskiviikkona ulkkari-dinnerin jälkeen... hmmm. Toivoa oppimisesta tuskin on, mutta pääasia että oli hauskaa..

Saanko päivityksen Ainon kemuista, en valitettavasti päässyt koska Rasse = Touho touhuaa niin paljon, et meidän viikonloput näytti olevan vähän kortilla. Tosin ne ihmeesti lisääntyi tän kuluneen viikonlopun jälkeen :) Tän viikon projekti on duuni + kirjanpitolautakunnan yleisohjeet konsernitilinpäätöksestä, laskennallisista veroveloista & rahoitusanalyysista, jättekiva!

Synttäreiden kunniaksi!

Löysin luppoajallani tiikeriäkin tiukemman pelin netistä:

Rose and Camellia!

"Let the bitch slap -contest begin!"

Sähkeuutisia

Tulossa vanhaksi STOP Tehkää jotain äkkiä STOP Surffaan marthastewart.comissa STOP Leivon ja hyräilen STOP Uunista kohoilee vuorotellen raparperin ja tomaatin tuoksuja STOP Kuuntelen Petula Clarkia STOP Se on tosin Saaran syytä STOP

Heippa peipot!

Jäin lomalle! Kävin aloittamassa vapauteni Hietsussa jossa tanssin Scotty Doesn't Known tahtiin hiekalla ja sukelsin vaatteet päällä Itämereen (bisse pysyi pinnan yläpuolella), sittemmin olen ehtinyt myös käydä läksyttämässä yhtä pariskuntaa sinne Osloon muuttamaan, ja jatkanut läksiäisistä sujuvasti yösaunan kautta grafiikkapäivään tyttöjeni kanssa. Autotallissa oli harvinaisen sivistynyttä ja rauhallista, ja normaaliin kikatteluun ja pojista puhumiseen taannuimme vasta kun vierailijamme herrat A ja O olivat lähteneet. Hyväkäytöksisiä vierailijoita olivat, istuivat sohvalla piirtämässä ja katsoivat kiltisti Strömsön ja kaikkea. Oon lisäksi ehtinyt syödä jumalattomasti krapulasafkaa, monia lomajätskejä ja kaikkea missä on paljon rasvaa, eikä loma oikeastaan ala kuin vasta huomisaamuna!

Tänään ajattelin vielä suunnitella pehmeäpohjasyövytystä. Ja ehkä jotain vedoksia. Ja ruokaa. Ja itseni onnelliseksi. Ja hammaslääkäriin täytyy mennä lähipäivinä, mun hampaasta puuttuu joku neljänneksen tyyppinen osa. Minne vittuun se muka on menny?

Tehkää kaikki jooko mun kanssa paljon kaikkea kivaa loppukesän aikana (Sanni, huomaatko, kuinka ovelasti keksin pitää lomaani vasta tässä ihan kesän lopussa, että mulla olis aikaa niihin lupaamiini valkoviinihiprakassa vietettyihin espoolaisiin kesäöihin?) ja mieluiten niin, että voin samalla luonnostella, koska mulla alkaa kohta olla näyttelykiireitä. Kuten Elinan isoäiti sanoi: ilman projektia ei ole mitään. Hyvät kiireet rok, huonot ei!

Ville Vallgren Mansesterissa

Heipä hei!

Lähdettiin Saaran kanssa liftaamaan tiistaina ja herättiin tänään täältä Tambereelta. Tajusimme matkustavamme Ville Vallgrenin hengessä, koska emme ole vielä kertaakaan nostaneet peukaloitamme. Lähdin itse edeltä Oton kyydillä Mäntsälään tarkastamaan Oton isän uutta omakotitalotyömaata ja moikkaamaan mummoa. Saara tuli äidin kyydillä perässä ja minut poimittiin mukaan matkan jatkuessa kohti Vammalaa. Matkalla pysähdyimme Hattulan kirkossa ja Ideaparkissa (näiden kahden paikan sakraalin yhteneväisyyden voi ymmärtää lukemalla artikkelini "Agorafagia - Kuinka markkinatalous hotkaisi toriaukion" Arkkitehtiopiskelija-lehdestä viime vuodelta). Vammalassa majoituimme äidin opiskelijakaveripariskunnan mökille, jossa kävimme kajakoimassa ja pyöräilimme läheiselle Kiskokabinetille (Siis paikka, jossa Hitler kävi moikkaamassa Mannerheimiä sodan aikana!). Se oli kiinni.

Sitten menimme Tampereelle äidin opiskelijakaverin kyydillä Tampereelle ja majoituimme hänen kakkosasuntoon kaupungin keskustaan seitsemänteen kerrokseen. Illalla katsoimme Airheads -leffan (ihan mahtava), joimme ja kävimme bilettämässä.
Tänään mennään särkänniemeen!

Mutta Doris oli toisenlainen, Doris oli reissunainen...

Isosisko ei tainnut arvata kuinka osuvan lempinimen aikoinaan valitsi...Costa Ricasta lähteminen oli vaikeaa, mutta jo bussissa istuessa naamalla oli leveä hymy; oli ihanaa palata tien päälle.
Olen siis aloittanut pitkän kotimatkani. Ollaan tällä hetkellä ensimmäisellä etapilla, Nicaraguan Leónissa, jossa kummastellaan Ruben Daríon hautaa, esiteinien tanssikilpailuja ja muita paikallisia kummallisuuksia. Tästä reissu jatkuu reitillä Honduras-Guatemala-Meksiko-Yhdysvallat-Lontoo-Helsinki. Raunioiden tutkiskelun lisäksi tarkoitus olisi löytää se kadoksissa oleva "kiva palata kotiin"-fiilis.
Seuraavaan muutamaan viikkoon ei siis kannata odotella kummempia yhteydenottoja, mutta yritän aina välillä ilmoittaa olevani hengissä.
Syökää uusia perunoita ja mansikoita vähän munkin puolesta, elokuussa tavataan.

Mystisiä tavarailmiintymisiä

Epäilemättä on hyvin tarpeellista omistaa viinilasit 20 hengelle, samoin 30 hengen kahvikalusto. Sen sijaan äärimmäisen epäkäytännöllisiä ovat mm. ruokailuvälineet ja kattilat.

Mä en halua enää lisää tavaraa. Epämiellyttävien yllätysten määrä ekspotentiaalistuu.

"Ai onko mulla tuollainenkin?"
"Pahus, tämäkin. Eikö se olis voinu särkyä jo edellisessä muutossa?"

Laiskalle tavaranhaalijalle reilut viisi muuttoa 14 kuukauden sisään tekee hieman tiukkaa...

Pitää ajatella positiivisesti. Nyt reissataan vain yhden maan sisällä!

Asioita, jotka tänään tekivät minut iloiseksi

Ostin kirjan. Siis sellaisen, jota luetaan huvin vuoksi, jonka lukeminen ei vaadi hypoteesia ja jonka henkilöiden nimiä tai suhtautumista Yhdysvaltoihin mun ei koskaan tarvitse eritellä kenellekään. Tähän mennessä en ole vielä avannut sitä, vaan hypistellyt ja herkutellut sillä ajatuksella, että mulla oikeasti on aikaa sen lukemiseen eikä mitään pakkoa aloittaa just nyt.

Oheistoiminta ei enää ole kiellettyä. Voin pelata tietokoneen pasianssia vaikka tuntikausia, jos siltä tuntuu, lukea uusimman Imagen, jonka kannesta Anna Eriksson on tuijotellut mua jo pari viikkoa tai sitten vain istua ja hymyillä. Tai juosta kämppisten huoneeseen ja hihkua ”Libre!”

Espanjan kieli on olemassa myös ilman, että mä tiedän, mikä on lauseen subjektin semanttinen rooli, onko verbi tila- vai toimintaverbi, mikä on käyttämäni aikamuodon virallinen nimi kolmessa eri kieliopissa tai tuleeko demonstratiivipronominiin aksentti. Joskin tiedän tämän kaiken, koska sain syntaksikurssista YSIN!!!

Mulla on yliopistokrääsää. En voinut vastustaa kiusausta ja ostin itselleni UCR-hupparin ja –t-paidan. Ne on todiste mun täällä olosta paljon enemmän kuin mikään arvosanalomake, jonka saapumisesta Suomeen mulla on epäilykseni.

Mulla ei ole aavistustakaan missä maassa olen tasan viikon päästä tästä.

Calle de la Amarguran huono viikko

Ne, jotka eivät tiedä, mikä kyseinen katu on, virkistäkööt muistiaan merkinnällä ”Kampuselämää”. Sunnuntaiyönä jokin Calle de la Amarguran kopiointipaikoista syttyi tuleen. Palo ehti riehua niin kauan, että puoli korttelia kärsi vaurioista. Kun maanantaina lähdettiin lounastauolle, todettiin, että tässä maassa ulkonäkö ei näköjään ole valintaperuste palomieskouluun. Mikä pettymys.

Lounaspaikkaa etsiessä pistettiin pian merkille toinenkin jännä juttu. Tulipalo oli ilmeisesti houkutellut paikalle muitakin viranomaisia ja lähes jokaisen ravintolan ovella oli lappu ”suljettu terveysviranomaisen toimesta”. Kyllä muuten nauratti, kun mietittiin, että jep, joka ikisessä noista paikoista on tullut joskus syötyä. Katsotaan sitten syksyllä, millaisia suolistoparasiittejä niiden keittiöistä löytyy…

Hyvästit Don Carlosille

Kuulostaa muuten ihan joltain García Marquezin kirjan nimeltä…
Loppu siis lähenee kovaa vauhtia, ja siksi oli aika käydä sanomassa heipat ”pulpen” eli pulperían eli kulmakaupan sedälle. Don Carlos on palvellut meitä ystävällisesti joka arkipäivä aamuviidestä iltaseitsemään, tai ainakin jonnekin seitsemän hujakoille, vähän fiiliksestä riippuen. Kun olin flunssassa ja kävin ostamassa kurkkupastilleja, se muisti vielä kahdella seuraavallakin käynnillä tiedustella mun vointia. Lisäksi se suositteli mulle omaa suosikkitonnikalaansa, eikä ollut väärässä; se oli parasta. Se tietää keitä talossa asuu, mitä maitoa me juodaan (halvinta, tietysti) ja mitä tupakkaa Elena polttaa.
Kävin nappaamassa Don Carlosista kuvan muistoksi ja kerroin lähteväni Costa Ricasta pian. Se teki ristinmerkin, toivoi Jumalan olevan mun matkakumppani ja antoi suklaata läksiäislahjaksi. Uskotteko nyt, että se tosiaan tuntee mun kulutustottumukset?Neiti San José kuittaa ja vaatii lähikaupan setiä Suomeenkin.

Vokabulaarista kehitystä

Opin uuden sanan alati kasvavaan venäjän kielen sanastooni.

Kun rekkakuskit huutavat
"Vasili, vasili!"
niille kannattaa kylmänviileesti vastata, että
"Davai, davai!"
Intelletku keskustelumme käy siinä tapauksessa suomeksi jotakuinkin näin:
rekka: "Nopeammin, nopeammin!"
minä: "Eteenpäin, eteenpäin!"
ja sitten kumpaakin ketuttaa ja samalla hykerryttää toisen vittuilu ja oma nerokkuus.

Että meitä kielineroja on moneksi.

Tänään alkavat Miehikkälän Pelimannipäivät, tähtiesiintyjinä Frederik, Marita Taavitsainen ja Matti Esko. Viime vuonna oli Antti Tuisku. Oh, how the mighty have fallen!
Illalla lähdetään radalle ja katsastetaan Miehikkälän ylpeys Assault. Ysiluokkalaista hevimetallia. Ensimakua saatiin jo männäviikolla Iltatorilla. Soittotaito kohdallaan, omaperäisyys ei niinkään.
Iltaa voisi vaikka jatkaa Puniksessa, kun se nyt kerrankin pitää ovensa auki iltakymmenen jälkeenkin.

Teoria housuista ja seinistä

Mulla on teoria.

No, itse asiassa mulla on uutukainen lupaus jonain päivänä vielä sanoa lause, joka ei ala noilla sanoilla. Siis jonain, ei tänä-.

Aloitin päiväni tänään tervehtimällä työtoveriani sanoin "You know what i realised this morning? Pants are totally overrated!" Pyjamanhousut for life, I say. Pukeutuminen on niille ketkä jaksaa nousta kaks minuuttia aiemmin ku minä jaksan.

Jo kauan on mieltäni askarruttanut eräs toinen kysymys. Esitän keskeisen ongelman tässä, keskusteluun kannustetaan. Jos siinä on tosi huono, niin missä vaiheessa parkour lakkaa olemasta parkouria ja alkaa olla seinää päin juoksemista? Jos se videoidaan, se on parkouria, paitsi jos se on taidetta. Koska se on taidetta? Ja onko se äpärä, joka lataa mun podiin paskaa musiikkia se nimenomaisen sama äpärä, joka juo mun kaljat ja sotkee mun huoneen? Luulen että on mutta että parkouria ei ole, on vain jackass-sukupolvi ja maailmanlaajuinen asfaltti-ihottumaepidemia! Lisäksi olen kehitellyt graafikon juomapeliä, jossa huikkaa otetaan aina, kun joku tekee näyttelyvedoksen.

Metalligrafiikkaa. Siinä pääasiallinen elämänsisältö. Tein uuden kuvan tänään. Huomenna meillä on töissä termarit ja tekarit -teemapäivä. Mä en koe tarpeelliseksi selittää sitä tuon enempää. Espoo vaikenee.

a.

Ps. Eikö vaan, että on ihan kohtuutonta lähettää kavereille tekstiviesti, jossa lukee vaan että "muutamme Osloon" ja sitten läksiäisten aika ja paikka? Mun mielestä se on jollei epäkorrektia ni ainaski sairasta! Slaagin sain melkein ja tyrän.

Aikuisten oikeesti landella

Kuvittelin, että Miehikkälä olis ihan tarpeeksi helvetin tuolla puolen, mutta ei. Tämähän on jumalauta ihan metropoli verrattuna naapurikyliin! Vietettiin ihastuttava ilta muurinpohjalettujen ja savukalan seurassa keskellä, kirjaimellisesti, ei mitään.

Kaunista oli ja löytyi koiria, kissoja, kaloja, hamstereita ja kalkkunanpoikasia. Lisäksi merta, lampea, iiriksiä, uima-allas ja kaksi saunaa. Viisi tietokonetta, kolme autoa, traktoreita, mopoja, prätkä ja vanha ruotsinvallanaikainen rajakivi. Tämä kaikki pikku metsätien päässä. Ainakin minun mielestäni. Ja oli muuten mutkainen tie, thus tuskainen ajomatka. Lisäksi nähtiin se meri, vene, rajavartiolaitos ja keisarinlähde. Opittiin myös missä oli keisarin huvijahti ja huvipuisto (paljon hupijuttuja tällä keisarilla) ja mikä on tura. Opettavaista.

Tajusin nimittäin, että näin landella, keskellä ei mitään, en ole ollut reiluun pariin vuoteen. Havainto oli aika pelottava, kun just tuli muutettua tähän hukkapalaan.

Tätä kaupunkivajetta oli paikattava pikimmiten ja onneksi pääsin tänään Haminaan. Juu, ymmärrän miten säälittävät hoitokeinot mulla on, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä. Tulen ensi viikolla stadiin, joten eiköhän tämä tästä...

Muuten päivän kohokohtiin kuuluivat hirveä pankkisäätö vuokravakuuden kanssa, Salpapesulassa vierailu (ne silittää alushousutkin!) ja ilmaisen Pelimannipäivä-lipun hankinta. Kunnan työntekijäjä olen näes etuoikeutetusti etuoikeutettu kaikenlaisiin etuoikeuksiin (hih). Kuten kuntosaliin, uimahalliin ja Miehikkälän Pelimannipäivien sunnuntaikonserttiin. Onneksi olen sunnuntaina töissä, ettei tarvitse keksiä tekosyitä kotiin jäämiselle.

[sic]

Otsikko sen kunniaksi, että olen tänään kerran jos toisenkin läntännyt kyseisen merkin lopputyöhöni. Kokeilkaapa analysoida chat-keskustelua, siinä niitä kertyy…
Kun chatin aiheena on vielä naisen seksuaalisuus, laajenee sanavarasto ihan uusiin ulottuvuuksiin. Vaikka kämppikset on jo aika tottuneita mun lingvistisiin konsultointeihin, ne saattoi hieman hämmentyä, kun kävelin niiden ovelle ja kysyin: ”Hei, kun ihmiset harrastaa seksiä, niin miksi kutsutaan sitä osuutta, joka tulee ennen yhdyntää?” Sanakirjan tarjoama ”eroottinen alkusoitto” ei ihan vakuuttanut mua…Mulle tulee vielä kova ikävä sitä, että kotona on aina ihmisiä kahdesta eri murreryhmästä, joilta voi kysyä mitä milloinkin mieleen juolahtaa.

Joku saisi selittää mulle seuraavan ilmiön: omasta mielestään niin kovin aikuinen nainen selviytyy ihan hyvin itsenäisesti siihen saakka, kunnes sairastuu. Vatsatauti iski eilen illalla (totta kai sopivasti ennen koeviikkoa), ja on vähän ollut äitiä ikävä. Mutta koska neiti Costa Rican äiti on reppumatkailemassa Thaimaassa, sai neiti selvitä ihan keskenään. Ja kyllähän sitä sitten selviää, kun on pakko. Kyseessä on ilmeisesti mystinen tauti, joka tarttuu vain suomalaisiin, koska Sofiakin sairastaa. Huomenna on kuitenkin vakaa aikomus lähteä Sonámbulon keikalle vaikka vaipoissa. En tahdo uskoa, että tää on viimeinen mahdollisuus nähdä ne livenä.

Tätä ei Suomessa näe: mun seinällä on gekko iltapalalla. Se on niin iso, että näen sen kielen tänne asti, kun se nappailee hyttysiä. Eikä mun liikuskelu näytä mitenkään häiritsevän sitä. Olen päättänyt, että gekot on kivoja kavereita, koska kuulin, että ne syö torakoita. Ja ”cuca” ei mitenkään kuulu mun suosikkieläimiin. Olen juoksennellut liikaa ympäri hostellihuoneita metsästellen niitä milloin milläkin kättä pidemmällä. Ihmiset väittää, että niitä ei saa tappaa, koska sitten ne jättää jälkeensä kasan munia, mutta tämä asia on tarkastettu internetin ihmeellisestä maailmasta ja todistettu urbaaniksi legendaksi.

Uni vois olla hyvä idea…Se jäi viime yönä pikkasen vähiin, laadusta puhumattakaan. Siitä, että nukun vessanpönttöä halaillen, alkaa tulla pelottava viikonloppuperinne, joskin syyt vaihtelevat kovasti.

Lissabon, Portugali

Tervehdykseni. Olen Euroopan toisella laidalla suhteessa tämän blogin valtalukijastoon (tuo ei varmasti ollut oikein).
Ilma on tukahduttavan kuuma, olen palanut sievästi rintakehästäni ja puolivälistä polvilumpioitani aina jalkapöytiin asti. Kipu on kuin huonosti suomeksi dubatut näyttelijäelokuvat. Mutta ainakin nyt runoilijanrintani on jonkun muun, kuin sinertävän valkoisen värinen. Tietenkin sinertävä+palaminen tulisi olla yhtä kuin violetti, mutta osaksi onneksi, toisaalta harmiksi näin ei päässyt käymään.
Toissa iltana tapasin tusinan norjalaisia malleja matkalla kohti Lissabonin yötä ja osittaisessa mielenhäiriössä (ja osittain vanhempieni läsnäolon takia) EN tunkenut itseäni näiden pitkäsääristen kaunokaisten seuraan. Vihaan itseäni vielä pitkään tästä syystä.
Muuten täällä on katseltu nähtävyyksiä, kuvattu nähtävyyksiä, liikuttu nähtävyyksien välillä, sekä syöty hyvin ja juotu paljon. Kaupunki on viehättävä ja sen asukkaat (nuoret, sorjat ja naispuoliset) viehättävämpiä. Mieleen tulee rauhallisempi versio Barcelonasta. Arkkitehtuuri on puolivillaista, mutta menettelee. Sapuska ja juoma on kohtuuhintaista ja ostoksiakin on varaa tehdä. Täällä on hyvä olla, mutta kai täältä on tultava takaisin.

Kuvat tulee myöhemmin.

Bunkkerimuseo tervehtii!

Noh, nyt se lapsi palas sivistyksen pariin. Meille hommattiin tänne korpeen mokkulallinen netti. Ja kannettava, jota pitää hakata kuin vanhaa kirjoituskonetta.

Valmistaudumme Salpavaellukseen, joka tuo linnoitteillemme arviolta satakunta ihmistä. Lisäki Haminansotapoijjat pitävät alueella harjoituksiaan. Ikkunat helisevät kun tykit ja hävittäjät jyskäävät. Ainakin tunnelma on autenttinen. Paitsi ettei näin lännessä koskaan taisteltu...

Olen saanut lempinimen Maanvaiva. Kunnan byrokratia ja yleinen saamattomuus rassaavat. Soittelen ja tappelen jatkuvasti joka suuntaan. Vaan alkaa piru vie tapahtuakin.

"Mä luulen, että mä olen vähän onnellinen."

Kuuden neliön saunaan mahtuu 11 ihmistä. Ihan totta.

Minulla oli pienen elämäni paras juhannus. Kolme päivää voi tuntua paljon pidemmältä ajalta, jos niihin mahduttaa viikon edestä syömistä, saunomista ja uimista. Merivesi oli pinnasta yhdeksäntoista-asteista ("PARHAUTTA!") mikä tietysti tarkoitti, että vedessä piti suunnilleen asua, että sinne piti hypätä vaatteet päällä, että saunasta piti sännätä elvyttämään joukkuekisassa mehukattikanistereita baywatch-hidastuksilla, että jumppapalloa piti käyttää vesileluna ja pallotella riemukkaasti, että poikien kanssa piti uida vastarannalle istumaan kaislikossa ja puhumaan tyhmiä poikajuttuja, että piti kiljua hysteerisesti kun pärskeet lensivät veneen sisälle ja että aattoiltana oli istuttava laiturilla jalat vedessä skumppapullo sylissä.

Järjestimme saunan terassilla ihan oikeat juhannustanssit ("PARHAUTTA!") valsseineen ja tangoineen, tytöillä oli hameet ja kukkaseppeleet ja pojilla hatut päässä ja heinänkorret suupielessä. Tietty valmistautumisen aikana poikia piti mennä hihitellen vaklaamaan ikkunoista salaa. Tanssien aikana nautittiin myös lauluesityksistä. Moderneimmillaan musiikki taisi olla Beatlesin kohdalla.

Mieleen jäivät myös jälkkärit ("PARHAUTTA!"), niitä kun oli sovittu jokaisen puuhaavan tahoillaan ja tarjoilevan muille. Monet onnistuttiin nauttimaan täydellisellä hetkellä: ahvenenmaan pannari saunan jälkeen, vaahtokarkki-suklaakastike-mansikka-jätskiklähmäys silloin kun olin jo kuvitellut ahtaneeni itseni kuolemaan asti täyteen grillisafkaa, hedelmätarjotin brunssilla, raparperi-marenkipiiras iltapäivän kahvituokiolla, suklaatäytteiset grillatut banaanit grillin jälkilämmöstä ja dumle-suklaakohokkaat iltamyöhällä. Itse tein tiramisutäytteisiä tuulihattuja, jotka syötiin heti kun oltiin päästy perille. Viikonlopun teemabiisiksi nousi jotenkin SMG:n Hölmö rakkaus, joka aiheutti kollektiivisia fiksaatioita tyttöjen tanssittamiseen laiturilla. Pakko kuunnella sitä vieläkin, tulen siitä hymyileväiseksi. Kun tulimme sunnuntaina jätskitauon kautta kotiin ja vedostimme vielä hiukan grafiikkaa ("PARHAUTTA!") Elinan ja Eevin kanssa, soitimme autotallissa sitä laulua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja hehkutimme sitä, kuinka hyvin kaikki on.

Keräsimme kukkia tyynyn alle, kierimme alasti mäkeä alas saunalle, luimme Tove Janssonin novelleja ääneen toisillemme, sidoimme vihtoja (minä olin virallinen vastaava, mutta kokeilimme myös katajavihtaa, mistä en ota minkäänlaista vastuuta), askartelimme pajupillejä, mato-ongimme, nukuimme siskonpedissä ja teippasimme huussin seinään skissipaperin, johon yhdessä piirsimme taiteen.

Kuvottavan tervehenkistä? VOI KYLLÄ ja juuri sitä mitä kaipasin. Elämä alkaa voittaa. On aika turvallinen olo, kun yhtäkkiä taas muistaa, että omat sosiaaliset turvaverkot ovat lujia ja laajoja. Jussiviikonlopun viimeisenä päivänä aloimme huomattavan konkreettisesti pohtia, kuinka hyvin voisimme elää yhdessä kommuunissa kesämökillä, kuinka hyvin työttömyyskorvaukset riittäisivät ruokaan, kuinka ehtisimme opettaa toisillemme kieliä, ruumiinavauksen kulkua (josta opin jo aika paljon), maailmanpolitiikkaa ja Suomen postinumeroita, kuinka helppoa olisi olla menemättä enää koskaan takaisin. Tuntui kodilta.


Tämä kuva voisi olla vaikka kansikuva taiderockduo Snappertunan levylle. Snappertunan postinumero on muuten muistaakseni 10710. Sanni, olen pahoillani, tiedän aiheuttavani hillittömät Suomen kesä -ikävät. Jos yhtään lohduttaa, mullakin on jo ikävä mun juhannusta.

Maalaiskunnan plussa-puolia

Kato saatana ku Miehikkälä yllätti. Kunnan tädit ja sedät menivät varaamaan meille kesäorjille mökin ja pistivät piikin pystyyn lähikauppaan. Matkaamme siis Myllylammen rannalle mökkeilemään ensi viikonloppuna kunnan laskuun. Hämmentävää...

Jopa alkomahoolijuomat on luvattu maksaa. Se on sitten tietysti ihan toinen juttu, että mitä tuosta yo-kylän kauppaa pienemmästä Salesta edes saa...

Tämän lisäksi valmistaudumme juhannuksen viettoon. Mun kunnianarvoisa tehtäväni on hommata vihta-ainekset jostain lähimetsästä tai työmatkani varrelta. Lisäksi kehitellään jotain grillailua. Rauhallisestihan tämä menee: menopaikkoja on Osmo's Cosmos Myllylammella ja Reijo Taipale Kreivinkalliolla, jee, ja kaikki paiskivat töitä koko jussin.

Potkin muuten itseäni päähän löydettyäni kamoistani kaikkiaan neljä korttia/kirjettä tuonne Väli-Ameriikan suunnille, jotka eivät nyt sitten koskaan pääse sinne. Olen pahoillani.

Mainoskatko

Suomen sludge-piirien nuoren toivon, Tarin, uutta tuotantoa pääsee kuulostelemaan täältä.

www.myspace.com/tarsludge

Tiedotusasiaa...

Ensinnäkin kiitos kaikille niille, joilta on tullut postia. On kiva tulla iloisesti yllätetyksi joka kerta, kun käy sitä tiedustelemassa.
Tämän viikon jälkeen mulle ei kuitenkaan kannata lähettää enää mitään, koska poistun maasta heinäkuun toisella viikolla, enkä sitten enää saa sitä.

Kesäviihde

Päivän harmauden ja edellisen postauksen uhallakin yritän nyt vaihteeksi sanoa jotain positiivista omasta elämästäni (koska kaikki tietää mun yhä jatkuvasta sairastelukierteestäni ihan tarpeeksi muutenkin, minä aivan liikaa, kiitos).

Minut tuntevat tietävät, etten ole spontaani ihminen. En siis yleensä koskaan; mutta säännön vahvistava poikkeus saatiin aikaan kun olin ensimmäistä kertaa erään samantyylisestä musiikista pitävän työkaverini kanssa vuorossa ja tämä tokaisi: "Tiesitsä, että Mary J. Blige esiintyy Pori Jazzeilla?" Siinä vaiheessa muistaakseni revin hiuksia päästäni ja huusin suoraa huutoa "ei ei ei ei et oo tosissas"; sitten ryhdyttiin punomaan lahjonta/kiristys/uhkailu-tekniikoita, joilla saataisiin työvuorot järjestettyä niin, että pääsisimme molemmat kyseiseksi päiväksi Poriin. Kumma kyllä kaikki onnistui, työkaverini ystävä majoittaa meidät ja nyt siis lähden 19.7. Poriin katsomaan elävää r'n'b&soul-legendaa. (Pieni lisäarvo siitä, että lämppärinä on Shaggy. 'Nuf said.)

Lisäksi omistan jo lipun Flow-festivaalin päätöspäivälle.

Aino, arvostaisin, jos pystyisit mahd. pian sanomaan, minä päivänä jo perinteiseksi kesäjuhlaksi muodostuneet synttärisi pidetään (yritän tänä vuonna järjestää niin, että mulla ei olisi ainakaan aamuvuoroa seuraavana päivänä, ettei tarttisi lähteä niin aikaisin kotiin).

Tänään katsomaan Sinkkuelämää-leffa tyttöporukalla (kuten asiaan kuuluu); sen yhteyteen liitettäneen jäätelöä, leivoksia tms. hyvää.

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti ei mene liian pitkään ennen kuin nähdään.



PS: Sanni, postissa on tulossa kortti, joka toivon mukaan nostaa sinun ja ystäväsi suupielet ylöspäin. Jos se nyt ikinä pääsee perille kun ei mun harakanvarpaista ota yleensä kukaan selvää.

Ei naurata yhtään

Maailma on ikävä paikka.

Itkettää, en saa nukuttua. Kun laitan valot pois, rupean tärisemään pelosta.

Kerron mieluiten, mitä on tapahtunut ihan henk. koht. ja kasvokkain itse kullekin, mutta ne, jotka jo tietävät ja ovat olleet mulle kivoja, kiitos. Paha maailma ei haittaa niin paljon, kun huomaa, että omat ystävät on aika upeita.

Jotta hauskaa kolmatta sadatta postausta vaan saatana!

Kampuselämää

Kyllähän niitä Suomessakin kutsutaan kampuksiksi, mutta täällä se todella on sellainen: aidattu alue, jonka sisäpuolella liikkuu yksinomaan opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa, satunnaisia patínmyyjiä lukuun ottamatta. (patí saa oman postauksensa myöhemmin)

Kampuksen sydän on prétil, Biblioteca Carlos Monge Alfaron edessä oleva aukio, joka on aina täynnä ihmisiä ja elämää. Jos sopii tapaavansa jonkun siellä, kannattaa sopia paikka melko tarkkaan, koska ihmisten etsiminen sieltä - vaikka ne olisivatkin suuria ja valkoisia - on melko vaikeaa. Semana U:n ja muiden tapahtumien aikaan prétilillä on musiikkiesityksiä, artesaanimyyjäisiä ja kaiken maailman performansseja.

Kampuksella on myös paljon vihreää, lampi, jossa asuu karppeja, jalkapallokenttä ja joki, joka sateen sattuessa (huono ilmaus; täällä se ei "satu" vaan lösähtää paikalleen kuin 200-kiloinen nainen retkijakkaralle) tulvii vähäisen ja haisee pahalle. Ympäri nurmikoita pyörii pariskuntia imeskelemässä toistensa kitarisoja. Jos yliopistolla tehtäisiin kysely siitä, kuinka moni on harrastanut seksiä kampuksella, noin 85 % vastaisi myöntävästi. Loput ei vaan kehtaisi tunnustaa sitä.

Peruskoulupuku täällä päin maailmaa on toppi ja farkut sekä avokkaat (mikä yllätys!). Tica-siskot ei niinkään välitä säänmukaisesta pukeutumisesta: ne käyttää sateellakin ballerinoja tai sandaaleita ja kuumimpina päivinä nahkasaappaita ja toppatakkia. Tämä ei mahdu skandinaavittarien järjenjuoksuun ollenkaan. Kaikkein kampususkottavimpia ovat kuitenkin lääketieteen opiskelijat, jotka pukeutuvat leikkaussaliasuihin. Niitä löytyy kaikissa sateenkaaren väreissä ja rintataskun kohdalle on kirjailtu opiskelijan nimi. Lääkisläiset tuntuvat olevan niin mieltyneitä tähän asuun (jota hellepäivinä kadehdin armottomasti; se näyttää niin vilpoisalta), että ne käyttävät niitä myös viikonloppuisin baarissa. Vapaalla olevan lääkisläisen erottaa siitä, että sillä ei ole mukana instrumenttilaukkua.

Kampuksen editse kulkee Calle de la Amargura, josta löytyy kaikki opiskelijaelämään tarvittava, eli halpaa kaljaa ja pizzaa. Myös kopiopaikkoja ja nettikahviloita on pilvin pimein. Siellä sijaitsee myös mun ja Maritin suosikkikahvila Dona, johon ei enää kehdata mennä, koska ne tädit tietää heti, mitä tilataan. Ollaan siis tilapäisesti donitsi-rehabilla. Joku väitti, että iltaisin siellä liikkuu myös prostituoituja, mutta mun on pakko tunnustaa, että en erottaisi sellaista normaaliin bileasuun sonnustautuneesta lattarikanssasiskostani. Sori, tytöt, mutta vähäisempikin cleavage riittäisi.

Tällaisessa pikku maailmassa mä siis kuljeskelen päivästä toiseen, pelaten omaa "arvaa, mikä tiedekunta?"-peliäni. Se on vaikeaa, koska täällä teekkaritkin näyttää ihan normaaleilta. Niiden kahvilan erottaa siitä, että monisteiden sijaan ihmiset istuu laskinten kanssa. Kyllä, nyt ollaan kaukana Otaniemestä.

Ai niin! Melkein unohdin mainita kampuksen oman kaupan. HY ei tunnetusti ole kovinkaan materialistinen yliopisto, mutta täältä löytyy kaikkea UCR-kylmälaukuista UCR-sateenvarjoihin. Itse ajattelin hamstrata UCR-huppareita ja -t-paitoja. Myös jokaisella oppiaineella on oma paitansa, mutta tänä vuonna filologien paita on ruma, joten jääköön ostamatta. Vaikuttaa vähän siltä, että joka ikistä kissanristiäistä varten painatetaan oma t-paitansa. Otan osaa hysteriaan ja kuljen ympäri Helsinkiä todistellen asuneeni joskus ulkomailla. Jos kehtaan pukeutua huppariin julkisella paikalla. Kun ei kerran "Olin au pairina Ranskassa, tuliaisina toin luhistuneen itsetunnon" - paitojakaan ole vielä olemassa.

Vapaapäivät Miehikkälässä

Mua vaivaa a) netin puute ja b) tyhjän sivun kammo.

Sitä paitsi mun on vaikea uskoa kenenkään innostuvan bunkkereista, norsu-pyssyistä tai sotkista. Eli olen varoittanut: seuraava sisältää maalaiselämää. Ja se tarttuu...

Vaikka kiivettiin eilen Idan kanssa yhden Sotkan sisälle ja tapettiin ryssiä. Silleen leikisti. Lisäksi käytiin paikallisella uimastadionilla ja metsästettiin nuijapäitä, jouduttiin venäläisten yllättämiksi ja lyötiin päitämme kitapuihin. Tai Ida löi ja mä nauroin. Oltiin viihteellä paikallisella iltatorilla, jolla ei tällä viikolla soittanut hevibändi Assault ja tunnelma läsähti sen mukaisesti. Ei edes voitettu täytekakkua, joten menimme muiden oppaiden kanssa lohdutuskaljalle Punikseen eli Punahilkkaan. Paikallinen iloravinteli kuitenkin sulki jo kymmeneltä, joten ei auttanut kuin hiipiä kotiin tien toiselle puolelle. Kiistelimme Harlekiini-kirjoista myöhään yöhön.

Tänään sain vastuutehtävän. Valmistan karjalanpaistia karjalaistytölle. Hirvittää. Onneksi mulla on noin kilometrin pituiset ohjeet. Illalla mennään vielä saunaan ja huomenna pyöräilen Salpalinuja-museolle siivousavuksi ja kuuntelemaan Sota-ajan kirjasensuuriseminaaria.

Maanantaina voisi sitten harkita jopa sitä leipäpuunkin hoitamista, mutta onneksi seuraava vapaapäivä onkin sitten jo tiistaina. Silloin voisi pistäytyä kirjastossa, joka viimein avaa ovensa. Saatan jopa innostua päivittämään useammin kun nettiinkin pääsee jälleen. Nyt istuskelen Pioneerimuseon aulassa ja kulutan häikäilemättä Pioneeriaselajiliiton laajakaistaa.

Kootut selitykset: osat 1-7

En ole päivittänyt käänteitäni useista painavista syistä, esim.

1. Mun piti mutku unohdin.

2. Tein kaikkee muuta. Esimerkiksi tänään vedostin metalligrafiikkaa. Käsi ylös kuka yllättyi.

3. Tein kaikkee muuta, osa 2. Olen vältellyt huomiseen rästiin valmistautumista (Wikitän imagismia viereisellä välilehdellä tätä näppäillessäni, ja koko päivän olen miettinyt, mikä vorticism on suomeksi. Ehdotan kurimismia. Muutenkin tykkään, kun Iso W kuvaa tenttikirjallisuuttani sanoin widely considered to present formidable difficulties to the reader.) keksimällä laajasti muuta sisältöä päiviini. Olen omistanut monia puutarhassa vietettyjä letkeän aurinkoisia iltapäiviä erääseen huipputieteelliseen selvitykseen. Aloitetaan alusta.
Aiemmin keväällä haikailin, josko yrttimaalla voisi olla minttu. Lähin puutarha-auktoriteettini äimisteli: eihän sitä voi edes käyttää mihinkään. Kerroin että voi rommin kanssa käyttää ja limen ja sokerin ja tonicin ja jään ja aurinkoisen päivän. Kun nyt on käynyt niin, että jonkun äiti on nero, on tilanne tällä hetkellä se, että pihalla kasvaa kolmea (3) eri minttua: normilaatua, pensasminttua (isompilehtistä) ja suklaaminttua. Kyllä, suklaaminttua. Sanassa on jotain samalla tavalla vialla kuin rasittavassa termissä "kaveripoika". Ja joo, olen lukenut Suosikkia tenttikirjoilta piilotellessani.
Koen velvollisuudekseni maistella tieteellisen tarkasti läpi, millaisia mojitoja eri lajit tuottavat. Ymmärtänette, ettei keskeneräisen tutkimuksen tuloksia voi paljastaa. Yksinoikeudella voin kuitenkin ilmoittaa, että avustavaa maisteluhenkilökuntaa on rampannut nurkissa kiitettävästi. Huomennakin tulee yksi kanssagrillaaja. Harmi, että aurinko ehti jo jonnekin.

4. Olen löytänyt uudelleen etanapostin ihanuuden. Jollen ole sattunut postittamaan teille mitään, tykkään ehkä muista kavereistani enemmän... Oiskohan näin?

5. Olen seikkaillut polkupyöräni ratsailla (se toimii, se toimii!), ja siinä on vaarallista edes valokuvata, kun ei ole kypärääkään. Ei siis jännittävää kuvamateriaalia. Lupaan pyytää kypärän heti kun menen ens viikolla töihin! En tahdo kuolla nuorena, ainakaan noin epärokuskottavasta syystä.

6. Ainut aihe, josta kiinnostaa puhua, on taidegrafiikka. Onneksi tytöt keksivät, että siitä voi tehdä ihan oman bloginsa, muuten joutuisitte ehkä kuuntelemaan. Se ei olisi nättiä, eikä kivaa.

7. Paskaakos tässä. Minä en ole se; joka on juuri muuttanut yhteen ihan elävän valtiotieteilijän kanssa; jonka retkeillessä mölyapinat hyppivät täydellisissä kaarissa; joka on korviaan myöten sotahistoriassa, perinneruoissa ja pikkupitäjän hydrobic-piirien juoruissa tai jolla on lopultakin tyttöystävä, vaikkei kukaan sitä ensikertomalla uskokaan. Ei mulla ole mitään kerrottavaa, mihinkään. Ikinä. Niinku evah.

Jokin on pahasti vialla, jos mä olen viime aikojen aktiivisin bloggaaja, sanoi neiti, joka käyttää nettiä parvekkeella.

Kukkuu?

Ekojen kertojen suma

Palasin juuri reissulta, joka sisälsi aika monia ekoja kertoja. Tämä listaus antanee osviittaa siitä, mitä kaikkea La Fortunassa tuli nähtyä ja koettua.

Eka kerta Maritin kanssa: Koska muu jengi oli joko rahapulassa tai vuoristokiipeilemässä Chirripólla, lähdettiin norjalaisen ystäväni kanssa kahdestaan reissuun. Ollaan viime kuukaudet oltu kuin paita ja peppu, ja tällä reissulla tuli todettua, että yhteiselo sujuu harvinaisen leppoisasti. Kyllä meidän kelpaa yhdessä lähteä kuukauden road tripille Keski-Amerikkaan. Ainut vaara on, että sorrutaan liikaan luksukseen (lue: ilmastoituihin huoneisiin tai jälkiruokiin) tai unohdetaan omat päämme jonnekin. Lievää hajamielisyyttä on ilmassa. Voitte ehkä kuvitella, millainen tyyppi on kyseessä, jos se on sitä mieltä, että mä oon erityisen käytännönläheinen ja järkevä…

Eka tulivuori: Arenal on melko varmasti ensimmäinen aktiivinen tulivuori, jonka olen elämässäni nähnyt. Tehtiin opastettu kävelyretki kansallispuistoon (niitä perinteisiä otuksia; laiskiaisia, kolibreja ja mölyapinoita) ja sen jälkeen, illankoitteessa, tuijotettiin vuorta niin kauan, että nähtiin laavaa. Ei saatu tallennettua niitä pieniä punaisia pilkkuja vuoren kyljessä valokuviin, mutta kyllä se varmasti oli sitä itseään. Lisäksi vuoren toisen kyljen tuntumaan ilmestyi sateenkaari. Se alkoi olla jo melkein liian idyllistä.

Eka kerta pyörän selässä Costa Ricassa: Viimeisenä päivänä vuokrattiin pyörät ja fillaroitiin katsomaan La Catarata de Fortunaa, läheistä vesiputousta (kuuluu myöskin ekoihin kertoihin, ehkä). Lonely Planetin ohjeistus ”Unless you’re Lance Armstrong, don’t bike here” oli varsin paikkaansa pitävä, mutta välillä täytyy kokeilla omia rajojaan. Ja mikäs sen parempi tapa kuin pyöräillä 6 kilometriä ylämäkeen miesten pyörällä 30 asteen helteessä. Kun päästiin vesiputoukselle, yltä päältä aurinkorasvan, ötökkämyrkyn ja hien sekoituksessa, oltiin melko tyytyväisiä itseemme. Ainakin vaikutettiin huimasti sporttisemmilta kuin kaikki muut turistit, jotka saapuivat putoukselle joko bussilla, mönkijällä tai hevosella. Upeat maisemat ja pulahdus jokeen auttoivat tehokkaasti unohtamaan matkan kärsimykset. Paluumatka, joka sujui noin kolme kertaa nopeammin kuin matka sinne, saikin sitten aikaan seuraavan ekan kerran.

Eka kerta, kun pelkäsin henkeni puolesta pyörän selässä: Kun saapuu jonnekin ylämäkeä, on melko luonnollista, että paluumatka on alamäkeä. Harvinaisen jännittävä kokemus ihmiselle, joka a) on kotoisin hyvin lättänästä maasta, b) ei ole koskaan ajanut pyörällä, jossa ei ole jalkajarruja, c) kieltäytyi reteästi pyörävuokraamon tarjoamasta kypärästä. Munuaiset saivat kyytiä, kun rytyytettiin menemään kilometrejä alamäkeä päällystämättömässä maastossa. Olin melko varma, että multa irtoaa hampaita, ja kädet kipeytyivät, kun jarrua oli pakko painaa koko ajan, niilläkin osuuksilla, kun kuviteltiin olevamme tasaisella maalla. Tunnen aika monta ihmistä, jotka olisivat saaneet siitä aivan uskomattomia kiksejä. Ainakin siihen asti kun alkoi sataa, aurinkorasva valui silmiin, ja niitä pystyi pitämään auki vain yhtä kerrallaan. Syvyysnäön puute tuo huimasti lisää haastetta letkassa pyöräilyyn. Se oli loistoreissu. Lisää tarinoita kerrottavaksi.

Eka kerta kuumassa lähteessä: Eka päivä La Fortunassa oli hemmottelupäivä, ja lähdettiin ökyilemään Baldín kylpylään. Kuinka viehättävää: lauma amerikkalaisia turisteja ja kaksi opiskelijatyttöä, joilla oli varaa tasan yhteen drinkkiin allasbaarissa. Se tuntui väärältä (toisteltiin toisillemme, kuinka meidän siipat todella vihais tätä paikkaa) mutta ah, niin rentouttavalta. Uskon vakaasti, että kuuman lähteen vesi parantaa kaikki vaivat ja kolotukset. Baldíssa oli myös ”sauna”. Niihin ei ikinä kannattais mennä ulkomailla, varsinkaan, jos näkee ulkopuolella varoituskyltin ”Lämpötila 50 astetta. Älä vietä saunassa 15 minuuttia kauempaa.” ja osoittelee sitä nauraen kuin mielipuoli. Oli kylmä, juu. Mutta onneksi altaat oli vähän neljänkymmenen asteen molemmin puoli ja Piña Colada maistui herkulliselta. Ja no, me ei ehkä koskaan saada tarpeeksemme amerikkalaisille turisteille nauramisesta.

Oli aika hyvä viikonloppu.

Panama, Panama, ihana maa...pt. III: San Blas

Panama-saagan päätösosa on antanut odotuttaa itseään…Poistuttiin Panama Citystä aamuneljän aikoihin (hotellin ulkopuolella oli mies tonkimassa roskia; pääteltiin, ettei oltu ihan turvallisimmalla alueella, taas kerran) ja löydettiin itsemme pikkuruiselta lentokentältä. Luultiin ensin tulleemme väärän paikkaan, mutta kun nähtiin odotussali täynnä kuna-heimon perinnepukuihin pukeutuneita naisia, istuuduttiin rauhassa odottamaan lentoa. Vaikka kenttä oli pieni, turvatarkastukset oli silti ihan maailmanluokkaa; kaikki tavarat syynättiin ja jouduin jättämään reppuni ”ruumaan”, joka oli lähinnä lentokoneen takakontti. Päästin pikkuruisessa koneessa ihan lentäjien taakse, joka etenkin laskeutumisvaiheessa oli hilpeää (”Sanni, mä näen kiitoradan, ja se päättyy mereen”). 25 minuutissa oltiin El Porvenirin saarella, jossa ruvettiin vertailemaan eri hotellien tarjouksia. Kaikki majapaikat oli täysihoidolla, koska useimmat saaret on pikkuruisia, eikä esim. ruokakauppoja ja baareja ole. Päädyttiin Nalunegan saarelle, josta sitten tehtiin retkiä ympäröiville saarille. Ennen San Blasia kuvittelin, että matkakirjojen kuvat on taitavasti retusoituja. Ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä pyörsin puheeni: paratiisinomaisia postikorttimaisemia on oikeasti olemassa. Palmuja, valkoista hiekkaa ja kirkkaan turkoosia vettä. Sofia otti nauhalle sen, kun kerroin, että tää oli sen elämän paras idea. Ensimmäisenä päivänä, paluumatkalla Pelican Islandilta kotisaarella, nähtiin kahden delfiinin hyppäävän toistensa ohitse täydellisessä kaaressa, vain muutaman metrin päässä veneestä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton.
Vielä henkeäsalpaavampi päivä oli 25. helmikuuta, jolloin päästiin viettämään heimon itsenäisyyspäivää. Ei voitu uskoa, että meillä oli käynyt niin hyvä tuuri. Cartín saarella oli käynnissä näytelmä, jossa kerrottiin vallankumouksen tapahtumista. Maksoin itseni kipeäksi, että sain valokuvata esitystä ja sitä seuranneita kulkueita, mutta samaa mahdollisuutta en saa toiste. Lisäksi käytiin kuna-museossa, ostettiin perinteisiä mola-käsitöitä ja nähtiin saari, jolle kunat hautaavat vainajansa. Taisi molempien suomalaistyttöjen silmänurkkaan nousta kyynel, kun ohitse kulki perinnevaatteisiin pukeutuneita ihmisiä tanssien ja huutaen: ”Viva la revolución!” Silloin tunsin olevani kaukana kotoa, mutta pelkästään hyvällä tavalla.

"Politiikka paha, kulttuurisivut hyvä"

Mun ei pitäis olla hereillä. Mutta kun pitäisi tiivistää kolmeen minuuttiin noin kymmenen minuuttia nopeaa puhetta ja saada tuntemattomat vielä ymmärtämään artikulaatiotani...

Oon pyöräilly viime viikolla enemmän kuin edellisiin kahteen kesään yhteensä, mikä on paljon, sillä pyöräni hovihuoltaja kävi vasta keskiviikkona... No okei, en edellisinä kesinä hirveästi aktiiveillu.

Ystävilleen ei kannata huutaa. Siitä tulee paha mieli. Lisäksi kämmeneen voi tulla mustelma jos sillä lyö lattiaa...

Oon auttanu taas yhdessä muutossa! Uus kämppä testattiin heti sohvan, telkkaritason ja telkkarin kokoamisen jälkeen kattomalla 300. Olihan siitä edellisestä katselusta jo viikkoja... Oon lisäksi kuulemma ehkä intiaani, sillä perusteella etten kärsi vertigosta eikä mulla kasva parta. Kuulemma.

Jotkut ihmiset vaan osaavat sanoa sen niin paljon minua paremmin

http://blogit.hs.fi/paavo/

Reggaeton on seksiä pystyasennossa

Ja vaatteet päällä. Koska nyt vasta tajusin, että kyllähän seksiäkin voi harrastaa pystyasennossa. No niin...
Kun on aivan liian monen viikon ajan analysoinyt henkilöitä, joka ovat olemassa vain paperilla, ja sitten päättää skandinaavivoimin lähteä "oikein kunnolla tuulettumaan", pitäisi tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Ja jos ensimmäisen kahden drinkin aikana siirrytään jo puheenaiheisiin "Mä olin kerran sellasen tyypin kanssa, jolla oli siis aivan sairaan pieni...", niin sen jo jotenkin tietää, että seuraavasta aamusta tulee kaikkea muuta kuin miellyttävä.
Päädyttiin El Puebloon, paikallisen bilekansan pyhättöön. Pyörrän kaikki pahat puheeni Helsingin baareista ja totean, että tuollaista lihatiskiä en ole koskaan eläissäni nähnyt. Suotavaa olisi, etten näkisi jatkossakaan. Miehiä oli varmaankin kolme kertaa enemmän kuin naisia, ja niiden katseet ja tanssityyli jätti harvinaisen vähän arvailun varaan (ehkä muistatte sen Sinkkuelämää-jakson, jossa se best man saa lempinimen "Jack Rabbit"). Kun tuollaiseen paikkaan sitten pölähtää neljä pohjoismaalaista tyttöä, niin voimakeinoja saa käyttää, jos meinaa saada jonkinlaisen rauhan. Ja siinä tungoksessa se olisi liikaa pyydetty.
Että on nyt sitten koettu "paikallista kulttuuria". Ja pizzaa tekisi mieli, mutta ei tohon säähän lähde hullukaan. Eikä niillä kuitenkaan ole Dr. Oetkeriä.

museokadulla hiprakassa

Helou helou. Olen kinder-yllätys. Emilia, Aino ja Anne on kokoontuneet Residence Museokadulle keitolle. Palataan taas!

Kaakkoiskulma

Tää karavaani läks nyte.

Seuraavat yhteyden otot Miehikkälän suuntaan, kiitoksia. Puhelinnumerona vanha tuttu.

Vapaapäiviä riittää, joten jos kaipaatte läsnäoloani jossakin tämän kesän aikana, se todennäköisesti onnistuu hyvällä suunnittella. Samoin itärajan tuntumaan Kaakkoiskulmalle ovat kaikki tervetulleita.

Oleskelen internet-maailmassa seuraavan kerran luultavasti tiistaina.

Espoolaisten perhetyttöjen kosto

Ei, minulla ei ole vieläkään uusia puheenaiheita. Olemme aloittaneet ihastuttavan porvarilliset grafiikkateekutsut seurassa, josta 80 prosenttia nosti kätensä ilmaan vastauksena kysymykseen "Kuka on opetettu siihen, että ruoka kuuluu hankkia vaan Stokkan herkusta?" Kesän taidekokouksista ollaan täällä pääkaupunkiseudun villissä lännessä niin vinkeinä, että ystäväni sanoi perjantaina "kunpa olis jo maanantai". Ja se on aika innostunutta, sanoisin.

Maailmanvalloitus jatkuu taas ensi viikolla. Siihen asti syövyttelen metallilevyjä keskenäni. Mielenterveys kiittää siitä, että lopulta joku tajuaa mistä puhun, eikä nukahda seisaalteen heti kun mainitsen hartsin ja tarlataanin. On kivaa, muusta en aio vähään aikaan välittää!

Kaikki tämä uho siitä huolimatta, että olen huomannut piirtäväni kuin tyttö. Se on kuulemma hyväksyttävää sillä perusteella, etten toisaalta väännä kättä kuin tyttö, siis kuulemma.

Tänään pitää vielä kokeilla rautakloridin kaatamista alumiinille. Siitä tulee savua, väittää lähteeni. Lähteeni on entinen sykkiläinen, nykyinen postityöntekijä, ja näinollen erinomainen metalligrafiikka-auktoriteetti.

Viikonlopun leikin mökillä, onkimassa saaliitta ja lukemassa pakotta, osin samanaikaisesti. Puhelin jäi aidon vahingon kautta kaupunkiin, vaikkei kukaan uskokaan, ettei vahinko ollut tarkoitus. Teki hyvää sekin.

Lisäksi olen istuttanut minttua. Mojitokesä alkaa än, yy, tee...

Metal!

Kunnioittaakseni viisuedustajiamme olen hankkinut käsiini arviolta kolmekymmentä neliömetriä metallilevyä, joista aion nyt rakentaa... eikun hetkinen.

Autotallin sohvan takaa pilkistää noin 40 kappaletta 1000mmx750mm offset-levyjä, suomeksi siis vitusti alumiinipeltiä. Yksi levyistä on jostain käsittämättömästä syystä täysin violetti ja hieno kuin mikä. Niistä syntynee carborundum ja monotypia jos toinenkin. Minä pidän tuntemattomista ihmisistä, jotka suhtautuvat suopeasti siihen, että ängen häiritsemään heidän työpäiväänsä ja jotka kiltisti pakkaavat ja ilmaiseksi pois antavat minulle kovin käyttökelpoista materiaalia.

Meen syömään keksitaikinaa ja luonnostelemaan. Hyviä keksireseptejä otetaan edelleen vastaan.

Ps. Oikein hävettää, kuinka kauan kesti tehdä uusi otsikko, jossa neiti Hkikin on edustettuna. Toisaalta, ei se kai ole missään julistettu, että askarteluosasto on automaattisesti mun vastuullani? Eihän? Hei? Oottekste siellä?

Living in limbo

Tällä hetkellä olen ammatiltani seuralainen. Kun isälle kävi kutsu kertausharjoituksiin Lahden armaaseen Hennalaan (Suomen kolmanneksi suurimmat vankileirit 1919) pakattiin mukaan myös tämä matkamankka ruoka (-ja kosmetiikka, vaikkei isä sitä tiennytkään)palkalla. Suomen Sikako oli Al Capone-tunnelmaltaan varsin vaisu. Torilla myytiin vain piirakoita ja perunoita. Kaunis vanha Ristinkirkko, jossa isoukkini toimi suntioni on purettu ja paikalle säädetty uskomattoman ruma tiilihökötys. Kertoo hyvin paljon 70-luvusta se. Historiallisesta museosta löytyi aina yhtä ajankohtainen ;o( Sisällisota näyttely ja Askon huonekaluja. Irrallista. Mutta kaupungista sai John Friedanin tuotteita, joten ei tullut hukkareissu tästäkään.

Huonoja puolia kotona asumisessa on mm. se, että nyt tulee tuijoteltua telkkua kuin uutta porttia. Hirveällä intensiteetillä ja valtavan ihmetyksen vallassa. Hyviä puolia mm. astianpesukone, joka tiskaa astiat samalla kun... noh... tuijotan sitä pahuksen telkkaria. Toisaalta nettiaddiktioni on vähentynyt. Antiikkinen kotikone ja epäergonominen työasento (siis sellainen ergonominen, jossa ei voi löhötä) takaavat vain lyhyet vierailut.
Lisää ihasteltavaa löytyy toimivasta pesukoneesta ja täydestä jääkaapista. Myös toinen suu popsimaan pois valmistamiani ruokia on tervetullut. Yksin on tylsä kokata. Ja tämä ekstrasuu keittää myös kahvit jälkikäteen.


Kivaa on myös puutarha, jossa on kaiken sorttista rehua ja kukkasta Firenzen kivimaisemaan tottuneelle. Lisäksi ulos pääsee istuskelemaan ja juomaan iltapäiväkahveja. Mutta puutarhanhoidosta en tykkää. Saa ruoho kasvaa ja kaikenmaailman kukat kukkia ihan rauhassa. Onneksi loppuperheeni on innostunut tämmöisistä riipimis ja nyhjäystouhuista. Itse hyväksyn vain yrttien kasvatuksen. Loppu maa-alan saisi minun puolestani vetää japanilaiseksi kivipuutarhaksi aka kivisepeliksi. Tätä filosofiaa olen menestyksekkäästi toteuttanut mökillämme hoitooni annetuilla palstoilla.

Myös kylpyammeesta tykkään. Siinä voi loikoilla ja lillua, pestä pyykkiä, harrastaa luovaa askartelua tai vaan suihkutella rauhassa ilman vakavaa vesivahinkouhkaa. Lisäksi sinne voi upottaa kaikenlaisia ilmaisnäytemöhniä ja tehdä kokeita niiden vaikutuksella ihoon ja yleisilmeeseen. Toistaiseksi ei mitään vavahduttavaa. Ammeeseen myös pääsee helposti eikä tarvitse pelätä eksyvänsä kylppärissä ilman silmälaseja. Purkit ja putelitkin säilyvät näppärästi reunalla.
Elämä välitilassa käy tylsäksi. Odotan jo innolla muuttoa.

Tytöt on parhaita

Tiedätteks mitä? Nti Espoolla on hyppykeppiolo. Tällä kertaa tilanne ei liity siihen, että satun omistamaan ihan oikean pogo-stikin (ja votkaa, yhteensä siis juomapelin), vaan kyse on luonteeltaan henkisemmästä hyppykepistä, siitä sisäisestä, joka pakottaa pomppimaan paikallaan tasajalkaa silloin, kun on hyvien tyyppien kanssa yhteen ääneen samaa mieltä ja keksii jotain ihan nerokasta ja tietää jo valmiiksi että muut innostuvat kun sanoo sen ääneen muttei meinaa löytää sanoja sitten millään ja ja. Ja hei hei hei hei sit me voitas kans tehdä se sellanen tiedättekste! Kun verbaliikka ei pysy perässä, on turvauduttava ponnistusvoimaan.

Olen tehnyt keskipitkän kantomatkan suurisuuntaisia suunnitelmia kivojen ihmisten kanssa. Suunnitelmiin liittyy metallihiekkaa, maanantai-iltoja, Länsi-Teisko ja laatikollinen pieniä, värikkäitä pleksinäytteitä. Niin ja maailmanvalloitus taisi tulla mukaan keskusteluun jossain vaiheessa. Ihmiset, jotka pitävät asioista joista minäkin pidän (siihen listaan ei valitettavasti kuulu sen paree MM-lätkä kuin Euroviisutkaan) ovat saaneet uskoni ihmiskuntaan hetkellisesti palautumaan. Luvassa ensi viikolla: tavanomaista kyynisyyttä, misantropiaa, lakoniaa. Tai toivottavasti ei sittenkään.

Tässä ei nyt taida olla päätä eikä häntää.

Se johtuu vain siitä, etten kykene keskittymään kokonaisen virkkeen vertaa. Hypityttää. Noin kahdeksan tunnin kuluttua käyn hakemassa käytettyjä offset-peltejä eräältä painotalolta Vallilasta. Lisäksi on etsittävä hyviä keksireseptejä. Nimenomaan keksi-, muut leivonnaiset eivät nyt auta yhtään. Tässä on kyse eräänlaisesta hyvin tiukasta kulinaristisesta estetiikkanormistosta, ja keksit ovat ainoa hyväksyttävä ratkaisu.

Hyvä päivä. Huomennakaan ei ole huono. Huomenna on leipomispäivä, lukemispäivä, piirtämispäivä ja grillauspäivä.

Eurovision 2008

Mä nyt kirjoitan näistä hiukan. Silläkin uhalla, ettei kukaan enää koskaan suostu puhumaan mulle.

Ensiksi: miksei kukaan kertonut mulle, että meitä edustaa Teräsbetoni? Meni iltasiiderit parketille. Vähän samalla tavalla kansanpetturiolo kuin viime viikolla lentokoneessa kun tajusin, et ei piru, nytkö ne sitä mm-kiekkoa pelaa. Mutta hei, plussaa bikinityttöjen nollatoleranssista ja öljytyistä mieskehoista.

Toiseksi: miksi näitä mielikuvituskieliä? Kun on niin suurella vaivalle kehitetty nämä nykyisetkin? Eikä niitäkään enää/vielä kukaan puhu.

Kolmanneksi: Yliyrittämistä, häh! Näitä venäläisiä oligarkkeja. Kun sitä rahaa on niin, hei, kulutetaan. Pistetään lavalle isoin tähtemme ja hankitaan Timbaland tuottamaan. Ja sitten vielä huippuviulisti vinguttamaan Stradivariustaan. Ja eikös sulla ole Blushenkon puhelinnumero? Se vois niinku tanssia siin lavalla... Ja hei, otetaanko se Madonnan-typykkä keittämään kahvia kun ei sille enää muuta paikkaa löydy...

Neljänneksi: kuka päästi Donatella Versacen lavalle? Ja kuka suostutteli Helena Bonham-Carterin tähän farssiin?

Viidenneksi: Pleeez, Shakira-vaikutteet on niiin lääst year!

Kuudenneksi: Laulava kalkkuna? Ihan pop, koska olen samaa mieltä kaimani herra elokuvakriitikon kanssa, ettei myötähäpeä voi tuntea kuin inhimillisiä olentoja kohtaan. Mutta tää post-ironiakin on jo niin tuutausarin alkua että...

Seitsemänneksi: ... tai antaa olla, mä meen jatkamaan katsomista.

Hukuttaudun Lahteen

Aino teki mulle sitten oharit maanantaina. Ei viestiä, ei puheluita, ja vielä Emilian-päivänä. Eikä kukaan turkulaisista vastaa kyselyihini tapaamisajoista ja yöpaikoista. Kuinka surkeaa!

Olen hylkiö.

Lohduttaudun tekemällä päivätripin Lahteen. En olekaan käynyt siellä sitten Kaarina-tädin uurnanlaskutilaisuuden jälkeen. Puhutaan suurinpiirtein 90-luvun viimeisistä vuosista.

Olen myös onnistunut hukkaamaan laturini (yksi per muutto! ensimmäinen meni välillä turku-klaukkala, seuraava klaukkala-firenze ja nyt jälleen firenze-klaukkala, en viitsi ostaa uutta voidakseni hukata sen välille klaukkala-miehikkälä. kaikkia traditioita ei tarvitse jatkaa), opintopaperini, talvitakkini, sandaalini ja aurinkolasini. Kaikki olen myös löytänyt, paitsi laturia, jonka löysin ja hukkasin uudelleen. Yhä hukassa.

Voi pyhä jysäys

Mä taisin juuri luvata, että luen luokassa Kalevalaa ääneen. Se proffa tuijotti niillä suklaasilmillään, en mä voinut sille mitään! Sedälle vain juolahti mieleen, jos mulla, ”por casualidad” olis Kalevala mukanani (no totta kai! eihän se paina kuin muutaman kilon!). Teos ilmeisesti kiehtoo sitä kovasti. Mä hämmennyin niin paljon siitä, että joku tietää, mikä Kalevala on, että lupauduin etsimään pätkiä netistä ja lähettämään sille Rajattoman musiikkia. Tässä sitä taas ollaan. Mä mikään lausuja ole. Perkele. Siinä niille suomalaista kansanperinnettä.

”Sanni, estás en el estado de papaya verde”

Istuttiin iltaa Marían syntymäpäivänä ja jotenkin kummasti puheet kääntyi navanalusseudulle (ei todellakaan mun aloitteesta). Koska tällä elämänalueella saattaa juuri nyt esiintyä lievää turhautumista, tokaisin pojille, ettei mulla varsinaisesti ole minkäänlaista tarvetta puhua seksistä. Ne veti omat johtopäätöksensä ja selitti mulle yhdessä tuumin, mitä tarkoittaa ”raaka papaija-vaihe”: kun raakaa papaijaa silittää, niin siitä vuotaa valkoista nestettä. Kiitos Maulle, Stevelle ja Mongelle tästä viehättävästä mielikuvasta.
Kun nyt tähän hedelmätematiikkaan päästiin, niin pitää leveillä ihan vähän: täällä on tällä hetkellä käynnissä ainakin mango-, papaija- ja avokadokausi. Hajotkaa parsoihinne.

¡Besitos! - ¿pero cuántos?

Kenellekään ei liene epäselvää se, että mun mielestä tervehdyssuukot ovat mitä ihanin tapa. Itse asiassa, nykyään muita pohjoismaalaisia tavatessa tulee kummallinen olo: Mitä? Pitäiskö tässä nyt ruveta ihan kylmiltään rupattelemaan ilman mitään rituaaleja? ¡Qué barbaridad! Mutta sitten, kun alkaa pohtia suukkojen määrää, niin alkaa jo kaivata taitoja korkeamman tason matematiikassa.Ticot suukottaa aina vain kerran, vasemmalle poskelle, samoin espanjalaiset. Ranskalaisten kanssa suukotetaan kaksi kertaa (tää on aivan lyömätön tunnistuskeino, jos sattuu olemaan epävarma henkilön alkuperästä). Ortodoksi-ihmisten, eli esimerkiksi äidin ja Sonjan kanssa taas pitää suukottaa kolme kertaa. Etenkin vaihtaribileissä joutuu välillä ihan miettimään, mitä moodia minkäkin henkilön kanssa käytetään. Saattaa nimittäin tulla noloja tilanteita, jos vaikuttaa kovin innokkaalta pussailemaan enemmän kuin lakisääteisen määrän verran. Tule apuun, Kaarina Suonperä!

Laskutoimituksia

Olen kyllä humanisti ja siten myönnän kyvyttömyyteni matemaattisilla taistelukentillä. Mutta minunkin vähäisillä ynnäämislahjoillani ymmärrän olevani pulassa. Jälleen kerran.

Kenkiä 4 kg
Vaatteita 15 kg
Paperitavaraa 15 kg
Elektroniikka 5 kg
Kosmetiikkaa 2 kg

Lentokoneen matkatavararajoitukset 20 kg ruumaan ja 8 käsimatkatavaroihin.

Että jaa.

--

"Finished with my woman cause she couldnt help me with my mind
People think Im insane because I am browning all the time
All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think Ill lose my mind if I dont find something to pacify"

--

edit. Hah, kipittelin pääpostilaitoksella ja sain kuin sainkin pintapostilomakkeen. Vaikka toinen posti väitti, ettei sellaisia enää lähetetä. Että näin Italiassa. Listasta pyyhkiytyy siis pois 15 kg paperitavaraa, joka Italian postin tuntien saapuu Suomeen ehkä kesän lopulla. Mutta siiheen kuuluu vakuutus, joten paras olisi saapua. Muuten ajan koko lafkan konkurssiin.
Kyllä humanistikin saa nämä laskut onnistumaan.

Löytöretkiä Itä-Helsingissä

Puhutaanpas nyt sitten elämän hyvistä puolista.

Aloitin kesän virallisesti vapun jälkeisenä viikonloppuna käymällä lintsillä miehen kanssa. Hauskaa oli, lämmintä ja kesäistä eikä liikaa ihmisiä, vaikka yllättävän paljon silti ajankohtaan nähden. 5h laitteissa kieppumisen jälkeen mentiin kotiin katsomaan leffaa ja nukkumaan pitkät yöunet. Tosin toi leffan katsominen ja pitkät yöunet on aika yleistä meidän nykyisille viikonlopuille (todettu molemmat, että baarissa käyntiä = juomista vois vähentää).

Olen otsikon mukaisesti käyttänyt aurinkoiset päivät hyväkseni ja löytöretkeillyt asuinalueellani. Kuka olisi uskonut, miten älyttömän kauniita alueita merellisestä Itä-Helsingistä löytyy? Kivinokka, Herttoniemen kartanonpuisto, Viikin/Länsi-Herttoniemen metsä ja viimeisimpänä tuttavuutena juuri äsken Marjaniemi. Sitten jos mulla joskus on tilaisuus niin Marjaniemessä mä haluan asua (mihin humanistilla tuskin tulee koskaan olemaan varaa, mutta elättelen toiveita, että mies maksaa). Poskettoman kauniita taloja ja pihoja, joista melkein kaikista meri/saaristonäköala. Hiljaista kuin haudassa jos ei lintuja oteta huomioon.

Myös kesätyöt ovat lähteneet mukavasti käyntiin. Työkaverit ovat mukavia, työ on (vielä nyt kun sesonki ei ole päällä) leppoisaa ja mukavaa. Leirintäalueen respaan ei aurinko paista, mutta suklaata tai muuta karkkia sieltä löytyy joka päivä (miksei muissa työpaikoissa ole tällaista yhteismakeispöytää? Käsittämätöntä). Vielä on vähän opettelua jäljellä, mutta harvinaisen kärsivälliset työkaverit kyllä ovat hyviä opettajia.

Ai niin, ja mä olen kesälomalla.

Pilvisten päivien tarinoita

"There have to be clouds for there to be silver linings." Emily Potter. Ja tää päivä on sit yks hitonmoinen hopeareunus. Kaikki hyvin ja kivaa.

Eilinen kului paranoiassa. Tila saavutetaan katsomalla liikaa italialaista telkkaria, lukemalla liikaa suomalaista sotahistoriaa ja kuuntelemalla liikaa ympäristön ääniä. Toisin sanoen "lie-in"-päivät eivät ole hyväksi sielulle. Telkkarissa myytiin hytkytin rasvanpolttajia, ihme dustereita, ennustuksia ja sormuksia. Väliin sai uutisia ja Kimi Räikköstä ajamassa "You just too good to be true":n tahtiin. Taas 3+1 kuollut auto-onnettomuuksissa viime viikon aikana. Kaksi lasta.

Sais saatana jo se vuokraisäntä tulla. Muuten jätän pöydälle lapun et Sisso baby, was fun! ja viereen vuokrarahat. Sitä paitsi olen koko ajan varma, että nyt se tulee, ei ku siis nyt, no nyt ainakin. Miten voi nauttia yksin olemisesta jos ei uskalla tehdä just niitä asioita, jotka tekee yksin olosta erityistä? Kuten nudismi, sotku, liian kova musiikki, omituiset kosmetiikkakokeilut?

Mutta liityn positiivisen rintamaan ja väitän et nyt vaan on alkamassa hyvä viikko. Eikä vaan siksi, että voin lopettaa tämän säätämisen ja koettaa kasata olemukseni yhteen geograafiseen pisteeseen. Suomi-koulu maksoi palkkani firenzeläisen hammaslääkärin kautta ja hyvin maksoikin. Jihuu! Meikä vietti siis loppupäivän tuhlaten palkkasekkiä.

Muutenkin virastot toimivat. Mun pitää ainoastaan hankkia kolme nimikirjoitusta, viisi leimaa, maksaa marca di bollito jossain tabaccheriassa ja palata toimistoon, jossa saan lisää leimoja ja nimikirjoituksia. Sitten pääsen lähtemään.

Olin yllättynyt siitä, että a) selvisin surkealla italiallani ja b) kukaan ei yrittänyt kusettaa. Nyt tämän kielenkin opiskelu tuntuu taas mielekkäältä, ehkä sitä joskus taas haluaisi käyttääkin. Pitäisi ainakin yrittää, koska torstaina on kielikoe.

Miksi mun otsikko kuulostaa ihan joltain Jipun laululta? Ei tahdo.

Hyvä elämä, huono elämä

Mitä meistä kertoo se, että hyvä elämä tunnisteita on yhdessä tekstissä ja huonoa elämää yhdeksässä? Otos kuuden aika tavallisen, kodin ja opiskelupaikan omaavan, keskimääräistä kosmopoliitimman nuoren elämästä: 90% paskaa? Jepjep.

Täällä elämä on hyvä. Uusi koneeni on kaunis, saan kohta kamearani takaisin, tentteihin tankkaamnen vaihtuu toivottavasti paljon hauskempaan kesätyöhön, Äiti toi aineksia täydelliseen kevätpäivän salaattiin ja parsakausi on parhaimmillaan. Olen onnellisen domestikoitunut, piirtänyt paperille uuden kodin ja huonekalut ja rymsteerannut kaksiulotteisesti Ikean katalogi kourassa. Yrtit kasvavat iloisesti ja lähi-
Prismasta saa nykyisin Ben&Jerry'siä. Ja nyt on kesä! Helle!

Spartani!

Preparatevi alla gloria!

Mun ja Sophian uudet hienot sandaalit. Näillä 300:dan tuijotus sujuu entistä paremmin.

Vinkki: mun sandaalien maalin nimi on Penelope ja kynsilakan sävy Las Vegas.

Kipukerrostumat

Ei pitäs vaan yrittää.

Ainon lähdettyä hippastelin portaat ylös läpysköissä ja ajauduin takaisin alas erinäiset ruumiinosat edellä ja ne toiset sitten niin kuin perässä. Mutta eri järjestyksessä kuin yleensä. Yritä siinä nyt sitten kerätä omaa olemusta kasaan ja pohtia kuinka monta luuta tästä nahkapussista pääsi karkuun ja minne. Kellastunut ihoni marmoroitui violetilla. Kuul look.

Samaisen "nummy treatin" neiti Espoon karattua hyttyset ryhtyivät paremman välipalan puutteessa kostoiskuun. Ihmisneulatyynynä on kivaa ja punaiset pistojäljet tuovat väriä kevääseen. Näytän Tikkurilan maalikartastolta.

Oikea käsi jatkaa kipeytymistä. Varovaisten arvioiden mukaan yhä 1,5-kertainen vasempaan kappaleeseen verrattuna. Asiaa olisi tietysti auttanut, jos ei olisi ollut pakko harrastaa edellä kuvattua porrasluistelua. But no can do.

Myöskin erinäiset vaatekappaleet ovat päätyneet inkvisiitiolistalle. Liityn esiäitieni taistoon ja poltan rintaliivini. Auringon korvantama selkäni leimahti uudelleen tuleen, kiitos suihkun ja ilmeisesti turhan rivakan pyyhkeilyn. On tää vaan niin pop. Onneksi vuokraisäntä pysyy poissa jo toista viikkoa ja voin rauhassa jatkaa topless-lookini kehittelyä.

Muhun siis niin ku sattuu. Auts...

Kielipelejä

Jonkun on oltava yllättynyt siitä, etten ottanut tätä aiemmin puheeksi…
Olen itse hyvin hämmentynyt siitä, että viimeisen kolmen kuukauden aikana oon päässyt käyttämään kaikkia osaamiani kieliä. Englantia puhun edelleen omassa tyttöporukassa (uskomattoman kauniilla teksasilaisella aksentilla, kiitos Hollyn ja Felician, joiden mielestä ”sun englanti on ihan täydellistä, koska puhut just niin kuin me!”) ja se on mun ”rentoutumiskieli”, eli kun haluan esittää asiat helposti tai lukea jotain vain huvin vuoksi, se on aika suurella todennäköisyydellä englanninkielistä. Ranskaa puhun välillä ransuvaihtareiden kanssa. Olin puhunut Jamesin kanssa jo muutaman minuutin verran ranskaa ennen kuin se tajus: ”Hei, sä puhut ranskaa!” Ben, oui…Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan. Siis ei siihen puheeseen, vaan hitaaseen sytytykseen. Kun kämppiksenä on katalonialaisia (huom! niitä ihmisiä ei kukaan täysjärkinen kutsu katalaaneiksi! tämä tiedoksi myös Hesarin toimitukseen!!!), vähintäänkin hyvät yöt ja kirjan ja ruusun päivät tulee toivotettua katalaaniksi (”Bon dia de Saint Jordi!” vaan teillekin, jotka vietätte sitä vääränä päivänä). Josemí on kotoisin Galiciasta, eli välillä heitetään jotain portugaliksi, niin kuin onnittelulauluja tai jotain vastaavaa. Ruotsia käytin Nicaraguassa Maritin ja Johanin kanssa salakielenä (tyyliin: ”nyt tää tyyppi alkaa ahdistaa, tulkaa pelastamaan!”). Sen reissun jälkeen alkoi oikeasti harmittaa, etten osaa ruotsia niitä kuuluisia ”hyviä tietoja” (?!) paremmin. Ekaa kertaa mulla ois henkilökohtainen intressi sen kielen opiskeluun.
Yleisesti ihmiset on olleet ihan pähkinöinä mun kielitaidosta ja levittäneet tietoa kaikille. Olen hetken aikaa paistatellut ja ottanut ihailun vastaan ja sen jälkeen, niin kuin nöyrän suomalaisen kuuluukin, paljastanut, etten ole Suomen oloissa millään tavalla kummajainen, vaan kaikki osaavat ainakin kahta, useimmat kolmea tai neljää kieltä jo lukiosta valmistuessaan. Ja Zivka vie kielissä edelleen voiton, vaikkakin mun mielestä ei voida laskea sitä, että osaa kahta slaavilaista ja laskee koko ryhmän kielet omiin taitoihinsa…Ärsyttäviä tuollaiset tiiviit kieliperheet…murh.
Sitten jää jäljelle se kaikista kaunein kieli. Useimmiten menee päiväkausia niin, etten sano suomeksi mitään ja sitten se tuntuu suussa ihan oudolta. Kerran unohdin, mitä tulevat apteekkarit opiskelee. Olin aivan varma, että se on lääketiedettä. Pohdin asiaa kokonaisen päivän, enkä vieläkään ihan täydellä varmuudella muista oikeaa sanaa. En vaan kehtaa tarkistaa sitä. Ekaan pariin viikkoon täällä en uskaltanut kuunnella suomalaista musiikkia ollenkaan, koska tiesin, että se avaisi hanat välittömästi. Jotenkin laululyriikat tuntuu ihan uskomattoman hienoilta sanataideteoksilta nykyään. Vain siksi, että on oppinut entistä paremmin tajuamaan kaikki ne pienet vivahteet, mitä omaan kieleen ja sen ymmärtämiseen sisältyy. Ja myönnetään, että kun sain uutta musiikkia Suomesta, yhdistelmä Tuure Kilpeläisen sävel – Aulikki Oksasen sanat – Vuokko Hovatan ääni sai mut itkemään lähes hysteerisesti. Siitäkin huolimatta valtava kiitos isollesiskolle, valinta osui aivan nappiin. Huomattavasti syvempää tekstiä kuin Romeon ”Noche de sexo”, paikallinen merkkiteos.

Tästä lähtee...

Wappu!

Enemmän kuin 1000...

Sunnuntaina unohdin jakaa kanssanne tämän hienon hetken. Nam. Ette muuten edes helua tietää, mitä olen syönyt tänään. Tai eilen. Tai mitä on suunnitelmissa huomiseksi...

Mutta siitä sitten kattavasti jälkikäteen. Hauskaa vappua, mekin lähdemme viettämään!

tappotavallisuus

Noh ni, musta tuli just aikuinen. Vuokraan kaksiota, jossa on pieni piha pellon vieressä ja sauna. Kylästämme löytyy yksi Sale-kauppa ja uima-allas aamutunteineen. Tässä mun kesä.

Auta armias... suunnittelen kotia ihmisen kanssa, jota en ole koskaan tavannut enkä puhunut, kaupunkiin, jossa en ole koskaan käynyt ja maahan, jossa en edes asu!

Kermaa ja yhden kissan mysteeri

Jos syntymäpäivävalmistelut aloittaa kasaamalla pöydälle lähdes kahdeksan desiä kermaa, puoli kiloa suklaata ja kilon voita ja ostoslista käskee ostamaan kermaa ja suklaata vielä vähän lisää, niin lähtötilanne vaikuttaa lupaavalta. Kun kämppis osallistuu vielä toisella mokomalla satsilla kermaa (joka sai kyllä seurakseen lähes ällöterveellisesti lähinnä mansikoita) niin herää jo epäilys siitä että Marie Antoinette pani Kleopatrasta paremmaksi ja kylpi maidon sijaan kermavaahdossa. Ei täysin huono elämä.

Koska leivokset olivat olennainen osa juhlia, olkaa hyvä, palanen teillekin kurjille, jotka ette liittyneet seuraan (Inkalta sentään poistettiin viisaudenhammas, mutta miten on mahdollista, että vain Aino oli paikalla? Come on, onko ystävyys mennyt pois muodista?):









Valituksista päätellen päivän teema vaikutti olevan rumat ja pahat levoksen useamman kuin yhden kokin osalta, lopputuloksessa se ei kuitenkaan näkynyt tai maistunut. Vain macaroonit kieltäytyivät astumasta näyttämölle.

Kesällä luin tiedelehdestä juttua, jossa tutkittiin sitä miten syntymäaika vaikuttaa ihmiseen. Huhtikuussa syntyneitä vaivaa muissa kuissa syntyneitä enemmän muunmuassa masennus, anoreksia ja skitsofrenia. Vaikka olen tuomittu elämään veitsen terällä niin onneksi olen syntynyt myös juuri siihen aikaan, että juhlissani on voinut tarjota ensimmäisten mansikoiden lisäksi myös parsaa:



Piirakasta tuli niin niin kaunis, että hämmentää vieläkin.



Hyvä synttäri, kerrassaan. Sain parsakattilan ja käskyn mennä ostamaan kauniit kengät hyvässä seurassa. Sain makeaa mahan täydeltä ja kuohuviiniä. Paljon. Ja vappukin on vasta kolmen päivän päästä!

Lopuksi mainittakoon vielä yhden kissan mysteeri. Kävelimme Klubille viettämään loppuiltaa ja matkalla sinne ohitimme porttikongissa mainoksen, jossa oli kissa,



joka näytti tältä kissalta,



joka on sattumoisin minun kissani. Yhdennäköisyys on pelottavaa, vaikka kukaan muu ei vaikuta suhtatuvan vakavasti pelkooni siitä, että oma pieni karvapalloni on luonut malliuran selkäni takana.

Mutta nyt pohtimaan kotia, sillä ehkä paras mahdollinen tapa ottaa taas yksi askel kohti alati lähestyvää aikuisuutta on perustaa oma kyyhkyläispesä. Hyvä, hyvä elämä.

Cinque Terre (UNESCO World Heritage Site)

Juna Firenzestä La Speziaan ja sieltä pikkujunilla kohti Ligurian rannikon helmeä viiden pikku kyläsen muodostamaa Cinque Terreä. La Spezian asemalta saa ostaa kortin, jolla pääsee joko puksuttelemaan junalla kylästä toiseen tai trekkailemaan upeisiin maisemiin meren rannalle.
Vettä ja hyvät kengät kannattaa pakata mukaan. Kylistä voi ostaa pikniktarpeet reitin varrelle. Eikä sovi unohtaa loistavaa jäädytettyä jogurttia, johon saa itse valita maustekastikkeen.


Manarola, raumalainen Maria ja minä. Umh, ja se aurinko.

382 ja silleen askelta Cornigliaan...

Valentin, Bulgaria, ja meri.

Vernazza, kaunein kaikista ihastuttavista kylistä.

Lounastauolla minä, Maria ja ranskalainen Inés. Pizzaa, foccaciaa, kikherneleipää ja veriappelsiineja.

Eipä väliä mihin Välimeren rantakylään eksyy. Aina löytyy aurinkovarjoja, värikkäitä veneitä ja kirkko.

Purple Jelly Goo! Kuolleita meduusoja! Jotenkin mulle ja Marialle jäi se fiilis, ettei muut ihan arvostaneet...

Festa nella via dei Macci!

Ihan älytöntä! Teknojumputus kuuluu mun huoneeseen kovempaa kuin mitä mun omista kajareista edes lähtisi. Ja bileet ovat kadun päässä. Koko Via dei Macci on täynnä ihmisiä tanssimassa. Kävin pummimassa oluen kadunvarressa seisovilta tyypeiltä. Ilmeisesti jolla kulla on synttärit. Musiikki on niin kovalla, että mun huoneessa voisi ihan hyvin pitää omat reivit. Soitin kaverilleni ja rytmit kantaa joelle asti.

Viva l'anniversario di liberazione! Joka muutti päivällä kaupungin aavekaupungiksi, jossa vain eksyneet turistit vaelsivat. Mutta illaksi kaikki näyttivät palanneen ja koko kaupunki bilettää.

Ei pelkkiä sirkushuveja

Leffassa käynti Costa Ricassa on paljon muutakin kuin viihdettä. Sen on syytä yleissivistää ja herätellä yhteiskunnallista velvollisuudentunnetta. Viimeksi meitä muistutettiin mm. seuraavista asioista: dengue-kuumeen leviämisen voi estää tehokkaalla jätehuollolla, esim. poraamalla reikiä roska-astioiden pohjaan, pitämällä astiat suljettuina ja viemällä roskat tarpeeksi usein ("Perheesi terveys on Teidän käsissänne"); rattijuopumuksen vaaroista ("Nouse ystävän, älä rattijuopon kyytiin") ja siitä, että San Josén kadut on saatava turvallisiksi ("Täällä vallitsevat alamaailman lait"). Tämän jälkeen kaikki voivat hyvällä omallatunnolla katsella Kate Hudson-Matthew McConaughey (kyllä, tsekkasin oikeinkirjoituksen imdb:stä)-huttua ja pohtia tykönään, onko Hollywood löytänyt nuoren polven Julia Roberts-Richard Gere-parivaljakon.
Sitten toinen ihmetyksen aihe: käykö leffassa ihan sikana pariskuntia, vai olenko mä vain nyt harvinaisen herkkä näkemään niitä, kun oma vakioleffaseurani on 10 064 kilometrin päässä (mitäpä sitä ei internetin ihmeellisestä maailmasta löytäisi)?